Tiedon tuotanto, yliopistot ja "yhteiskunnallinen palvelutehtävä"

4. Yhteiskunnallinen palvelutehtävä: Uusi yliopistolaki ja yliopistojen hallintorakenne

Donald J. Johnston, OECD:n pääsihteeri kirjoittaa (esitellessään ennalta PISA-tutkimuksen tuloksia):

"Education can no longer focus primarily on an elite who receives the best in higher education, leaving a rump that benefits only from limited learning opportunities. If the developed economies do not help everyone to develop skills required in their changing labor markets, they will create a protectionist backlash that seeks simply to preserve jobs that match the available skills. That brake on trade expansion will, in the end, damage all. We can see it happening already." (IHT Friday, March 19, 2004)

Koulutus ei saa siis enää olla eliitin etuoikeus, koska sellaisena se estää työmarkkinoiden kehittymistä ja uusien ammattien syntymistä. Koulutus on avattava kaikille ja ennen kaikkea tietysti kilpailulle, jotta se toimisi mahdollisimman tehokkaasti ja luomatta protektionistista "backlashia". Jotta "koulutusjärjestelmät…olisivat tehokkaita, niiden on vastattava nopeasti ja asianmukaisella tavalla muuttuviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin ympäristöihin". Koska koulutusjärjestelmät eivät kovin helposti avaudu yhteiskuntaan ja muuta tottumuksiaan, tarvitaan Johnstonin mukaan "jotakin sähköshokkia muistuttavaa käsittelyä […] ennen kuin reformeja edes aletaan ajatella". Joitakin sähköshokin tai ainakin tarkemmin perustelemattoman pakottamisen piirteitä on nähtävissä uuden yliopistolain valmistelussa. Lain perusteluissa virkamiehistö on pukenut itselleen suvereenin päättäjän kaavun, päättäjän, joka "tietää", mitä yhteiskunta tarvitsee ja millainen yhteiskunta on tulossa.

Yliopistojen autonomian kasvattaminen tulosvastuun kautta on käytännössä merkinnyt yliopistojen ja tutkimuksen sitomista yhteiskunnan vaatimuksiin. Tavoitteena on valtion rahoitusosuuden laskeminen opetuksessa ja tutkimuksessa ja vastaavasti yksityisen pääoman roolin kasvattaminen. Tämä on tapahtunut tukemalla yliopistojen tutkimustulosten kaupallista hyödyntämistä julkisin varoin erilaisten ohjelmien ja erillisrahoituksen avulla. Uusi yliopistolaki perusteluineen artikuloi muutoksen selkeästi. Hallituksen esityksessä uudeksi yliopistolaiksi todetaan:

"Vuosina 1997-1999 toteutetun julkisen tutkimusrahoituksen lisäysohjelman tavoitteena oli tehostaa kansallisen innovaatiojärjestelmän toimintaa talouden, yritystoiminnan ja työllisyyden hyväksi. Osana lisärahoitusohjelmaa opetusministeriö osoitti yliopistoille vuosina 1999-2000 yhteensä 4,2 miljoonaa euroa tutkimustulosten välittämiseen elinkeinoelämän tarpeisiin ja tätä palvelevien mekanismien kehittämiseen. Vuosina 2001-2003 Opetusministeriön vuosittainen rahoitus yliopistoille tutkimustulosten hyödyntämisen kehittämiseen on ollut noin 2,2 miljoonaa euroa". (Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi yliopistolain muuttamisesta, s.9.)

Lisäksi yliopistot ovat laatineet erillisiä innovaatiotoiminnan strategioita. Tavoitteena on

"yliopistojen osallistuminen osaamisen ja teknologian siirtotoimintaan. Yleisesti teknologian siirrolla tarkoitetaan tutkimustulosten ja innovaatioiden siirtämistä yritysten hyödynnettäväksi. Sitä toteutetaan yhteistyössä yritysten ja muiden ulkopuolisten rahoittajien kanssa. Näin ollen yliopistojen toiminnasta hyötyvät välittömästi yhä useammat tahot, kuten siirtotoimintaan osallistuvat julkiset ja yksityiset yhteisöt ja yritykset". (ibid.s.9.)

Esityksessä ja sen perusteluissa toistetaan eri tavoin välttämättömyyttä lisätä yliopiston ja yhteiskunnan vuorovaikutusta ja muuttaa yliopisto viime kädessä yritykseksi:

"tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta". Lakimuutoksen tehtävä on "velvoittaa nykyistä selkeämmin yliopistoja toimimaan tehtäviään hoitaessaan vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistämään tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta".

