Tiedon tuotanto, yliopistot ja "yhteiskunnallinen palvelutehtävä"

3. Tiedon paaluttaminen

Yritys on siis nykyään yhteiskunnallistuneen tiedon tuotannon, tutkimuksen ja koulutuksen muoto. Mikä yritykselle on tärkeää? Ei kenties niinkään määrätyn tuotteen tuottaminen jatkuvasti halvemmalla, siis laskemalla loputtomasti tuotantokustannuksia, vaan pikemminkin jatkuvan tehostamisen, rönsyjen karsimisen ja joustavuuden lisäämisen tavoitteena on kasvattaa yrityksen uskottavuutta rahoittajien silmissä.

Tieto on nykyään siis tärkein tuotantovoima eikä se ole ulkoista sille kehykselle, jossa taloudellinen kasvu tapahtuu. Tieto ei putoa taivaasta tai se ei ole piilotettuna maan uumeniin, josta se pitäisi kaivaa esiin. Nykyään juuri kukaan ei puhu enää tiedosta tuotannolle ja taloudelliselle kasvulle ulkoisena tekijänä, jota löytyisi jatkuvasti lisää. Tieto on tuotettava, ja koska se on tuotettava, sen tuottaminen maksaa, siitä on kustannuksia. Vastaavasti tiedon tuotanto tyrehtyy, mikäli sen tuotantokustannuksia ei uusinneta. "Luonnonvarana" tiedon ongelma on, että se on "ihmisluonnon" varassa. Toisin sanoen, mikäli ihmisluontoa ei uusinneta, ei tietoakaan synny. Ihmisluonto on puolestaan erottamaton ihmisten moneudesta, ihmisten ruumiillisesta olemassaolosta ja ihmisten keskinäisestä yhteistyöstä ja kommunikaatiosta, jossa tieto tuotetaan. Ihmisruumis tarpeineen ja sen mahdollisuus kommunikoida ja liikkua on tiedon uusintamisen lähde. Siksi juuri ihmisruumiin kontrolli ja sen uusintamiskustannusten minimointi muodostavat tiedon tuotannon olennaisen puolen. Kenen ylipäätään pitäisi maksaa tästä tiedon ruumiin uusintamisesta? Miten rahoittaa tiedon tuotanto?

Koska tiedon ja keksintöjen tuotanto on luonnoltaan epävarmaa ja epämääräistä sekä aikaa vievää (tiedon tuottama uusi on jotakin odottamatonta, jotakin joka ei kuulu siihen maailmaan, jonka tunnemme, sillä ei ole valmista paikkaa maailmassamme, eikä siitä tiedä etukäteen, mitä siitä tulee), siitä on vaikea ennakoida, mitä ja miten se tuottaa taloudellisesti. Enzo Rullani kirjoittaa: "Itse asiassa tiedon tuotantokustannukset ovat aivan liian epävarmoja ja ennen kaikkea ne eroavat radikaalisti tiedon uusintamiskustannuksista. Heti kun ensimmäinen yksikkö on tuotettu, toisten yksikköjen uusintamisen välttämättömät kustannukset lähenevät nollaa. Joka tapauksessa kustannuksilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen yksikön tuotantokustannusten kanssa".⁷ Tämä pätee kaikkiin tuotteisiin, joiden aineellisuus on vain eräänlainen kääre itse tuotteen aineettomalle sisällölle. Tiedon arvo puhtaan taloudellisin termein on paradoksaalisesti sidottu käytännöllisiin keinoihin rajoittaa tiedon vapaata levittämistä poliittisin ja oikeudellisin keinoin. Tiedon arvo ei ole peräisin tiedon luonnollisesta niukkuudesta, koska jokaisella ihmisellä on luontainen taipumus tietoon ja merkitysten luomiseen, vaan institutionaalisesti tai poliittisesti asetetuista rajoista tietoon pääsylle.⁸ Jo Marx osoitti Pääoman ensimmäisen kirjan viimeisessä luvussa kuinka runsaus on uhka arvonmuodostuksen logiikalle teollisuuskapitalismissa. Tämä on myös syy, miksi aitouden, alkuperän ja yksilöllisyyden ongelmat muodostavat tietokapitalismin keskeisen ja ristiriitaisen ongelma-alueen. Tieto ei ole kiinteää omaisuutta, jonka tuoton mekanismit tuntisimme tarkasti. Tieto on "omaisuutena" liikkuvaa ja liikkuvana se pitäisi saada kiinni ja mitattavaksi pysäyttämättä sitä. "Tietotuotteita" on myös vaikea mitata erityisinä tuoteyksikköinä. Tuotteet ovat hankalasti erotettavissa itse tuotannosta tai tuottajista ja ne ovat usein luonteeltaan yhteiskunnallisia (niiden täysin yksilöllinen käyttö on mahdotonta, ne vaativat kommunikaatiota ja sosiaalista kanssakäymistä). Niiden arvon määritteleminen on mahdotonta niin klassisen poliittisen taloustieteen keinoin kuin nykyään hallitsevan liberalistisen perinteen teorioiden avulla. Nämä teoriat eivät kykene selittämään prosessia, jossa tieto muutetaan arvoksi, koska ne kieltävät sen, mitä voitaisiin kutsua arvon välittömästi sosiaaliseksi luonnoksi, siis arvon ja kussakin yhteisössä vallitsevien halujen, odotusten ja toiveiden yhdistelmäksi. Niille arvon niin sanotusti subjektiivinen ja välittömästi sosiaalinen puoli on aina ollut jotain epäolennaista. Tästä tiedon epämääräisyydestä ja epävarmuudesta on peräisin yksinkertainen ongelma: kuinka houkutella rahoittajia, jos näille ei ole tarjolla mitään muuta kuin epämääräisiä lupauksia ja odotusta?

