Tiedon tuotanto, yliopistot ja "yhteiskunnallinen palvelutehtävä"

1. Tiedon tuotanto ja "yhteiskunnallinen palvelutehtävä"

Materiaalisen tuotannon ja tiedon tuotannon yhteiskunnallistumisesta on puhuttu ja kirjoitettu 1960-luvulta lähtien. Nyt se on vaatimuksena myös uudessa yliopistolaissa. Tämä yliopistojen "kolmas tehtävä" ja sen erillinen kirjaaminen lakiin on otettu vastaan joko innostuneesti: vihdoinkin norsunluutorneissaan istuvat opettajat ja tutkijat joutuvat vastaamaan teoistaan eivätkä voi paeta kollegiaalisen etiikkansa suojiin, tai epäillen, ellei suorastaan kauhistuneena: koulutus ja tutkimus alistetaan lyhyen tähtäimen voitontavoittelulle, parhaiden lobbareiden ja konsulttien muodikkaille iskulauseille, poliittisen päätöksenteon vaihteleville tarpeille ja viime kädessä "julkiselle mielipiteelle" ja sen oikuille.

Tuotannon ja tiedon yhteiskunnallistuminen (Vergesellschaftung) on hankala käsite, koska se antaa helposti kuvan, että aiemmin, esimerkiksi teollisessa kapitalismissa, tuotanto ja tieto eivät olisi olleet yhteiskunnallisia, vaan jollain tavoin "yksityisiä".¹ Se ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä kuten ei ole yksityistä kieltä ei ole myöskään yksityistä tietoa (on se kuinka "hiljaista" tahansa), eikä tuotannon käsitteellä (joka on abstraktio) ole mitään mieltä irrotettuna yhteiskunnasta ja vaihdosta. Sekä tieto, tiedon tuottaminen että tuotanto ylipäätään ovat aina yhteiskunnallisia. Se, mikä on tietoa ja mikä ei tai mikä on tuottavaa ja mikä ei, on aina yhteiskunnallisesti ja historiallisesti määrittynyttä. Siksi vaatimus tiedon yhteiskunnallistamisesta tai "yhteiskunnallisesta palvelutehtävästä" on absurdi, mutta kuten aina, niin tälläkin kertaa "vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä", sillä tiedon ja tuotannon yhteiskunnallistamisen tai "yhteiskunnallisen palvelutehtävän" sijaan vaatimus koskee itse yhteiskuntaa: kyseessä ei ole kamppailu siitä, tarvitaanko enemmän tai vähemmän yhteiskuntaa, enemmän julkista valtaa ja vähemmän yksityistä, vaan siitä minkälaista yhteiskuntaa ja, loppujen lopuksi, minkälaista elämää haluamme.

Koska parempaakaan sanaa kuin yhteiskunnallistuminen² käsitteelle ei ole, niin käytän sitä kuvaamaan yhteiskuntiemme kehityksen uutta vaihetta, jota luonnehtii uusjako, uusi rajankäynti tai jonkinlainen alkuperäinen kasaantuminen siitä, mikä on tuottavaa ja hyödyllistä elämää ja mikä turhaa ja vahingollista. Tässä rajankäynnissä papilla, prostituoidulla ja sotilaalla näyttäisi olevan paremmat kortit kuin edellisessä, modernit kapitalistiset yhteiskunnat perustaneessa jaossa. Jos edellisestä rajankäynnistä, joka erotti työläisen tuotantovälineistään (ja muutti "yksilöiden oman työn tuottaman yksityisomaisuuden kapitalistiseksi"), tuli maailmaan pääoma "tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan, kiireestä kantapäähän", niin nyt käynnissä olevasta ihmisruumiin ja ihmisaivojen (ihmisen lajiominaisuuksien) erottamisesta tulee maailmaan pääoma, joka veren lisäksi tihkuu myös henkistä pahoinvointia.³

