2005-03-04

Väkivallan ikuinen ajankohtaisuus
Jeremy Varon: Bringing the War Home. The Weather Underground, the Red Army Faction and Revolutionary Violence in the Sixties and Seventies. University of California Press 2004.

Markus Termonen

"Serve the people shit"

Pohdittaessa Weather Undergroundin ja RAF:n välisiä yhtäläisyyksiä on Varonin mukaan tärkeää havaita ensinnäkin se, kuinka molempien toimintamotivaatio nojasi keskeisesti syyllisyyteen - Weather Undergroundin kohdalla valkoiseen ylivaltaan ja rotuerotteluun liittyvään syyllisyydentuntoon (white guilt) ja RAF:n kohdalla fasismin perintöön liittyvään syyllisyydentuntoon. Molempien toiminnassa oli siten kyse pyrkimyksestä puhdistautua tästä sukupolvijäsenteiseksi vihaksi kääntyneestä syyllisyydestä, joka näki "fasismia" kaikessa, mitä se yhteiskunnallisessa tilanteessa arvosteli ja mihin sen viha kohdistui - Atlantin molemmin puolin. Kuvaavimmin tämä rinnastus tuli esiin RAF:n operaatioista Hanns Martin Schleyerin kaappauksessa ja murhassa, edustihan Schleyer entisenä korkea-arvoisena natsina ja nykyisenä työnantajien keskusjärjestön pomona kolmannen valtakunnan kapitalismin ja sodan jälkeisen, parlamentaarisen kapitalismin joustavaa jatkuvuutta. (Länsi-Saksassa autoritääristä reaktiota vastauksena RAF:n iskuihin puolustaneet taas siirsivät oman syyllisyydentuntonsa fasismin vuosista syytöksiin uusvasemmiston "uudesta fasismista" ja antidemokraattisuudesta.) Varonin mukaan eräs ryhmien virheistä oli juuri tämä yhteiskunnallisen analyysin kyvyttömyys nähdä sotien jälkeisen yhteiskunnan valtarakenteen ja massakulutusyhteiskunnan ainutlaatuisuudessa paljonkaan muuta kuin fasismin ominaisuuksia (samalla kun juuri äärimmäisten nimien antaminen vallankäytön muodoille oli keskeistä voimakkaan motivaation luomiseksi).

Juuri "fasismin" keskeisyys ryhmien yhteiskunta-analyysissa - siinä määrin kuin ne edes kokivat yhteiskunnallisen analyysin, siis sanojen, olevan lainkaan merkittävää tekojen rinnalla - selittää osaltaan sitä, miksi molemmat suhtautuivat niin ylenkatseisesti julkiseen organisointityön ja kannatusperustan rakentamiseen: fasismia ei voi "uudistaa" laillisesti, se on tuhottava laittomasti. Kuvaavaa on tässä suhteessa Weather Undergroundin alkuvaiheissa käyty sisäinen keskustelu siitä, voiko järjestö julistaa palvelevansa "kansaa", joka on valmis hyväksymään maansa hallituksen toteuttaman kansanmurhan ja sorron. Aktiivien mielissä eli voimakas ristiriita: yhtäältä oikea iskulause oli "Serve the people", koska vallankumouksen tavoitteena on "kansan vapauttaminen", mutta toisaalta sopivampi iskulause oli pikemminkin "Serve the people shit" (kuten eräs iskulause-ehdotus tosiasiassa kuuluikin!), sillä juuri sen saman etuoikeuksistaan nauttivan ja konservatiivisen kansan turvallisuudentunnetta ja rauhaa piti järkyttää ja juuri siihen samaan kansaan kuuluvia vihollisia tuli olla tarvittaessa valmis tuhoamaan. Vapauttamisen haluun liittyi siis voimakas pettymys vapauttamisen kohteen todellisista ominaisuuksista.

"Kansan" ja muun uusvasemmiston kriittisiä tai vihamielisiä reaktioita selvästi vaikeampaa Weather Undergroundin oli käsitellä ongelmallisia suhteita afroamerikkalaisiin militantteihin kuten Mustiin panttereihin. Chicagon Days of Rage -tapahtuman jälkeen Mustien panttereiden paikallinen johto arvosteli jyrkästi Weathermenin vastuuttomuutta ja heikkoja taktisia kykyjä, mihin Weather Underground ei vastannut sanallisesti, koska katsoi, että ainoastaan teot olisivat riittävä vastaus. Myöhemmin välit tosin hieman paranivat, kun Weathermen teki valkoisten aktivistien taholta poikkeuksellista tukityötä poliisin murhattua pantterijohtaja Fred Hamptonin Chicagossa 1969.

