2005-03-17

Tiedon tuotanto, yliopistot ja "yhteiskunnallinen palvelutehtävä"

Jussi Vähämäki

5. Laadunvarmistus: Tutkintorakenteen muuttaminen

"Yliopistojen tutkintorakenteen kehittämistyöryhmä" julkaisi 31.10.2002 työryhmämuistion, joka oli otsikoitu "Yliopistojen kaksiportaisen tutkintorakenteen toimeenpano". Muistio on esitys kaksiportaiseen tutkintojärjestelmään siirtymisestä, jota osallistuminen ns. Bolognan sopimukseen edellyttää.

Bolognan julistuksessa, jossa 30 allekirjoittajamaata sopivat koulutuksen harmonisoinnista, on kyse siitä, että koulutukseen ja tiedon tuotantoon sovelletaan samoja periaatteita, jotka jo hallitsevat muuta postfordistista tuotantoa: Ensiksikin riskien ja kustannusten "yksityistäminen", siis niiden sälyttäminen opiskelijan ja tutkijan selkään nostamalla yliopistojen lukukausimaksuja kattamaan erikoistumisen, mutta myös itse varsinaisen tutkimustyön nielemiä kustannuksia. Toiseksi koulutuksen sekä tutkimuksen "sääntelyn" purkaminen ohjaamalla se palvelemaan suoraan yritykseksi muuttuneen yhteiskunnan tarpeita ("kilpailuttamalla" erilaisia koulutuksen ja tutkimuksen organisaatioita keskenään; asettamalla opetus ja tutkimus vastakkain ja erottamalla tutkijan ja opettajan ammatit toisistaan, mikä johtaa välittömästi akateemisen työn epävarmuuden kasvuun).

Julistus pyrkii siis asettamaan yleiset, koko Eurooppaa koskevat ehdot tiedon tuottamiseen vaadittavan ihmisruumiin uusintamiselle ja estämään yhtäältä paon tehokkaasta ja nopeasta, työmarkkinoiden välittömiin tarpeisiin alistetusta koulutuksesta kohti kulttuurista autonomiaa, sekä toisaalta estämään paon tutkimuksen yhteiskunnallisesta palvelutehtävästä kohti itsenäistä uuden luomista. Eurooppalaisen koulutuksen ja tutkimuksen poliittisen harmonisoinnin tehtävä ei siis ole - kuten "mahdollisuuden retoriikka" julistaa - liikkuvuuden lisääminen ja tutkintorakenteiden monipuolistaminen, vaan vapaan liikkumisen ja vapaan tieteen harjoituksen kaikinpuolinen kontrolli.

Bolognan prosessin keskeiset luonteenpiirteet: pisteytys, laadunvarmistus, siis tutkintojen tarkat yhteismitalliset sisällöt, tekevät teoriassa mahdolliseksi koulutuksen ja tutkimuksen tuottamisen palveluina ja vastauksina työmarkkinoiden kunkin hetken tarpeisiin samalla minimoiden tiedon tuotantokustannukset esimerkiksi kilpailuttamalla eri maiden koulutus- ja tutkimusjärjestelmiä keskenään. Käytännössä ne muokkaavat opiskelijoiden ja tutkijoiden asenteita ja mentaliteettia palvelijan mentaliteetiksi, joka on täysin riippuvainen muiden asettamista tilauksista, ja kontrolloivat opiskelun jokaista askelta. Kaksiportaisen tutkintojärjestelmän ensimmäinen vaihe voidaankin nähdä lähes pelkkänä palveluhenkisen mentaliteetin tuottamisena, jonka kuluessa voidaan päästä eroon tuhlailevasta opiskelusta ja tuhlailevasta opiskelijasta.

Mutta miksi kaksiportainen järjestelmä?

Näyttää nurinkuriselta, että kaiken "tietoyhteiskuntaa" koskevan puheen keskellä Eurooppaan ollaan rakentamassa koulutuksen ja tutkimuksen järjestelmää, jossa tiedon tuotannon etujoukoksi pyritään systemaattisesti valitsemaan "kilttejä tyttöjä ja poikia", siis niitä, jotka ovat parhaiten oppineet vastaamaan toisten asettamiin vaatimuksiin, kyenneet sisäistämään nämä vaatimukset ja joilta puuttuu kaikki itsenäisyys.

