2005-02-08

Kaikkien maiden prekaarit...

Jukka Peltokoski

Prekariaatin kamppailu

Miten prekaari kamppailee? Kysymykseen vastaamiseksi olisi tehtävä "prekaaritutkimusta". Tällaista ei kuitenkaan varsinaisesti ole, onhan koko ilmiö vasta hahmottumassa. Omista lähtökohdistani arvioituna voimme puhua tänään ennen kaikkea vastarinnan verkostojen luomisesta. Käsite tulee liiketutkija Alberto Meluccilta, jonka mukaan yhteiskunnallisten ristiriitojen ympärille muotoutuu aina ensin latentteja, yhteiskunnalliselta julkisuudelta piilossa rakentuvia sosiaalisia verkostoja. Vasta myöhemmin ristiriidat tulevat julkisiksi poliittisten protestien välityksellä. Vastarinnan verkostot ovat Meluccin mukaan kollektiivista ja konfliktisuuntautunutta toimintaa, mutta ne tapahtuvat arkielämän verkostojen tasolla.

Meluccin ajatusta jäsentävät arkisen ja poliittisen sekä yksityisen ja julkisen dikotomiat ovat ilmeisen vanhentuneita, mutta parempia jäsennyksiä odoteltaessa latentin vastarinnan käsitys tavoittaa jotain oleellista prekariaatin tämänhetkisestä kamppailutilanteesta. Prekaarin latentti vastarinta voi olla näpistelyä kaupoista, pummilla matkustamista, hidastelua töissä, omien juttujen tekemistä työajalla, vertaisverkostojen ja oma-apuryhmien rakentamista, jurputtamista kahvipöydässä, sosiaalitukien huijausta... Mitä vain, minkä koetaan henkilökohtaisesti ja ystäväpiirissä tuovan elämään revanssihenkeä ja itsehallintaa. Vastarinnan verkostot rakentavat vastavaltaa suoraan omista erityisistä lähtökohdistaan.

Poliittisten vaikutusten tehokkuuden näkökulmasta arvioituna latenttia vastarintaa ei voi pitää tyydyttävänä vastavallan organisoitumisen tasona. Se myös voi ilmentää "pelkkää järjestelmänvastaisuutta" ilman uusia mahdollisuuksia luovaa ulottuvuutta. Jälkimmäiseen seikkaan viitaten mitä tahansa yhteiskunnan normien vastaista toimintaa ei voi romantisoida vallankumouksen siemeneksi. Toisaalta kaikkea omavaltaista normatiivisen järjestyksen vastustamista ei voi välittömästi luokitella "häiriökäyttäytymiseksi". On kyettävä näkemään vastarinnan verkostojen uutta luovat potentiaalit. Poliittisen tason konfliktin avaaminen ei voi tapahtua riippumatta näistä spontaanisti virinneistä ja ristiriidan luonteen latentilla tasolla jo kohdanneista verkostoista. Nämä verkostot muodostavat konfliktin yleistymisen välittömän mobilisaatiopohjan.

Ajatuksia summaten voidaan sanoa, että prekariaatin haasteena on tänään organisoida verkostojaan julkiseen konfliktiin ja institutionaalisen tason muutoksia hakevaan poliittiseen toimintaa. Erityisten kamppailujen on löydettävä yhteinen kamppailu kadottamatta erityisiä lähtökohtiaan. Keskeisin (työ)elämän prekarisaatiota politisoiva projekti tällä hetkellä on jo muutaman vuoden ikäinen MayDay-prosessi, jossa on kyse poikkieurooppalaisen tilan rakentamisesta prekaarien vaatimusten ja kamppailujen esiintuomiseksi. Suomessakin tullaan järjestämään vappuna 2005 MayDay-karnevaali Helsinkiin kokoamaan prekaarien verkostoja.

Ammattiyhdistyspolitiikka ja tuotannon yhteiskunnallistuminen

Koska puhumme työstä ja työtaisteluista, nousee eteen väistättämättä kysymys ammattiyhdistyksistä. Epäilemättä on aina riskialtista puhua liitoista yleisesti. Nekin muodostavat moninaisuuden, jota tulisi eritellä vähintään liittokohtaisesti. En kuitenkaan usko olevani yksin, jos muotoilen kaksi yleistä toivetta, joita prekaari voi liitoille esittää:

a) Konflikteja laajaan julkisuuteen avaavia työtaisteluja. "Epätyypilliset työsuhteet" ovat nopeiten kasvava työsuhteiden malli. Eikö siis olisi aika kutsua epätyypillisiä työsuhteita tyypillisiksi ja keskittää voimat niitä koskevien ristiriitojen esiintuomiseen. Näin eritoten, koska voidaan sanoa, että suhteellisen pysyviinkin työsuhteisiin on piirtynyt tänään epävarmuuden jälki. Prekaarisuus on läsnä kaikelle työvoimalle, vaikka se kärjistyykin pätkätyöläisten verkostoissa. Olisi hylättävä lähtökohtaisesti ajatus pysyvästä palkkatyöstä työn normina. Olisi siirryttävä ajattelutapaan, jossa kaikkea nykytyötä yhdistäväksi piirteeksi katsotaan prekaarisuus. Pysyvien työsuhteiden lähtökohdille rakennettuja oikeuksia voidaan tuskin venyttää prekariaatin mittoihin, sittemminkin kun prekariaatti ei taistele vain palkkatyöstä, vaan elämänhallinnasta ja -laadusta ylipäätään. On lähdettävä liikkeelle prekariaatista, ei toisin päin. Ei ole mitään järkeä yrittää saada vanhoja lähtökohtia sopimaan uuteen tilanteeseen. Sen sijaan työvoiman oikeuksien päivittäminen prekariaatin tilanteesta lähtien tarkoittaisi pysyväisemmänkin työvoiman etujen kasvattamista.

b) Työn ja tuotannon käsitteiden uudelleenmäärittelyä. Uuden työn ja työvoiman näkökulmasta keskeisin ongelma nyky-yhteiskunnassa ei ole vain palkkatyöstä saatu liian vähäinen palkka tai edes työttömyydeksi kutsumamme ilmiö. Sanotaan, että kyllä töitä tekevälle riittää. Tänään tämä pitää paikkansa täydellisesti. Jatkuvasti huomiotta jäävä ongelma on se, että ihmiset tekevät valtavasti työtä, josta ei makseta palkkaa ollenkaan ja jota ei tunnisteta ja tunnusteta työksi alkuunkaan. Palkkatyöyhteiskunnan olettamusten mukaan työ on sitä, mitä tapahtuu työpaikoilla. Perinteisesti työ on määritelty instituutiolähtöisesti (kuten politiikka on määritelty siksi, mitä tehdään valtion instituutioissa ja opiskelu oppilaitoksissa tapahtuvaksi toiminnaksi). Perinteisesti kaikella työllä on ollut aikansa ja paikkansa. Nyky-yhteiskunnassa työllä, tai ehkä vielä paremmin sanottuna tuotannolla, ei ole määrättyä aikaa ja paikkaa. On korkea aika tunnustaa, että yhteiskunnallista hyvinvointia ja rikkautta tuotetaan muuallakin kuin työpaikoilla viitenä päivänä viikossa ja kahdeksana tuntina päivässä. Perimmiltään ei pitäisi tehdä eroa elämän ja tuotannon välillä, mutta sikäli kuin tämän ajatuksen tavoittaminen tuntuu vaikealta, tulisi yhteiskunnallisen tuotannon piiriin laskea välittömästi ainakin 1) vapaaehtoistyö ja yhteiskunnallinen aktiivisuus kolmannella sektorilla, 2) uusintamistyö lastenhoidosta ja kotitöistä vanhusten hoitoon, 3) opiskelu, 4) harrastusorientoitunut toiminta. Sikäli kun näillä yhteiskunnallisen tuotannon aloilla maksetaan palkkioita tehdystä työstä, on sen taso pääsääntöisesti joko alhainen tai kohtuuttoman alhainen, eikä sen perusteena ole yleensä toiminnan tuottavuus sinänsä, vaan panostus tulevaan tuottavuuteen palkkatöissä (opinto-, harjoittelu- ja työllistämistuet) tai marginalisaation estäminen ("säälipalkat"). Usein korvausten taso on sidottu "lomalle" jäämistä edeltäneeseen ansiotyöhön, mistä säädyttömin esimerkki on 252 ? äitiyspäiväraha, jota pääsevät "nauttimaan" opiskelijat, työttömät ja ylipäätään kaikki, joilla ei ennen äitiys"lomalle" jäämistä ole ollut kuuden kuukauden yhtämittaista työtä. Tämä opiskelijoille, työttömille ja pätkätyöläisille varattu minimitaso edustaa lähinnä monetaristista rodunjalostustekniikkaa.

Palkka- ja sosiaaliturvajärjestelmät, joiden normaaliodotuksena on vakituinen työsuhde ja ylipäätään ajatus siitä, että ihmisten elämä kulkee siististi yhdestä instituutiosta toiseen (koulusta armeijaan, armeijasta töihin, töissä uraputkea pitkin eläkkeelle...) eivät yksinkertaisesti toimi yhteiskunnassa, jossa ihmisten elämä ei järjesty liukuhihnamallin mukaisesti rationalisoiduiksi vaiheiksi, vaan jossa elämäntilanteet limittyvät ja sekoittuvat sekä vaihtelevat kroonisesti (opiskelijat tekevät töitä, työntekijät sekä työttömät opintoja, koulusta mennään töihin, töistä kouluun, koulusta työttömäksi, työttömästä töihin, töistä uudelleenkoulutukseen...). Yksittäisenä esimerkkinä voidaan kysyä, mihin ammattiliittoon pitää kuulua, jos on yhdessä elämänvaiheessa opiskelija, samalla siivooja, sitten virastotyöntekijä, myöhemmin tutkija, välillä toimittaja, hetken aikuiskoulutettava ja aina välillä työtönkin...