Ensisijaisesti on tietenkin pyrittävä karsimaan pois turhat mahdollisuudet, polut, jotka ainakin tällä hetkellä näyttävät johtavan umpikujiin. Tiedon tuotannosta on jollain tavoin poistettava liian suuret riskit ja epävarmuudet ja tiedosta on tehtävä jollain tavoin jo ennakolta mitattavaa. Tässä tutkimus - ja koulutusjärjestelmällä on tärkeä rooli. Kuinka turhat mahdollisuudet eliminoidaan?

Tutkimuksen ja koulutuksen kohdalla mahdollisuuksien eliminointi tapahtuu tiedon pisteytyksen tai paikoittamisen kautta: jokaiselle teolle ja asialle pyritään antamaan paikka valmiissa järjestelmässä jo ennen teon tekemistä tai asian esittämistä. Tämä järjestelmä toimii sekä ulkoisen kontrollin (tekojen jatkuva raportointi) että itsekontrollin (tekojen tarkastelu valmiiksi annetun kontekstin sisällä) avulla. Seuraus on, että jokainen uusi tieto, jokainen uusi keksintö kohdataan ikään kuin valmiina, sille on jo paikka, ja se on jonkun muun tekemä, "jo tehty" tai "jo tiedetty", tilaajan vaatimus, joka vaatii pelkkää käytännöllistä ratkaisua.

Tutkimuksen ja koulutuksen alueella eri "työvaiheiden" formalisointi tutkintojen ja tutkimuksen sisällä ja niiden "harmonisointi" globaalisti sekä pakko vastata tilaajan vaatimuksiin (ja tiedon tuotannon jokaisen vaiheen kontrolli erilaisten tavoitteiden kautta) ruokkii kyynisyyttä, opportunismia ja laskelmointia sekä opiskelijan että tutkijan asenteena: tutkinto kootaan kunkin hetken aktuaalisten tarpeiden mukaan, eikä tutkinnossa ole lyhyen ja tarkasti suunnitellun opiskeluajan vuoksi lainkaan "ilmaa" tai kulttuuria, joka auttaisi opiskelijaa selviämään itsenäisenä tiedon tuottajana; tutkimus rakennetaan vastaamaan välittömästi tilaajan tarpeeseen, ja siitä tulee luonteeltaan ennalta asetetun tarpeen tai jonkun jo asettaman ongelman ratkaisemista, siis selvitystä.

Tieto on ensisijaisesti "julkishyödyke" tai yhteishyvä, ja kun voimakkaasti kommunikatiivisessa taloudessa innovatiivinen tieto on tärkeässä asemassa, niin mitkä mekanismit tekevät mahdolliseksi yhtäältä tiedon julkisen tai yhteisen käytön ja mitkä vastaavasti tiedon yksityisen käytön tai sen hyväksikäytön? Innovatiivinen tietotyö on kuitenkin lähtökohtaisesti levotonta, avointa, rajatonta ja yhä globaalimpaa. Se on kommunikatiivista, liikkuvaa ja tekemisissä ihmisten keskinäisten suhteiden kanssa. Jotta tiedon tuotantoa voitaisiin ohjata, käskeä ja muuntaa erityisiksi tavaroiksi, se on hierarkisoitava tai lokalisoitava ja muunnettava rahoituslogiikan läpäisemäksi: jokainen yksikkö on "arvotettava".

Rahoittajien houkutteleminen tapahtuu ensisijaisesti kehittämällä välineitä tiedon tuotannon ja tiedon tuottajien toiminnan ennakoimiseen ja ennalta määräämiseen, siis tuotannon ja tuottajien kontrolliin jo ennen tiedon varsinaista ilmaantumista, ja tämän ennalta arvottaminen on avain myös tutkimuksen ja koulutuksen käynnissä oleviin uudistuksiin. Yliopistokoulutuksen sekä teknisen koulutuksen yksityistäminen ja koulutusmarkkinoiden liberalisointi on yksi WTO:n tärkeimmistä tavoitteista, ja sen pyrkimyksenä on yliopiston tai tiedon tuotannon ja yrityksen mahdollisimman saumaton integrointi. Tämä yrityksen ja yliopiston integraatio on tähän mennessä tapahtunut kahdessa eri vaiheessa: korkeamman koulutuksen hallinnon sopeuttaminen yhteiskunnan vaatimuksiin kasvattamalla yliopistojen "autonomiaa" suhteessa valtioon; uudistamalla tutkintojen rakennetta tekemällä niistä kansainvälisesti vertailukelpoisia.