2005-03-28
Viime vuosina on vietetty monia toisen maailmansodan tapahtumiin liittyviä muistopäiviä. Viimeksi 27.1.2005 vietettiin Auschwitzin vapauttamisen muistopäivää. Muistopäivä sai jälleen kerran monet, sanomalehtien kolumnisteista sähköisten keskustelupalstojen käyttäjiin, herkistämään mielensä "pahuuden" olemuksen pohdiskelulle. Oliko Hitlerin Saksan valtiokoneisto ainutkertaisen pahuuden ruumiillistuma? Onko sen pahuuden vertaaminen johonkin - kuten Stalinin Neuvostoliittoon tai WTC-iskun toteuttaneisiin terroristeihin - väistämättä sen väheksymistä ja siten loukkaus sen uhreja kohtaan?
Holokaustin uhriryhmistä erityisesti juutalaisille näyttää olevan vielä tänäkin päivänä yleistä kokea loukkauksena koko juutalaisyhteisöä kohtaan (aina ja iankaikkisesti) mikä tahansa holokaustin suhteellistaminen, samalla kun uhrius toimii eräänlaisena suojakilpenä tai ikuisesti pätevänä vasta-argumenttina kaikkea Israelin hallinnon osakseen saamaa kritiikkiä kohtaan. Kun Israelin ulkoministeri ei BBC Worldin Hard Talk -ohjelmassa keksi mitä vastata liian kiusalliseen kysymykseen, hän kertoo vierailleensa äskettäin Auschwitzissa... Näin ainutkertaisesta uhriudesta tulee uhriryhmän rakkain ominaisuus (aivan kuten holokaustista tulee nimenomaisesti juutalaisen historiankirjoituksen omaisuutta), jonka kantaminen konstituoi sen olemusta kaikkein syvimmin ja perustavanlaatuisimmin.
Natsi-Saksan pahuuden suhteellistamisen tarve johtuu monestakin syystä. Yhtäältä sitä selittää reaalisosialismin kaatumisen jälkeinen tilanne, jossa näyttäytyy sekä poliittisesti mahdollisena (vailla merkittävää kiistakumppania) että poliittisista syistä tarpeellisena ("historian lopun" tuottaminen) kirjoittaa "kommunismin mustaa kirjaa" ja siten yhdistää kaikkiin kommunismin ominaisuuksiin sekä vaiheisiin - aina marxilaiseen taloustieteeseen tai mihin tahansa proletaariseen vastarintaan saakka - sama "pahuuden" leima, joka koskee fasismia kaikessa keskeisessä tai "virallisessa" historiankirjoituksessa. Tälle logiikalle rinnakkainen on poliittinen tarve korostaa terrorismin vastaisen sodan sekä sen vihollisen merkittävyyttä, jonka pahuuden edessä fasismi ei ole vertaansa vailla.
Al-Qaidan ja natsien pahuus eroaa kuitenkin ainakin yhdessä suhteessa. Siinä missä WTC-iskun toteuttajien toimille oli ominaista juuri niiden pääseminen suoraan lähetykseen, osaksi globaalisti leviävää mediakuvastoa ja spektaakkelia, natsien hirmutekoja toteuttivat nimettömät byrokraatit, joiden tekojen ja heidän niistä saamansa kokemuksen välillä oli valtava kuilu. "Paha" byrokraatti saattoi vallan hyvin mennä julkiselta katseelta suojattujen töidensä jälkeen kotiinsa täyttämään hyvän perheenisän roolia - tästä ilmaisu "pahan banaalisuus". WTC-iskujen toteuttajilla ei tätä "siunausta" ollut: he omaksuivat täydellisesti tekojensa hirvittävyyden, ja juuri tämä hirvittävyys oli osa heidän kuolettavaa viehtymystään niihin.1 Natsien sotilaalliset byrokraatit tai byrokraattisen täsmälliset sotilaat tekivät työnsä epäkiitollisesti, vailla julkisuuden valokeilaan liittyvää palkintoa. Heinrich Himmlerin sanoin: "On helppoa tehdä jalo asia maansa puolesta, jopa antaa elämänsä sen puolesta; todellinen sankaruus koostuu kuitenkin välttämättömän likaisen työn tekemisestä: tappamisesta ja kiduttamisesta maansa puolesta, pahuuden taakan ottamisesta!"2
Tammikuun 27. päivän juhlallisuuksia käsiteltiin ainakin suomalaisten tiedotusvälineiden kommentaareissa pääkirjoituksista kolumneihin varsin monipuolisesti, vailla kaikkein pahimpia ja pinnallisimpia kliseitä siitä, miten emme saa koskaan unohtaa tapahtunutta. Ilmeisesti holokaustiin liittyviä tosiseikkoja on yhtäältä toistettu niin paljon, että niistä on tullut täysin abstrakteja - pelkkiä suuria lukuja, joita on mielettömyytensä vuoksi mahdotonta käsittää ihmisjärjellä, ainakin ilman kokemuksellista kosketuspintaa vastaaviin järjettömyyksiin. Toisaalta kenties itse kukin mediayhteiskunnan kasvatti on koulutettu siinä määrin medialukutaitoiseksi, että sinänsä tosienkin lauseiden käyttöikä ennen niiden fraasiksi muuttumista on perin lyhyt.