Varsinaiseen lakitekstiin velvoite tuli muodossa:

"Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta."

Miksi toistuva viittaus velvollisuuteen avautua yhteiskuntaan? Lakimuutoksen perustelut lausuvat yksiselitteisesti:

"Käytäntö on osoittanut, että yliopistoissa suoritetun tutkimuksen tulosten hyödyntäminen ei voi tapahtua joustavasti yliopistojen normaalin hallinnon puitteissa, vaan se vaatii yritystoiminnassa käytettyjä toimintamuotoja. Näiden toimintamuotojen käyttöönotto ei kuitenkaan ole nykyisten säännösten mukaan toteutettavissa yliopiston omilla päätöksillä."

Tai:

"Yliopistoilta vaaditaan useilla alueilla yritystoiminnan kaltaisia toimintatapoja. Erityisesti lisääntyvässä alueellisessa yhteistyössä ja tutkimustulosten hyödyntämisessä yritystoiminnan muotojen käyttäminen on tyydyttävään tulokseen pääsemiseksi välttämätöntä."

Voi olla, että kaikki eivät ole sitä mieltä, että yritystoiminnan muodot olisivat aikaansaaneet tyydyttäviä tuloksia esimerkiksi Suomen eri alueiden kehityksessä tai välttämättä edes tutkimustulosten hyödyntämisessä. Pikemminkin päinvastoin, monet tärkeät tutkimustulokset odottavat edelleen hyödyntämistään joko siksi, että niiden soveltamista ei pidetä taloudellisesti kannattavana, tai siksi, että niiden hyödyntäminen uhkaa jotain olemassa olevaa monopolia; on myös epäselvää, millä tavoin kilpailulle, patenteille, väliaikaisille markkinaeduille, kuten alueellisille kustannuseroille, perustuva yritystoiminta hyödyttää alueellista yhteistyötä. Ainakaan se ei ole millään tavoin auttanut Suomessa alikehittyneiden alueiden kehittymistä.

Vaaditaan siis yritystoiminnassa käytettyjä toimintamuotoja, ja niiden käyttöönotto vaatii yliopistojen hallinnon muuttamista. Ensimmäinen askel muutoksessa on varmistaa yhteiskunnan parempi läsnäolo yliopiston hallinnossa. Tämä johtuu siitä, että

"yliopistolain tarkoituksen huomioon ottaen ei ulkopuolisen edustuksen yliopistoissa voida katsoa olevan nykyisin riittävän. Yliopistojen ja niitä ympäröivän yhteiskunnan vuorovaikutuksen voimakas lisääntyminen edellyttää yliopistojen ulkopuolisen edustuksen lisäämistä yliopistojen hallinnossa. Erityisen tärkeänä on pidettävä ulkopuolisten edustajien osallistumista yliopiston ylimmän hallintoelimen, hallituksen toimintaan."

Vuoden 1997 lain 4§ näkee yliopiston tehtävän ja yliopiston tarkoituksen kuitenkin hieman toisin:

"Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa nuorisoa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa."

Yhteiskuntaan avautumista ei vielä tässä vaiheessa ole suoraan kirjattu lakiin, joten uuden lain perustelut antavat tietoisesti harhaanjohtavan kuvan vuoden 1997 yliopistolain tarkoituksesta.

Miten yhteiskuntaan avautuminen tapahtuu? Miten yliopiston kaltainen suljettu instituutio demokratisoidaan? Opetuksen ja tutkimuksen demokratisointi ("Tiede kansaa palvelemaan!") on nyt muiden kuin radikaalien opiskelijoiden vaatimus. (Seikka, joka asettaa monta ansaa myös niille, jotka suhtautuvat kriittisesti muutoksiin: kuinka esimerkiksi välttää yksinkertainen nostalgia vanhaa yliopistoa kohtaan?)

Aikaisemman yliopistolain mukaan:

"Hallituksen jäsenten kokonaismäärästä ja 1 momentissa tarkoitettuihin ryhmiin kuuluvien henkilöiden lukumäärästä päätetään johtosäännössä. Johtosäännössä voidaan myös päättää, että hallituksen jäsenistä enintään kolmannes voidaan valita henkilöistä, jotka eivät ole yliopiston henkilöstöä eivätkä opiskelijoita." (1997, 12§)

Yliopistoilla oli siis mahdollisuus itse päättää johtosäännössään haluavatko ne yliopistolle ulkopuolisia henkilöitä hallitukseen. Kuitenkin, kuten lakiesityksen perustelut toteavat:

"yliopistot ovat käyttäneet mahdollisuutta nimetä ulkopuolisia henkilöitä yliopiston hallitukseen vähäisessä määrin".

