2005-02-08

Kaikkien maiden prekaarit...

Jukka Peltokoski

Workfare ja luovat luokat

Vaikka prekariaatti-käsitteellä pyritään kiinnittämään huomiota elämän epävarmistamiseen työmarkkinastatusta laajemmassa merkityksessä, kääntyy keskustelu prekariaatista jatkuvasti työmarkkinoita koskeviksi huomioiksi. Tämä on hieman harmillista, toisaalta ei ihan perusteetonta. Vaikka yhteiskunnallinen tuotanto tapahtuu tänään perustavasti työvoiman sosiaalisissa verkostoissa sinänsä, spontaanin ja itseorganisoituvan elämän alueella, kääntyy tämä tuotannon autonomia, työn ja elämän ykseys, muodollisen palkkatyömallin normatiivisessa järjestyksessä vain markkinaresurssiksi. Työvoiman spontaani elämä sinänsä on uuden talouden perusta, mutta tuolle spontaaniudelle annetaan vain välineellinen hyötyarvo. Miten tämä silmänkääntötemppu tapahtuu? Käännös liittyy selvästi ainakin workfare-yhteiskunnan tulemiseen. Workfare voitaisiin suomentaa vaikkapa työkyvyksi.

Workfare-yhteiskunnan tulemisella viittaan welfare- eli hyvinvointiyhteiskunnan purkautumiseen. Kaikkine nöyryyttävine mekanismeineenkin hyvinvointiajattelu sisälsi käsityksen ihmisten ja tarkemmin sanoen kansalaisten välisestä tasa-arvosta. Sosiaalivaltion oli kohdeltava kaikkia kansalaisiaan samalla ihmisarvon mitalla. Workfaressa arvoa aletaan mitata enenevästi työmarkkinalähtöisesti, työkyvyn näkökulmasta. Kun jokaisen ihmisen tulisi olla oman elämänsä yrittäjä, saa jokainen myös (hyvin kirjaimellisesti) ansionsa mukaan. Työllä ja hiellä on sinun arvosi ansaittava. Protestanttisen työetiikan perinteisessä mallimaassa workfarella on jo valmiiksi multava kasvualusta ilman uusliberalistisia uudistuksiakin.

Workfare ei ole tullut tai ole tulossa kertarysäyksellä. Mitään dramaattista käännekohtaa ei voida havaita. Ennemminkin juuri pienin askelein edenneet muutokset ovat juurruttanut workfaren osaksi työvoiman arkea. Opintotukea ja -oikeuksia on nipistelty, työttömyyskorvauksen ehtoja on kiristetty, nuorille on määritelty pakko hakeutua opiskelemaan, työttömiä koulutetaan suhtautumaan itseensä työnantajien näkökulmasta jne. Yhteistä muutoksille näyttäisi olevan myös se, että niillä pyritään optimoimaan ihmisten siirtyminen työelämään sekä pysyminen työelämän piirissä. Kaikki markkinoiden näkökulmasta hukkakäyntinä, joutilaisuutena tai harmaana vyöhykkeenä näyttäytyvä pyritään kitkemään. Turhat rönsyt on karsittava. On keskityttävä. Kaikessa korostuu hyötynäkökulma suhteessa työllistymiseen ja markkinoihin. "Laiskuudesta" tulee yhteiskunnallinen kysymys. Tehokkuusajattelu kiihtyy markkinoiden tahdittamana.

Tilanne on paradoksaalinen. Yhtäältä voimme sanoa, että workfare merkitsee inhimillisen luovuuden tukahduttamista, luovuus kun ei voi kukkia ilman hukkakäyntiä. Luovuus edellyttää tarpeetonta ja itsetarkoituksellista sosiaalista vuorovaikutusta. Luovuus on jonkin täysin uuden aloittamista. Se edellyttä kokeiluja, sekoiluja, sekasiittoisuutta ja annettujen mahdollisuuksien ylittämistä. Mitään uutta ei voi syntyä, jos vain seurataan ennalta määriteltyjä ajattelu- ja toimintatapoja, jotka johtavat mahdollisimman tehokkaasti jo tiedettyyn lopputulokseen. Turhien rönsyjen katkominen, tyhjäkäynnin ja joutokäynnin tukahduttaminen, tämä kaiken intohimoinen optimointi tarkoittaa luovuuden kasvualustojen kitkemistä. Äärimmilleen hiottu yhteiskunnallinen kellokoneisto ei tuota mitään uutta, vaan vain toistaa itseään.

Toisaalta tuotanto kuitenkin perustuu luovuudelle. Se edellyttää vapaita tiloja, joutilaisuutta, päämäärättömyyttä. Se edellyttää kokeiluja, jotka koettelevat tajunnan ja toiminnan mahdollisuuksia sekä päämäärätöntä ja hajamielistä vuorovaikutusta, jota hengailuksikin kutsutaan. Miten workfare-yhteiskunta ratkaiseen tämän ristiriidan? Kuinka boheemius turvataan optimoidussa yhteiskunnassa? Vastaus on: uudelleenrakentamalla vapaat tilat yritysten sisälle. Luovuuden tiloja karsitaan yhteiskunnasta ylipäätään, mutta niille rakennetaan tilaa yritysverkostojen sisälle. Boheemius pannaan töihin.

Pääsemme keskusteluun Richard Floridan luovasta luokasta. Mikä on Floridan avaaman keskustelun tarkoitus? Nähdäkseni se on yksinkertaisesti tämä: luovuus otetaan yritysmaailman haltuun sisällyttämällä se yritysmaailman puitteisiin ja kategorisoimalla se luokkaominaisuudeksi. Luovuudesta ei tällöin puhuta minkä tahansa luomisena, vaan yritysten kilpailuvalttina. Luova luokka on työvoimaa, jonka työnä on hengata ja elää töissä boheemielämää innovaatioiden tuottamiseksi yrityksen käyttöön. Luovan luokan käsite tunnustaa samat seikat kuin edellä kirjatut käsitykset luovuudesta: luovuus on sosiaalisten verkostojen ominaisuus, sen lähtökohtana on inhimillinen moneus ykseyden sijasta. Luova luokka on kuitenkin sidottu yritysmaailman viitekehykseen ja tarpeisiin. Näissä puitteissa se saa toteuttaa elämänsä innovatiivisuutta ja dynaamisuutta jokseenkin autonomisesti. Tuloksena on yritysten ostamaa luovaa elämää.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.