Tähän asti näkyvissä olleet vaihtoehdot - tutkimuksen ja koulutuksen mahdollisimman suuri institutionaalinen itsenäisyys (opiskelu suhteellisen kontrolloimattomana ja itsenäisenä siirtymän tilana) ja tutkimuksen ja koulutuksen saumaton integroiminen yhteiskuntaa, taloutta ja kansaa palvelemaan - näyttävät molemmat kyvyttömiltä rakentamaan myöhäismodernin yhteiskunnan ja postfordistisen kapitalismin välittömät vaatimukset ylittävää koulutuspolitiikkaa. Ne saavat parhaimmillaankin aikaan vain Bolognan prosessin kaksiportaisen tutkintojärjestelmän kaltaisia ristiriitaisia poliittisia kompromisseja, joissa näkyvät enemmän poliittiset voimasuhteet ja kaupankäynti kuin tiedon ja innovaatioiden tuotantoa laajentava ja kehittävä yhteinen näkemys: yhtäältä vapaa liikkuvuus on ihanne, mutta vain rajoitettuna ja kontrolloituna, toisaalta ammatillinen koulutus paikallisiin tarpeisiin, opiskelun sitominen paikallisen elinkeinorakenteen tarpeeseen, mutta koulutettavan on kuitenkin oltava valmis tekemään mitä tahansa ja missä tahansa. Tavaroiden, palvelujen ja työvoiman vapaa liikkuminen ja kansalliset edut, sekä maatalouspolitiikka eri muotoineen synnyttävät nykyisen koulutuspolitiikan, joka Tuomari Nurmiota väärin lainaten "tuoksuu kuin outo kukka tropiikin".

Tiedon tuotannon "yhteiskunnallisen palvelutehtävän" vaatimuksen taustalla on tiedon institutionaalisen oikeuttamisen muutos tiedon tuotannon paikkojen moninkertaistuessa, verkottuessa ja levitessä erityisistä instituutioista (yliopisto, koulu jne.) koko yhteiskuntaan. Samalla tiedon tuottaminen ja tiedon tuottavuus ovat yhä suoremmin yhteiskunnan tuottamista ja koko yhteiskunnan tuottavuutta. Tiedon yhteiskunnallistumisen näkyvin seuraus on ollut se, että yliopisto ja koululaitos ovat menettäneet - muiden vastaavanlaisten suljettujen instituutioiden lailla - etuoikeutetun asemansa tiedon ja ei-tiedon välisen eron asettajana; ne ovat menettäneet tuon kuuluisan autonomiansa. Nykyään tiedon ja ei-tiedon välinen ero asetetaan yhteiskunnallisesti, yhteiskunnallisten tarpeiden tai "yleisen mielipiteen" vaatimusten mukaisesti. Tiedon tuotannon erityisten instituutioiden avautuminen yhteiskuntaan ja tiedon tuottamisen ja tiedon levittämisen tai käytön eron katoaminen, joka voidaan myös ymmärtää tiedonvälityksen sotkeutumisena yhä suoremmin tiedon tuotantoon, onkin osa muutosta, joka luonnehtii nykyaikaisia yhteiskuntia ja niille ominaisia tuotannon kontrollin ja ohjauksen muotoja. Nämä uudet käytännöt eivät hae oikeutustaan määrätystä instituutiosta, kuten yliopistosta, joka tuottaa tietoa tai koulusta, joka tuottaa "oppineita". Ne oikeuttaa "julkinen mielipide" tai "yleinen etu".⁴

Yliopiston ja yliopistoon sidotun tutkimuksen (tiedon tuotannon) ongelmat ovat peräisin tästä tiedon yhteiskunnallistumisesta, joka koskettaa sekä tiedon instituutioita että tiedon sisältöjä. Kyse ei siis ole mistään satunnaisesta tai marginaalisesta ilmiöstä, joka tapahtuisi vain koulutukselle ja tutkimukselle, vaan pikemminkin koko modernien yhteiskuntien perustuslain muutoksesta ja moderneille yhteiskunnille luonteenomaisten suhteellisen itsenäisten instituutioiden kriisistä (instituutioiden, jotka voidaan nähdä ylimmän vallan tai suvereniteettiperiaatteen jakamisen ilmauksiksi). Se koskettaa oikeutta, valtiota ja tiedon tuotantoa ja tiedon välitystä. Voidaan sanoa, että yliopisto on menettämässä tiedon tuotannon ja kontrollin monopolia samaan tapaan kuin (kansallis)valtio on menettämässä oikeuden luomisen tai tuotannon monopolin. Jos oikeuden kohdalla muutos on merkinnyt yleisen oikeuden ja oikeusteorian katoamista ja kääntymistä oikeuden käytön tai toiminnan suuntaan, niin samalla tavalla ollaan siirtymässä tiedosta tiedon toiminnan tai sen pelkän toimivuuden ja käytettävyyden suuntaan. Tämä merkitsee myös sitä, että on vaikea erottaa, mikä on tietoa ja mikä vain näyttää siltä - tai erottaminen voidaan tehdä - kuten nykyään tapahtuu - vetoamalla vain yliopiston auktoriteettiin, siis autoritaarisesti ja piittaamatta itse tiedosta, mikä korostaa tiedon "uskottavuutta", sen pelkkää näyttöarvoa tietona ja murentaa yliopiston yhteyttä tiedon yhteiskunnalliseen (ja sosiaaliseen) tuotantoon.