Kahdestakymmenestä yliopistosta vain kahdeksan on valinnut ulkopuolisia hallitukseensa. Siksi, muutosesityksen mukaan

"yliopistolain tarkoituksen huomioon ottaen [tarkoitus vuoden 1997 lain mukaan oli siis 'edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa nuorisoa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa', JV], ei ulkopuolisen edustuksen yliopistoissa voida katsoa olevan nykyisin riittävän", minkä takia "yliopiston hallitukseen on aina valittava vähintään yksi yliopiston ulkopuolinen henkilö".

Jälleen valmistelevat virkamiehet ovat sekoittaneet voimassaolevan yliopistolain tarkoituksen ja kiiltona silmissään välkkyvän lakimuutoksen tarkoituksen toisiinsa. Kielen performatiivisuus yltää tässä niin sanotusti taaksepäin, jo tapahtuneisiin ja kirjattuihin teksteihin muuntaen ja manipuloiden sumeilematta menneisyyttä. Joka tapauksessa yhteiskunta astuu yliopistoon vähintään yhden (valtion ja lainsäätäjän tukeman) edustajansa välityksellä. Mistä tämä edustaja tulee, mikä on hänen puolueensa tai "yhteiskuntansa"? Kuka on kelvollinen edustamaan yhteiskuntaa? Lain perusteluita lukemalla löytyvät seuraavat mahdolliset kandidaatit: "yliopistojen toiminnasta hyötyvät välittömästi yhä useammat tahot, kuten siirtotoimintaan osallistuvat julkiset ja yksityiset yhteisöt ja yritykset".

Miten esimerkiksi kansalaisjärjestöt voisivat hyötyä teknologian siirtotoiminnasta tai osallistua siihen? Yliopiston ja kansalaisjärjestöjen käytännöllinen yhteistyö on kuitenkin ollut erittäin tärkeää uusien ideoiden, arvojen ja yhteiskunnallisen muutoksen tuottamisessa koko modernien yhteiskuntien olemassaolon ajan. Miksi tätä keskeistä innovaatiopotentiaalia ei ole haluttu kirjata lakiin, mutta siihen on haluttu yksinkertainen palvelutehtävä?

Joka tapauksessa yliopistojen "demokratisoinnin" ja yhteiskuntaan avautumisen ensimmäinen askel on ulkopuolisten, käytännössä suuryritysten ja/tai kuntien edustajien valitseminen yliopiston hallitukseen. Tämän demokratisoinnin jatko kertoo paremmin itse demokratisoinnin sisällöstä. Sen toinen askel on yliopiston hallituksen vallan kasvattaminen, joka tapahtuu esimerkiksi Helsingin yliopiston osalta siirtämällä rehtorin valinta vaalikollegiolta hallitukselle. Perusteluna on tuttu toiminnan tehostaminen ja ajan säästäminen:

"Voimassa olevan lainsäädännön mukaan yliopiston rehtorin valitsee yliopiston vaalikollegio. Vaalikollegiot ovat varsinkin suurissa yliopistoissa muodostuneet jäsenmääriltään laajoiksi ja työläästi valittaviksi. Esimerkiksi Helsingin yliopiston vaalikollegiossa on 130 jäsentä. Myös niissä tapauksissa, joissa rehtori eroaa kesken toimikauden, on vaalikollegion käyttö kankeaa."

Politiikan tutkimuksen näkökulmasta viittaaminen poikkeukselliseen tilanteeseen perusteena olemassa olevasta laista luopumiselle ei tietenkään ole uutta. Samaten vetoaminen demokratian hitauteen tai "kankeuteen" on tuttua. Esitys ja perustelut toistavat nämä argumentit myös useampaan otteeseen:

"Yliopistojen kolmannen tehtävän toteuttamisen edellytyksenä on, että yliopistoilla on toimivat yhteydet muuhun yhteiskuntaan. Yliopistojen on saatava mahdollisimman nopeasti tietoonsa ne vaatimukset, joita sen toiminnalle muuttuvassa yhteiskunnassa asetetaan. Erityisen tärkeää tämä on yliopiston strategisesta johtamisesta vastaavan hallituksen osalta. Parhaita keinoja tiedon saannin nopeuttamiseksi on lisätä ulkopuolisten henkilöiden osallistumista yliopiston toimintaan. Kokemukset niissä yliopistoissa, joissa yliopiston hallituksessa on ulkopuolisia edustajia, ovat olleet myönteisiä."