Samalla pahan absolutisoinnin ja suhteellistamattomuuden ongelma vaikutti Auschwitzin vapauttamisen muistopäivän uutisoinnissa varsin hyvin tiedostetulta. Samaan hengenvetoon hirmutekojen edessä vakavoitumisen kanssa kommentaareissa oli tavallista todeta, ettemme kuitenkaan saa tehdä liian jyrkkää irtiottoa natsismin kauteen: jos emme kykene tunnistamaan sen piirteitä myös sen jälkeisissä ihmisen historian häpeällisissä hetkissä (Vietnam, Balkanin sota, Ruanda, Itä-Timor, Tshetshenia jne.), saati sitten nykyisissä tapahtumissa, meiltä puuttuu herkkyys ja kriittisyys, ja olemme siten menettäneet parhaan asian, minkä holokausti voi tarjota, opetuksen mahdollisuuden.
Tälle ristiriitaisena elementtinä kommentoinnissa oli läsnä tietenkin myös omahyväinen tyytyväisyys "länsimaisen demokratian" vähittäisestä voittokulusta toisen maailmansodan jälkeen, huipennuksenaan Berliinin muurin kaatuminen - tyytyväisyys, jolta jää ymmärtämättä se ratkaisevan tärkeä seikka, että vallan perustana toimii aina viime kädessä sen "säädytön ylimäärä", toiminta pelkkänä raakana voimana, jolle riittää oikeutukseksi pelkkä vallan pysyvyys. "Länsimaisen demokratian" ja liberaalin ideologian välttämätön pari (kolikon toinen puoli) on aina käytännössä vähintäänkin se, että joku toinen (chileläinen poliisi, afganistanilainen palkkasoturi, saudiarabialainen vallanpitäjä jne.) laitetaan tekemään likainen työ - ellei sitten toimita "rehellisesti" ja mennä tekemään likainen työ itse (siinä hegemonisen liberaalin ideologian suurin mahdollinen rehellisyys). Kun symbolinen laki pettää, superego turvautuu raakalaismaiseen lakiin.3
Natsi-Saksan hirmutekojen toteuttajien käsitteleminen absoluuttisena pahana, aivan kuten WTC-iskujen tekijöiden vastaava käsittely, on läpeensä ongelmallista, koska absoluuttinen pahuus löytyy kaikkialta. Onko meidän siis vaadittava, että mitään pahuutta ei saa "dialektisoida" ja että kaikelle pahuudelle on suotava ainutkertaisuus? Ja eikö siinä tapauksessa ole syytä mennä vieläkin pidemmälle, ulottaa sama vaatimus "yksilöllisiin" pahuuden tekoihin, yksittäisiin massamurhaajiin, sekopäihin ja sadisteihin, joiden teoissa on aina jotain selittämätöntä ja siten tautologista (ainoana selityksenä tekijän tahto, jota ei voi redusoida mihinkään ideologiseen, yhteiskunnalliseen tai psykologiseen selitykseen)? WTC-iskujen tai vastaavien "pahojen tekojen" sisällyttäminen kehityksen, järjen tai ihmisyyden kertomukseen (poikkeukseksi) tekee niistä osan yhtenäistä kertomusta, sen sijaan että pakottaisi meidät kyseenalaistamaan oman viattomuutemme ja keskustelemaan omasta sitoutuneisuudestamme vastaaviin toimiin (vaikkakin usein epäsuorasti).4