2005-02-02

Ovi puutarhaan

Mariarosa Dalla Costa

Kääntänyt: Miika Saukkonen

Kuten aiemmin sanoin, meillä oli sekä valtakunnallisia että kansainvälisiä organisaatioita, mutta hämmästyttävää oli se, miten vähäisillä resursseilla kaikki tämä toiminta toteutettiin. Kommunikaatiovälineinä olivat lähinnä lentolehtinen ja lehti, jolle oli operaistiseen tapaan annettu nimi Le operaie della casa ("kodin työläiset"). Militanssimme, joka oli niin raivokas ja totalisoiva, ettei se jättänyt elämässämme tilaa millekään muulle, juontui varmasti Potere Operaion kokemuksesta, mutta arvelen, että tuohon aikaan muissa ryhmissä tilanne oli samankaltainen. Erityisen raskasta tämä oli meistä niille, joilla oli johtava rooli.

1970-luvun lopulle tultaessa tällainen elämä ja militanssi oli ajanut meidät uuvuksiin. Kaikki uusintamisen marginaalimme olivat ehtyneet, marginaalit, jotka olivat tunnetusti kapeammat kuin ne, mistä miehet, myös toverit, tavallisesti nauttivat. [...] Noin kymmenen vuoden jälkeen naisten ruumis - militanteillakin on ruumis, vaikka se usein kiistetäänkin - tunsi biologisen kellon määrittävän muita deadlineja. Esimerkiksi niiden naisten, jotka halusivat synnyttää lapsen ja olivat sen kannalta jo myöhässä, oli päätettävä kenen kanssa ja missä ympäristössä kasvattaa lapsensa. Kun sosiaalinen muutos ei ollut samalla tasolla kuin uusi feminiini yksilöllisyys, alkoi antautumisen prosessi. Monien oli annettava periksi. Kuinka paljon ja miten, se riippui siitä, minkä verran näillä naisilla oli rahaa käytettävissään, kuinka paljon vapaata aikaa heillä oli ja millaista työtä heidän oli tehtävä saadakseen rahaa. Naisten rahanpuutteen vanha ongelma, jonka parissa olimme niin kovasti taistelleet, paljasti meille jälleen kerran, etenkin tässä vaiheessa, kaikki dramaattiset ulottuvuutensa.

Samoihin aikoihin kriisin kanssa saapui repressio ja sen myötä meidän feministisen suuntauksemme, sen taistelujen ja työn täydellinen poispyyhkiminen, joka tapahtui erityisesti vasemmistolaisten naissosiologien ja -historioitsijoiden toimesta. Polda [Leopoldina "Polda" Fortunati] ja minä olimme kuitenkin huolehtineet taistelun ja mobilisaation hetkien sekä keskustelussa esiin nostettujen kysymysten dokumentoinnista - yleensä uhraamalla siihen lauantait, sunnuntait ja juhlapyhät - saimme ne talteen pamflettien, paperikokoelmien ja sanomalehtien muodossa, ja kaikki tämä materiaali on yhä olemassa. 1980-luvulla, repression ja normalisaation vuosina, perusteellisesti kulttuurinen feminismin suuntaus otti kaikkien noiden suurten kamppailujen ja vaatimusten paikan, ja samalla se otti itselleen naisten vaatimusten ja naisten äänten kontrolloinnin ja valikoinnin funktion. Me jouduimme pannaan. Osa historiallisista ja teoreettisista töistä saatiin valmiiksi muutamien toverien toimesta, olosuhteista johtuen hyvin uuvuttavan työn tuloksena. Mutta monet niistä töistä, joita pidettiin 1970-luvulla osana kokonaisvaltaisia projekteja, jäivät valmistumatta. Jos sanoisimme, että noiden töiden leviäminen estyi, käyttäisimme eufemismia. Ne yksinkertaisesti katosivat (lukuun ottamatta sitä hetkellistä olemassaoloa, jonka ne saivat minun yliopisto-opetukseni kautta). Vihamielinen poliittinen tahto ja toisenlaisesta tehtyjen tutkimusten tulva saivat ne hukkumaan. Meidän tuotantomme tuli myös laajalti ryöstetyksi meiltä ja kesytetyksi. Naisten asemaa koskevassa tutkimuksessa instituutiot pistivät peliin kaiken valtansa suunnaten rahoitusta uudelleen ja ohjaten verkostoja sekä tutkimusta hyvin tarkasti. Kuvitteellisia instituutioita ja aloitteita perustettiin. Uusintamistyön ongelmaa ei noteerattu. Pannaan joutui myös kotityön palkitsemisen diskurssi. Kysymys sai hyvin osittaisen ja keinotekoisen ratkaisun siirtolaisten työvoimasta, joiden harteille uusintamisen tragediat vuorostaan jäävät (esimerkkinä siirtolaisten pienet lapset, jotka jäävät isovanhempiensa luokse [lähtömaahan], eivätkä enää halua palata heille tuntemattomiksi jääneiden vanhempien luo, ja isovanhemmat, jotka ovat jääneet hoitamaan lastenlapsiaan, vihastuvat, kun lastenlapset tullaan viemään heiltä pois).