Kohtaamme eräänlaisen paradoksin: yliopistojen toiminnan tehostamiseksi hallintoon osallistujien määrää on supistettava ottamalla hallintoon mukaan henkilöitä, jotka eivät välttämättä tunne lainkaan yliopiston toimintaa! Paradoksi, kuten aina, kertoo kuitenkin muutoksesta tai ongelmasta, jota ei ole kunnolla kyetty ratkaisemaan tai joka pyritään ratkaisemaan itse hallinnon toiminnan tasolla, luottamalla sokeasti "toimintaan". Meillä on siis periaatteellinen demokratisointi: yliopiston avautuminen yhteiskuntaan ja tämän periaatteellisen tai muodollisen demokratisoinnin tasolla tapahtuva "mahdollisen retoriikka" (nyt kaikki voivat periaatteessa osallistua tiedon tuotannon hallintoon eikä se ole enää eliitin asia) ja tämän demokratisoinnin käytäntö, sen toiminta.

Kolmas ja käytännöllinen askel yliopistojen hallinnon muutoksessa on siis yliopiston rehtorin valinta. Rehtorin valinta siirtyy vaalikollegiolta yliopiston hallitukselle, sillä "yliopiston rehtoria valittaessa rehtorikandidaattien johtaja- ja muiden henkilökohtaisten ominaisuuksien selvittäminen on yliopiston vaalikollegion kaltaisessa elimessä vaikeaa". Perustelujen mukaan "valinnan siirtäminen yliopiston hallitukselle antaisi nykyistä paremmat mahdollisuudet valita tarjolla olevista ehdokkaista rehtoriksi ominaisuuksiltaan yliopiston kannalta paras henkilö".

Henkilökohtaiset ominaisuudet ja niin sanotut johtamiskyvyt, joita kumpiakaan ei voi oikein objektiivisesti ja tieteellisesti arvioida, ovat siis ratkaisevia korkeimman opinahjon ja tiedelaitoksen johtamisessa.

Minkälainen tämä "paras henkilö" on? Aikaisemmin rehtoriksi valittavalta vaadittiin, että "hän on suorittanut tohtorin tutkinnon tai että hänet on nimetty jonkin yliopiston professorin virkaan". Toisin sanoen rehtoriksi valittavan oli täytettävä vähintäänkin muodolliset kriteerit. Nyt kuitenkin, lakimuutoksen perustelujen mukaan "yliopistojen toiminta on viime vuosina kehittynyt ammattimaista johtajuutta vaativaan suuntaan". Siksi "rehtorilta vaaditaan kykyä johtaa organisaatiota, joka taloudellisilta ja henkilöresursseiltaan useinkin vastaa suurta yksityistä yritystä".

Muutos

"asettaa yliopiston rehtorille uusia, perinteisistä kelpoisuusehdoista poikkeavia vaatimuksia. Hänen edellytetään kykenevän johtamaan suurta valtion laitosta ja toimimaan enenevässä määrin myös yritysjohtajan kaltaisissa tehtävissä. Ottaen huomioon yliopistoyhteisön laajuuden ja heterogeenisyyden rehtorilta vaaditaan myös vahvoja henkilöstön johtamistaitoja."

Rehtoriksi on valittava likipitäen ammattijohtaja, koska hänellä on lakimuutoksen mukaan oltava "käytännössä osoitettu johtamistaito. Johtamistaidosta ratkaisun tekee yliopiston hallitus". Vielä ei kuitenkaan luovuta vaatimuksesta, jonka mukaan rehtoriksi valittava "on suorittanut tohtorin tutkinnon tai että hänet on nimitetty jonkin yliopiston professorin virkaan". Mutta se lienee vain ajan kysymys.

Yliopiston avautuminen yhteiskuntaan ja sen demokratisointi toteutetaan käytännössä lisäämällä hallituksen ja yritysjohtajaksi valittavan rehtorin valtaa. "Tiede kansaa palvelemaan" oli siis tosiasiassa lähes populistinen iskulause, vaatimus vahvasta johtajasta, joka kykenee panemaan kuriin kurittomat ja tuhlailevat parasiitit: opiskelijat ja tutkijat, jotka ovat käyttäneet vähäistä yliopistojen demokratiaa (vaikka yliopistot eivät tietenkään koskaan ole olleet demokratian paradigmaattinen esimerkki) pelkkään laiskotteluun ja kansan kustannuksella hummaamiseen.