Joka tapauksessa yliopiston kriisi on osa sitä kehitystä, jota voidaan Gilles Deleuzea seuraten kutsua suljettujen instituutioiden kriisiksi ja niiden pakoksi avautua yhteiskuntaan: tehdas päästää kysynnän/kuluttajan sisään ja levittäytyy yhteiskuntaan hajauttamalla tuotannon yhteiskunnan ja ihmiselämän jokaiseen huokoseen; koulusta ei päästä koskaan pois, kun vanhoista painajaisista tulee totta ja palaamme luokkahuoneeseen elämän jokaisessa vaiheessa kouluttautumalla jatkuvasti ja opiskelemalla oppimaan; armeija hajoaa toinen toistaan tärkeämmiksi turvallisuusjärjestelmiksi, joihin törmäämme päivittäin ja joiden leviämistä tuetaan yleisin yhteiskunnallisin ja työllisyyspoliittisin syin; puhumattakaan siitä, että elämme jatkuvasti sairauden riskirajoilla. Yksi tulos kehityksestä on, että ihmisen paikka yhteiskunnassa ei määräydy sen instituution mukaan, jossa hän kullakin hetkellä on kirjoilla, eikä sen mukaan, mitä hän kullakin hetkellä tekee tai tuottaa: koululainen ei enää ole pelkästään koululainen, opiskelija ei pelkkä opiskelija. (Yhteiskuntatieteissä paljon käytetty identiteetin käsite osoittaa tässä ongelmallisuutensa, käytetään sitä sitten vahvassa tai heikossa, jatkuvasti vaihtuvan ja vaihdettavissa olevan identiteetin merkityksessä: itse käsite näyttää kyvyttömältä saavuttamaan yhteiskunnallisen muutoksen ratkaisevaa tasoa, koska sen avulla voidaan vain yrittää eräänlaista ympyrän neliöimistä.) Pikemminkin heitä määrittävät mahdollisuudet ja odotukset, joiden avulla heidät yritetään ottaa kiinni ja tuottaa "tuottajina", ennalta asetettujen tavoitteiden täyttäjinä ja palvelijoina. Se tapahtuu ensisijaisesti yrittämällä ottaa haltuun koko elämän konteksti, sen mahdollisuudet: halut, toiveet, aistimukset.

Kasvatus ja koulutus ovat mahdollisuuksien kontrollissa tärkeässä asemassa, koska niissä ei ole kyse pelkästä ulkoisesta pakottamisesta, vaan oppimiskyvyn, uteliaisuuden, joustavuuden ja merkityksen luomiskyvyn hyväksikäytöstä ja kääntämisestä tuotannon palvelukseen. Koulun ja yliopiston uudistuksissa on tuskin mistään muusta kyse kuin mahdollisuuksien kontrollista, joka tapahtuu hierarkisoimalla opiskelu pääsykokeiden, tasokurssien, opintotuen pisteytyksen jne. kautta. Kyse on niistä kriteereistä tai pikemminkin koodeista, joiden avulla hallitaan pääsyä tai kieltoa johonkin informaatioon. Sikäli kuin kyse on tietoyhteiskunnasta, jossa tieto on tärkein tuotantovoima, niin kyse on tietotyövoiman hierarkisoinnista ja uudesta luokkajaosta. Eikä se kosketa pelkästään opiskelua ja opiskelijoita: samat mittausmenetelmät, samantyyppiset koodit hallitsevat yhä enemmän myös itse tutkimusta ja tiedon tuotantoa.

Aivan kuten tehtaan, koulun, sairaalan tai armeijan, niin myös yliopiston tilalle tulee yritys, mutta yritys, joka tuottaa yrittäjiä. Mistä muutos kertoo?