Kaksiportaisen järjestelmän toinen vaihe näyttää kuitenkin juuri tällaiselta paroni Münchausenin tempulta, jolla ei näytä olevan mitään tekemistä innovaatioiden tai tiedon tuottamisen kanssa. Se, että yliopistojärjestelmä - etenkin Suomessa - näyttää sopeutuvan niin helposti näihin perspektiivin muutoksiin, johtuu osaksi luultavasti siitä, että yliopistoilla on aina ollut myös virkamiesten ja virkamieseliitin kouluttamisen tehtävä. Nyt tästä tehtävästä tulee vain yliopiston ainoa tehtävä. Bolognan prosessi ja sen vaatima yliopistojen tutkintojärjestelmien uudistaminen vastaavat kyllä rahoittajien tarpeisiin, mutta tämä vastaus, siis tiedon tekeminen suoraan mitattavaksi ja laskettavaksi, uhkaa itse tiedon tuotantoa, ja ainoa vastaus, mikä tähän ongelmaan on löydetty, on yritys hierarkisoida ja rajoittaa tiedon tuotantoa poliittisesti. Toisin sanoen, tiedosta yritetään tehdä niukka luonnonvara vaikka väkisin (ja niukka tai lähes olematon se onkin jo siellä, missä ainoastaan auktoriteetti ja raja-aidat pitävät yllä illuusiota tiedosta, siis tiedon toisella, ylemmällä tasolla, suljetussa instituutiossa).

Viitteet

  1. Käsite on peräisin marxismista. Termit "kolmas tehtävä", "yhteiskunnallinen palvelutehtävä", "yhteiskunnallinen vaikuttavuus" ja muut niiden kaltaiset eivät, kuten eivät niiden käyttäjätkään, luultavasti tai välttämättä ole imeneet 1960- ja 1970-lukujen länsisaksalaista yliopistomarxismia äidinmaidossaan, mutta "sinustapa sadussa kerrotaankin", kaikkine ongelmineen käsitteestä on tullut hallinnon arkiruokaa.
  2. Voimme käyttää tietysti myös ilmauksia "elämän ja politiikan sekoittuminen", "biopoliittinen tuotanto", mutta ne jäävät tässä yhteydessä kenties vieläkin epämääräisemmiksi.
  3. K. Marx, Pääoma I, luku 24. "Niin sanottu alkuperäinen kasautuminen". Marxin Pääoman ensimmäisen osan kaksi viimeistä lukua ovat enemmän kuin hyödyllisiä niille, jotka haluavat ymmärtää Marxin ajatuksia mm. yksityisyrittäjyydestä.
  4. Maahanmuuttajia ja heihin kohdistuvia ennakkoluuloja ja niiden rakentumisen logiikkaa tutkinut Alessandro Dal Lago jäljittää eräässä tutkimuksessaan erään yleiseksi mielipiteeksi muuttuneen (albanialaisia maahanmuuttajia Italiassa koskevan) käsityksen juuret muutamaan tärkeille tiedostusvälineille sähköpostilla lähetettyyn perättömään uutiseen, ks. Dal Lago, Non-Persone, Feltrinelli, Milano 2000.
  5. Jussi Välimaa, "Kolmas tehtävä korkeakoulutuksessa: Tavoitteena joustavuus ja yhteistyö", s.48, teoksessa Yliopistojen kolmas tehtävä? (toim. K. Kankaala, E. Kaukonen, P. Kutinlahti, T. Lemola, M. Nieminen, J. Välimaa), Edita, Helsinki 2004.
  6. A. Noro, "Eksurssi: Kapitalistisen valtion tiedepolitiikasta", teoksessa Tiedepolitiikka ja tutkijan vastuu (toim. K. Bruun, K. Eskola & M. Viikari), Tammi, Helsinki 1975, s.62.
  7. E. Rullani, "Le capitalisme cognitif: du déjà vu?", Multitudes, n. 2, 200, s.89.
  8. J. Rifkin, The Age of Access: The New Culture of Hypercapitalism, Where All of Life Is a Paid-For Experience, New York 2000.

Kaikki yhdell sivulla.

Tulostusversio.