Perimmäinen syy vaatimukselle määritellä työn ja tuotannon käsitteet kokonaan uusiksi ei kuitenkaan ole institutionaalisesti jäsennettyjen järjestysten murtuminen sinänsä, vaan se, että innovaatioille, luovuudelle, informaation prosessoinnille sekä työvoiman liikkuvuudelle ja "henkiselle pääomalle", kuten sanoa tavataan, rakentuva yhteiskunnallinen tuotanto ei enää sijoitu tilallisesti määriteltävissä olevien aika-paikka-raamien, siis muodollisten työpaikkojen ja -aikojen sisälle. Työ ja vapaa-aika, työ ja uusintaminen sekä työ ja työttömyys limittyvät toisiinsa. Erottelut näiden välillä käyvät mielivaltaisiksi.

Nimetkäämme tässä uuden työvoiman potentiaalit dynaamisuudeksi (liikkuvuus, joustavuus, mukautuvaisuus, kyky epätavanomaiseen) ja innovatiivisuudeksi (luovuus, moninaisen informaation prosessointi ja yllätyksellinen jäsentäminen, uusien mahdollisuuksien avaaminen). Jäsennystä käyttäen voidaan sanoa, että dynaaminen ja innovaatiolähtöinen informaatioyhteiskunta perustuu työvoiman kielellisille, älyllisille ja emotionaalisille voimille - siis yleisille inhimillisille kyvyille. Näiden kehittymistä ei voi rajata työpaikkojen tai -tehtävien sisälle yhtään sen enempää kuin niiden perustalta syntyviä tuotteitakaan. Niin uuden työvoiman potentiaalit kuin sen tuotteetkaan eivät ole yksilöominaisuuksia tai yksityisen työn tuotosta. Uusi työvoima on verkostosubjekti ja sen tuotteet ovat sosiaalisen vuorovaikutuksen synnyttämiä. Uutta työvoimaa luonnehtiva innovaatiivisuus ja dynaamisuus eivät katso aikaa tai paikkaa. Yhteiskunnallisen tuotannon kasvualustana on moneus, ei ykseys. Sikäli kuin ammattiliitot ovat työtaistelujen etujärjestöjä, tulisi niiden ennen kaikkea päivittää käsityksensä siitä, mitä työ ja tuotanto tänään tarkoittavat. Olisi kerta kaikkiaan hylättävä käsitykset siitä, että yhteiskunnallinen hyvinvointi ja rikkaus on kiinni siitä, kuinka paljon ihmiset paiskivat palkkatöitä. Tuotannon yhteiskunnallistumisen ajatus tuo esiin sen, että palkkatyöt ovat vain osa sitä kokonaisuutta, jossa ihmiset osallistuvat "yhteiskuntamme rakentamiseen", ja - itse asiassa - ne ovat pitkälti vain se osa, jonka välityksellä yrityselämä käärii voittonsa työvoiman omaehtoisissa verkostoissa tapahtuvasta tuotannosta ja niissä kehittyvistä tuotannollisista valmiuksista.

Tarvitaan nykyistä huomattavasti joustavampia institutionaalisia järjestelyjä sosiaalisen perusturvan takaamiseksi. Malli, joka tällöin nousee esiin on tietenkin vastikkeeton ja määrältään reilu perustulo (tuntee myös nimet "kansalaispalkka" ja "taattu toimeentulo"). Perustulo lieventäisi elämän epävarmuutta sallien kuitenkin työvoiman joustavuuden. Se myös vastaisi tuotantomallia, jossa tuotanto ei enää jäsenny palkkatyöyhteiskunnan raameissa, vaan tapahtuu yhteiskunnallisissa verkostoissa ylipäätään. Perustulo olisi keino maksaa korvausta jokaisen osallisuudesta tähän yleiseen yhteiskunnalliseen tuottavuuteen, jota ei voi palauttaa muodollisten työaikojen ja paikkojen sisälle, mutta jonka varassa yrityselämä(kin) yhtä kaikki toimii. Perustulo olisi rehellinen korvaus osallistumisesta yhteiskunnalliseen tuotantoon.

Samalla on turvattava sosiaalipalvelujen ilmaisuus ja laadukkuus. Yhteiskunnallistunut tuotanto voi kukoistaa vain yhteiskunnassa, jota luonnehtii perusturvallisuus, ei perusturvattomuus. Kysymys sosiaalipalvelujen tasosta ja tasokkaiden palvelujen avoimuudesta kaikille on välittömästi kysymys siitä, kenellä on varaa ja mahdollisuuksia olla innovatiivinen ja dynaaminen.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.