Yrityksestä tuli 1980-luvun aikana koko yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kategorinen imperatiivi. Nykyään se muodostaa mallin, jonkinlaisen neutraalin koneen, jota voidaan soveltaa millä tahansa näistä sektoreista huolimatta siitä, mitä niillä tuotetaan. Yritys taloudellisen toiminnan yleisenä organisaationa näyttää syntyvän jollain tavoin juuri hetkellä, jona itse taloudellisen toiminnan tarkka määrittely muuttuu vaikeaksi, jos ei mahdottomaksi. Nyt yritys yleisen rationaalisuuden mallina korvaa tehtaan tai yliopiston kaltaiset suljetut instituutiot ja niille ominaisen rationaalisuuden ja työnjaon.

Yleisellä tasolla vanhan yliopiston ja uuden yliopistoyrityksen, tehtaan ja yrityksen välistä eroa voidaan kuvata seuraavasti:

1. Yliopistossa, kuten tehtaassa, tehtävän suorittaminen tai käskyn toteuttaminen ei edellytä samaistumista tai sitoutumista johdon "arvoihin".
2. Yrityksessä tämä samaistuminen on olennaista. Jokaisen työntekijän on sitouduttava yritykseen, muututtava yritykseksi ja sisäistettävä yrityksen arvot. Tutkija ja hänen tutkimuksensa samaistuvat. Seikka, joka ei voi olla vaikuttamatta monella tavoin myös tutkimusrahoitukseen. Tiedeyhteisöstä tulee "moraaliyhteisö", jossa yhteisten arvojen (joita ei mielivallan aikakautena tietenkään voida lausua julki, koska ne eivät ole palautettavissa mihinkään määrättyyn tekoon tai merkitykseen, vaan "vaikutelmaan" ja korkeampaan tietoon siitä mitä jokin on, kuten Foucault jo 1970-luvulla määritteli rasismin nykyaikaisen muodon) "jakaminen" ta oikea "asenne" toimii ikään kuin salaisena yksilöllisyyden tunnuslukuna, jonka avulla päästään yhteisön jäseneksi koskaan tietämättä tarkasti miksi.

Tai hieman toisin sanoin: yliopisto/tehdas hallitsi tiettyä elämän osaa (työaikaa) ja tiettyä toimintaa (tutkimusta), ja sen sijaan yliopistoyritys, joka vaatii arvojensa sisäistämistä, pyrkii hallitsemaan koko elämää, ottamaan haltuunsa koko elämän ajan ja kaiken toiminnan tilan. Se ei enää arvioi tutkimusta sen tuottavuuden, innovaatioiden kautta, vaan tutkimuksen "yhteiskunnallisen arvon" mukaan, sen mukaan, miten tutkimus kullakin hetkellä ilmaisee yhteisön arvoja, "yleistä mielipidettä" ja vastaa yhteiskunnan (yrityksen) tarpeisiin. Tästä tiedon tuotannon sosiaalisuudesta tai yhteiskunnallisuudesta nousee myös tarve uusiin tiedon arvioinnin ja ohjauksen järjestelmiin, uusiin kontrollimuotoihin, jotka eivät enää arvioi tutkimusta sen "tulosten" tai sisällön mukaan, vaan pikemminkin sen muodon, käytettävyyden ja kunkin hetken "yhteiskunnallisen arvon" mukaan. Nykyään tutkimus ja koulutus, yliopisto ja koulu ovat läpikotaisin politisoituneita. Tai, kuten puhuttaessa koulutuksen ja tutkimuksen niin sanotusta kolmannesta tehtävästä sanotaan, "koulutuksen osalta kolmas tehtävä ei ole luonteeltaan tehtävä, vaan paremminkin toimintaa ohjaava periaate" ja se luo "erilaisen toiminta-avaruuden […] jossa kaikissa toiminnoissa pyritään ottamaan huomioon ympäröivän yhteiskunnan tarpeet…"⁵