Toinen Varonin korostama mielenkiintoinen kiistanalainen kysymys on naisten asema Weather Undergroundin piirissä. Yhtäältä muutamat liikkeen naiset, kuten Bernardine Dohrn, Kathy Boudin tai Cathy Wilkerson, pääsivät johtavaan asemaan, ja naisia hyväksyttiin poikkeuksellisiin rooleihin. Järjestö jopa muutti nimeään, koska Weathermen oli monien mielestä liian maskuliininen nimi. Lisäksi uusvasemmistolaisille liikkeille tyypillisesti feminismin vaikutteillakin oli osansa aktivistien ajattelussa - vaikka rajana olikin toki se, että ensisijaisesti vihollinen oli imperialismi eikä patriarkaatti. Toisaalta "our women can kick ass" -asenne, joka hyväksyi naisetkin "hyviksi sotilaiksi", rajasi vallankumouksellisen naiseuden sisällöksi maskuliinisesti määritetyn vallankumouksellisuuden. Ryhmän sisäinen dynamiikka oli kaikkea muuta kuin vapaata sukupuolisesta vallankäytöstä: miesjohtajat saattoivat siirtää tiettyjä naisaktivisteja alaisuuteensa voidakseen olla sukupuolisessa kanssakäymisessä näiden kanssa (ja aktivistien välinen sukupuolinen kanssakäyminen ja kokeilu oli enemmän sääntö kun poikkeus).

Psykologisoinnista yhteiskunnallisiin syihin

Kaiken kaikkiaan Bringing the War Home on vakuuttavasti kirjoitettu teos aiheesta, jota on hyvin hankala käsitellä. Varonin menetelmä on ensisijaisesti teoreettinen ja poliittinen, ei moraalinen, mikä varmasti aikaansaa monissa tarkoitushakuisissa arvostelijoissa tulkintoja terrorismin "ymmärtämisestä". Kuitenkin on selvää, että samalla kun Varon välttää sekä pasifistisen ("väkivalta on väärin aina ja kaikkialla") että porvarillisen kritiikin (ilmiön käsittely kulttina tms. hairahtaneiden yksilöiden toimintana, irrallisesti yhteiskunnallisesta kontekstista ja vedoten etuoikeuksiensa suojelemien moraaliin), tuloksena on parhaimmillaan hyvin terävää ja älykästä kritiikkiä liikkeiden dogmaattisuudesta, suunnattomasta ristiriitaisuudesta ja taktisesta kyvyttömyydestä. Varon tasapainoilee onnistuneesti tekojen psykologisoinnin sekä niiden "yhteiskunnallisten syiden ymmärtämisen" välimaastossa ja onnistuu paljastamaan väkivaltaisen tien valinneiden "hulluuden" rationaliteetin sitä ihannoimatta. Kirjan kiinnostavuuden kannalta on lisäksi myönteistä, että Weather Underground on selvästi enemmän käsittelyn keskiössä: Weather Underground on Rote Armee Fraktionia kiehtovampi ilmiö, koska sitä ei voi niin yksiselitteisesti käsitellä järjettömänä ääriryhmänä (mm. tietyn itsekritiikin kyvyn vuoksi) ja koska se on toistaiseksi tapauksena vähemmän tunnettu.

Teoreettiseen viitekehykseensä Varon on valinnut teoreetikkoja kuten Marcusen ja Baudrillardin osittain siitä syystä, että nämä olivat vaikuttajia ja teoreetikkoja jo tutkimuskohteena olevalla aikakaudella. Varon rohkenee tuoda mukaan myös Carl Schmittin, jonka teorian valossa Varon tarkastelee Länsi-Saksan vallanpitäjien ja viranomaisten reaktioita RAF:n pyrkimykseen haastaa valtion väkivaltamonopoli. Varonin mukaan USA:ssa ei tällaista väkivaltamonopolia koskevaa teoreettista pohdintaa ole perinteisesti harrastettu, minkä syynä hän pitää maan poliittisen kulttuurin pragmatistista korostusta. Kenties osittain juuri tästä puutteesta ovat peräisin Varonin keskeiset, väkivallan käytön ikuista ajankohtaisuutta käsittelevät tutkimuskysymykset: kuinka ja miten väkivalta kehittyy yhteiskunnallisissa liikkeissä; missä olosuhteissa valtion kieltämää väkivaltaa pidetään legitiiminä; kuinka poliittinen viha voidaan kääntää rakentavaksi toiminnaksi; ja mitä rajoitteita liikkeiden on asetettava toimilleen, jotta ne pysyvät yhteensopivina liikkeiden arvojen kanssa? Juuri tämän arvion alussa mainittu globalisaatiokriittistä liikehdintää koskeva analogia tuo yhteiskuntahistorialliset pohdinnat ja analyysit kontekstiin, jossa niistä voi olla hyötyä virheistä oppimisen ja kenties jopa militanssin jatkuvuuksien löytämisen kannalta.

* Ks. myös Jeremy Varon: "Everybody's Talking About the Weather". The Nation, April 12th 2004.
** Ks. www.imdb.com/title/tt0343168/
*** Ks. Régis Debray: Revolution in the Revolution? Armed Struggle and Political Struggle in Latin America. MR Press, New York 1967. Debrayn mukaan Kuuban vallankumousta ei tehnyt kommunistipuolueen johtama massaliike vaan pienehkö guerrillaryhmien joukko, jonka väkivaltainen esimerkki rohkaisi joukkoja massatason kapinaan. Kuubalainen vallankumous siis yksinkertaisesti jätti väliin ennalta organisoidun mobilisaatiovaiheen.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.