Mutta mitä tämä yhteiskunnan tarpeiden huomioon ottaminen lopulta tarkoittaa? Mikä oikeastaan on yhteiskunnallisesti merkittävää? Onko yhteiskunnallistumiselle ja palvelutehtävälle olemassa jokin sellainen säännöstö, johon esimerkiksi tutkija voi vedota, kun hänen tutkimustaan arvioidaan? Otan yhden esimerkin: Ihmisen geenikarttaa selvittänyt tutkimus on viime vuosina kustannuksiltaan kallein hanke; siihen investointiin miljardin dollarin verran. Hankkeen tuloksena oli, että ihmisen ja rotan geenit ovat miltei samat. Ihmisen erityispiirteitä ei tässä mielessä kovin laajasti kyetty selvittämään. Geenitekniikan sovelluksia on hyvin vähän esim. lääkehoidoissa. Sen sijaan lupauksia on paljon. Samaan aikaan kun geenikartta julkaistiin, Maailman terveysjärjestö ja monet lääketieteelliset organisaatiot julkaisivat raporttejaan, joiden mukaan vakavista ja maailmassa akuuteista sairauksista yli 90 prosentilla on yhteiskunnallinen (sosiaalinen) eikä geneettinen alkuperä. Näiden sairauksien tutkimukseen tai hoitoon ei kuitenkaan löydy helposti varoja. Tarkoitukseni ei ole väittää, että geenitutkimuksen kaltaiseen teoreettiseen tutkimukseen ei saisi tuhlata varoja. Sen sijaan voidaan sanoa, että sen "yhteiskunnallinen palvelutehtävä" on hankalasti määriteltävissä konkreettisten yhteiskunnallisten tarpeiden ja olemassa olevan tiedon perustalta. Pikemminkin kyse on ilmiöstä, jota hallitsevat mielikuvat ja usko (ja kenties toivo) yhtäältä ja julkisen mielipiteen voimakas manipulaatio toisaalta.

Tässä "toiminta-avaruudessa" myös tutkimuksen ja tiedon rakenne muuttuu. Yksi käytännön tulos yliopiston ja yrityksen integraatiosta ovat uudet tieteenalat ja uudet professuurit, jotka ovat 1970-luvulta lähtien haastaneet perinteistä akateemista työnjakoa. Kuten Arto Noro kirjoitti jo vuonna 1975⁶:

"Uusintamisprosessin kasvavan kriisinomaisuuden ja tuotannon kasvavan yhteiskunnallistumisen mukana on valtiokoneistolle tullut suunnittelu- ja ohjaustehtäviä, jotka saattavat olla selvässä epäsuhdassa sen sisäiseen rakenteeseen, mikä näkyy ulkoisesti tiettyjen organisaatiorakenteiden ja organisaatiovälineiden riittämättömyytenä. Tämä ja ns. kielteiset vaikutukset (so. 'elämisen laadun' ongelma) ovat aiheuttaneet sen, että on kehitetty sosiaali- ja hallintotieteitä, jotka palvelevat byrokraattisen valtiokoneiston erityisiä tarpeita... Näihin uusiin tutkimusaloihin ('tieteisiin') liittynee myös seuraava merkittävä ilmiö, josta Hirsch huomauttaa. Sosiaalitieteiden erikoisuus nimittäin näyttää olevan siinä, että kun ne vedetään keskitettyyn suunnitteluyhteyteen, niin tämä niiden uusi funktionalisointi tarttuu niihin myös sisällöllisesti. Järjestelmällinen mukaanveto suunnitteluyhteyteen vaikuttaa välittömästi näiden tieteiden teoriarakenteeseen..."

Tiedon tuotannon "järjestelmällinen mukaanveto suunnitteluyhteyteen" on olennaisilta osin tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, kun on siirrytty materiaalisen tuotannon jäykkyydestä ja "pitkäjänteisyydestä" aineettoman tuotannon joustavuuteen (tuotantotaloudesta "rahoitustalouteen"). Toisin termein siirtymä on merkinnyt tietyn inhimillisen elämän osan, työajan ja tietyn tiedon käytöstä ja riistosta, koko elämän ja kaiken inhimillisen tiedon riistoon. "Kaiken tiedon" on otettava tässä vakavasti, sillä kyse ei ole erityistaitojen, "suuren oppineisuuden" tai nerouden riistosta, vaan elementaaristen tieto- ja kommunikaatiokykyjen hyväksikäytöstä. Juuri tästä siirtymästä nousevat uudet tiedon kontrollimuodot ja tutkimuksen uudet rakenteet ja juuri täältä ovat löydettävissä vastaukset siihen, miksi tutkimus, joka näyttää tutkimukselta, usein syrjäyttää niin sanotun tutkimuksen, joka käyttää liikaa aikaa ja maksaa "liikaa". Siirtymä tehtaasta yritykseen on merkinnyt:

1. Tutkimuksen yleisten edellytysten alistamista yhteiskunnallisille ja poliittisille päämäärille. Tämä muutos ei koske pelkästään tutkimusta, vaan on osa laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jota käydään elämän ja tiedon yleisten edellytysten ja niiden erityisen tai ennalta määrätyn käytön välillä.
2. Yleisten tutkimuskykyjen, siis ylipäätään tutkimuksen alistamista yritysmallille. Näistä muutoksista on syntynyt projektitutkimus, joka palvelee kulloistakin annettua päämäärää ja jossa kehittyvät ja formalisoituvat tutkimuksen yleiset menettelytavat. Projektitutkimus on tutkimuksen yritysmuoto, joka pyrkii alistamaan tutkijan kaikki kyvyt, koko elämän kulloinkin suoritettavaan tehtävään ja samalla kuitenkin jättää tämän, kun tutkija on "antanut kaikkensa", aloittamaan elämänsä jokaisen projektin jälkeen uudestaan.
3. Tutkimuksen ja tutkimukselta näyttävän toisiinsa sekoittumista. Tutkimus yleensä syrjäyttää erityisen tutkimuksen. Tämä näkyy erityisen tutkijaprofession syntymisessä. Kehitys on peräisin yritysmallille luonteenomaisesta kustannusten ja ajan säästämisestä yhtäältä, mutta myös sen voimakkaasta kommunikatiivisuuden ja yhteisöllisyyden korostamisesta. Täältä on peräisin ajatus "bränditutkimuksesta", jossa kollektiivinen usko tutkimuksen merkittävyyteen ja sen aggressiivinen markkinointi ovat tärkeässä roolissa. "Bränditutkimuksen" ja tutkijabrändin toinen puoli on tutkimustulosten ja tutkijan "patentoiminen", niiden alistaminen täydellisesti tutkimusyritykselle. Tutkija kohtaa usein käytännössä jännittyvän ristiriidan yhtäältä liikkuvuuden, näkyvyyden ja yleisen yhteiskunnallisen merkittävyyden vaatimusten ja toisaalta paikalliseen instituutioon ja alueelliseen hyötyyn sitoutumisen välillä. Tutkimuksen "yhteiskunnallinen palvelutehtävä" heilahtelee tavallaan siis kahden ääripään välillä: Tutkija pyrkii oman pätevyytensä ja urakehityksensä vuoksi mahdollisimman laajaan yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen ja ottaa siksi etäisyyttä välittömiin paikallisiin vaatimuksiin; hän pyrkii luomaan itsestään "brändin", koska näin hän kehittää omaa professionaalisuuttaan. Tutkimusinstituutio ja paikalliset intressit yrittävät sitoa tutkijan mahdollisimman tiiviisti paikallisiin intresseihin supistamalla tutkijan itsenäisyyttä ja autonomiaa, siis estämällä tämän kehittymistä.

Tarkoitus ei ole palauttaa sisällöllistä tutkimusta teollisuusyhteiskunnan tietomuodoksi, siis tiedoksi, joka on tuottajastaan erillistä, tuotteeksi muutettuna vaihdettavissa. Myös fordismi organisoi omat tietomuotonsa, kuten laboratorio tai tutkimuslaitos. Ainakin väliaikaisesti voidaan kuitenkin tehdä seuraava erottelu:

1. Fordismissa tieto on periaatteesta tiedon tuottajasta ja tuotantoon soveltajasta riippumatonta, sovellettavissa, ostettavissa ja myytävissä.
2. Yritysmallissa tieto ja tutkimus ovat yrityksestä ja tiedon tuottajasta jollain tavoin suoraan riippuvaisia, eikä niitä voida ostaa ostamatta tai ottamatta haltuun tiedon tuottajia (ja yrityksiä).

Ongelmaksi muodostuu nyt uudella tavoin tiedon tuottaja, sen kantaja, tämän ruumiillinen olemassaolo, josta pitäisi jollain tavoin päästä eroon, koska työn persoonallisuus ja "mittaamattomuus" antavat mahdollisuuden myös tiedon tuotanto- ja uusintamiskustannusten "suhteettomalle" kasvulle, esimerkiksi "liian koville" palkkavaatimuksille (kuten New Economyn alkuaikoina). Siksi tiedon tuottajien persoonalliset, autonomiset ominaisuudet, heidän kulttuurinen itsenäisyytensä, muodostuvat ongelmaksi, josta on päästävä eroon yhtäältä luomalla tiedon yhteismitallisuuden järjestelmiä ja toisaalta kehittämällä muotoja, joissa tiedon tuottaja sidotaan tiukasti "yhteiskunnalliseen palvelutehtävään". Näiden tavoitteiden toteuttaminen näkyy oikeastaan yllättävänkin selvästi viime vuosikymmenien korkeakoulu- ja koulutuspolitiikassa.

Tiedon tuottajan ja tuotannon välitön alistaminen "yhteiskunnalliselle palvelutehtävälle" on viime vuodet ollut jatkuvan rummutuksen kohteena koulutusseminaareissa ja tutkimuksen arvioinnissa ja se on kirjattu vihdoin uuteen yliopistolakiinkin. Tämän "yhteiskunnallisen palvelutehtävän" korostumisen sekä koulutuksen ja tutkimuksen todellisen politisoimisen taustalla on pitkä, osin 1970-luvulta alkanut työ, joka erilaisten uudistusten kautta on hajottanut ja hierarkisoinut yliopistoissa opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden itsenäiset kollektiivit ja eriyttänyt esimerkiksi tutkijan ja opettajan urat toisistaan. Näin on tuhottu pikkuhiljaa tutkimuksen ja opetuksen tiedollinen ja kulttuurinen autonomia. Kehityksessä näkyy hyvin, miten hyvinkin radikaalit ja alun perin tutkimuksen kulttuuriseen autonomiaan ja antiautoritaariseen opiskelijaliikkeeseen läheisissä suhteissa olleet hankkeet muuttavat luonnettaan, kun ne vedetään osaksi valtiollista suunnitteluyhteyttä ja kun ne menettävät itsenäisen organisatorisen voimansa. Hankkeista, jotka lähtivät itsenäisten tutkija/opiskelijakollektiivien yrityksenä autonomiseen ja tieteenalojen hierarkkiset jaottelut ylittävään tutkimukseen voidaan mainita esim. Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton piirissä liikkeelle lähtenyt valtiomonopolistisen kapitalismin tutkimus (VAMOKAP-projekti) tai METELI- ja TANDEM-tutkimukset. Niissä oli nähtävissä uudentyyppisen projektitutkimuksen muoto, ja niissä osaltaan hahmottui myös uuden projektitukijan (ja kollektiivisen tutkimuksen) hahmo, joka kuitenkin saa uuden postfordistisen kapitalismin ja palveluyhteiskunnan kehyksessä alkuperäisestä poikkeavan sisällön.

Tiedon ja tietokyvyn irrottaminen tiedon tuottajan ruumiista, eräänlainen "tiedon sosialisointi" (Vergesellschaftung) tapahtuu yhteismitallistamalla tietoa ja sen tuotantoprosessia. Se tapahtuu muun muassa kehittämällä "laadunvarmistuksen" ja "sertifioinnin" järjestelmiä, "harmonisoimalla" tutkintoja ja pisteyttämällä tiedon sisältöjä. Näiden prosessien taustalla on puolestaan erityisen tutkijaprofession luominen, profession, jolle on luonteenomaista kyky tuottaa tietoa melkein miltä tahansa alueelta.

Yhteiskunnan ja yrityksen eron katoaminen tai yhteiskunnan ja yrityksen samaistuminen merkitsee, että yhteiskunnan kaikki osajärjestelmät, kaikki instituutiot joutuvat muuttumaan yrityksiksi, jotka vastaavat markkinoiden kilpailutilanteeseen (esimerkiksi koulutus, tutkimus, sairaanhoito, oikeus ja politiikka ottavat kaikki yritysmuodon). Yksilöistä tulee näiden yritysten asiakkaita tai alihankkijoita. Mutta tämä merkitsee myös sitä, että kaiken toiminnan ja jokaisen palvelun on esittäydyttävä yrityksenä: esimerkiksi jokainen tutkija on itsenäinen yrittäjä tai alihankkija, joka pyrkii tuottamaan jotakin sellaista, joka menee kaupaksi. On sama tekeekö hän tämän jonkin alihankkijana jollekin tilaajansa odotusten mukaan vai ns. itsenäisenä tutkijana suoraan alistettuna yhteiskunnan, siis julkisuuden tarpeille. Hän on joka tapauksessa tilaajan vaatimusten kanssa tekemisissä.

Mikä yritykselle on tärkeää? Ensisijaisesti tärkeää on investoinnin ja voittojen optimaalinen suhde sekä resurssien käytön ja tuloksen hyvä suhde. Kaikki, mikä ei vastaa näitä tavoitteita, on tuhlausta; se on liikaa ja nostaa kustannuksia, laskee kilpailukykyä. Tuhlaus vie aikaa, siis sitä mitä kilpailutilanteessa ei ole. Tai se sitoo sitä, mitä Marxia seuraten voimme kutsua eläväksi työksi, ja juuri elävä työ eikä kuollut tai mennyt työ (se, mikä on kristallisointunut koneiksi ja laitteiksi) luo arvoa. Nykykapitalismi ei ole luonteeltaan monumentaalista; lopputuote on muuttunut sille hidasteeksi, vaikka se edelleen asettaa muodollisesti tuotteen arvon kantajaksi/välittäjäksi. Kognitiivisen kapitalismin, siis tietoyhteiskunnan tavoite on päästä irti koneista ja laitteista "liisaamalla" ne tai ulkoistamalla varsinainen tuotanto. Mutta koneet ja laitteet eivät kykene elävään työhön, kommunikointiin ja merkitysten luomiseen vailla ulkoista tavoitetta, ja siksi vieläkin tärkeämpi kognitiivisen kapitalismin tavoite on liisata ja ulkoistaa ihmisruumiit, siis päästä eroon tietotyöntekijän ruumiista, joka muodostaa rajan arvon tuotannolle. Se tapahtuu globaalisti: tänään Intiassa, huomenna Suomessa, ylihuomenna Ranskassa. Ihmisruumis on olemassa pelkästään käyttöä varten, ja kun se on käytetty, se voidaan jättää ja siirtyä seuraavaan. Tiedon tuotannon rakenteiden muuttuminen (esim. projektitutkimukset ja selvitykset) ja tutkijanammatin epävarmuus voidaan ymmärtää vain tätä taustaa vasten. Ja juuri ajan säästämiseksi tutkimus muuttuu selvitykseksi, joka vain muodoltaan muistuttaa tutkimusta siinä mielessä kuin se aikaisemmin ymmärrettiin.

Kun koko yhteiskunta on organisoitu yritysmallin mukaan, niin silloin "ylijäämä" tai tuhlaus on suoraan yhteiskunnallisesti vahingollista. Nyt tieteellä ja tutkimuksella ei ole arvoa muuten kuin siinä määrin kuin se kulloisellakin hetkellä edistää "yhteistä hyvää" tai "yhteistä etua". Yritykseksi muuttuvan yhteiskunnan etu on yhteiskunnan organisaation ja yhteiskunnallisten suhteiden tehokkuus. Tämä tehokkuuden saavuttamiseksi ei voi olla "yhteisestä edusta" erkanevia suhteita. Kaikki ihmisten väliset suhteet, myös kaikki koulutus ja tutkimus on rakennettava "ikään kuin" sen tulos olisi suunnattu "työmarkkinoille" tai "tiedemarkkinoille" yritysten käyttöön. Siksi koulutusta ja tutkimusta on tehtävä joustavammaksi. Niistä on karsittava turhat rönsyt pois, siis kaikki sellaiset päämäärät, jotka eivät sovi "yhteiseen etuun" ja yrityksen käyttöön, kaikki se, mikä pakenee välitöntä käytettävyyttä. Lopputulos tutkimuksen kohdalla on, että tutkimuksen on vähintäänkin muodoltaan otettava yhteiskunnalle tai yritykselle suunnatun selvityksen (ongelman ratkaisun) hahmo. Voisimme sanoa, että "selvitys" on tutkimuksen yritysmuoto ja se vastaa palvelusta, jo olemassa olevan tarpeen täyttämistä, mutta ei itse keksi uusia tarpeita. Siksi on pelkästään johdonmukaista, että nykyinen yritysmaailma ei vaadi koulutukselta uutta luovien keksijöiden tuottamista vaan osaajien "kouluttamista". Uuden itsenäinen, ennakoimaton ja kontrolloimaton keksiminen on vaarallista "yhteiselle edulle".