Eräässä vaiheessa synkkää 1980-lukua jouduin kohtaamaan elämässäni tiettyjä vaikeuksia - myös militanteilla on elämä, vaikka siitä on ollut tapana luopua - tunsin tarvetta reflektoida mennyttä ajanjaksoa uusista näkökulmista ja alistaa tuo ajanjakso tunteiden erehtymättömään testiin. Minun on tunnustettava, että minulla ei Potere Operaion militanttina eikä feministiliikkeessä toimiessani ollut koskaan ainuttakaan ilon hetkeä. Muistin ainoastaan suunnattoman väsymyksen. Väsymyksen, jota vaati Potere Operaiossa oikeudentunto, feministiliikkeessä arvokkuuden tunne ja identiteetin rakentamisen tarve. Varmasti kokemus Potere Operaiossa oli antanut minulle hyvät välineet, joilla tulkita todellisuutta, ja feministiliikkeessä saamani kokemus antoi uusien tulkinnan välineiden lisäksi minulle, kuten lukemattoman monille muille naisille, paljon voimaa, kestävyyttä ja tasapainoa, jota yksikään mies ei enää pystyisi rikkomaan. Saimme maata jalkojemme alle. Muistan myös monia tovereita, jotka kertoivat minulle, kuinka feministiliike oli pelastanut heidän mielenterveytensä. Mutta en muista ainuttakaan ilon hetkeä. Molempiin kokemuksiin liittyi paljon kärsimystä. Miksi? Suhteessa feministiliikkeeseen olen yrittänyt ottaa huomioon kaiken, myös sen alakuloisuuden, mitä aiemmasta ryhmästäni irtautuminen minulle aiheutti. Loppujen lopuksi, kuten sanoin aiemmin, olin syntynyt ja kasvanut Potere Operaiossa, joten täydellinen ero siitä keskustelusta tuotti minulle suurta ahdistusta. Seurauksena tästä erosta, toverit, jotka eivät tienneet juuri mitään meidän keskeisiä teemojamme koskevan diskurssin kehityksestä, eivät kyenneet keskustelemaan asioista kanssamme kuin barbaarien tasolla. Samaan aikaan me jäimme pimentoon heidän keskustelustaan, samalla kun olisi ollut tarpeen käynnistää keskustelua tietyistä yhä tärkeämmiksi käyvistä kysymyksistä. Ainakin minä koin tämän tarpeen. Vaikka olimme autonomisia, myös kanssakäymisen hetkiä olisi tarvittu. En tiedä, olisiko tämä ollut tuolloin mahdollista Italiassa ja missä määrin, mutta minulla ei koskaan ollut mitään ongelmia keskustellessani amerikkalaisten tovereideni, esimerkiksi Midnight Notes -ryhmän ihmisten kanssa. Kyseisen ryhmän perustaminen tosin oli ollut seurausta Wages for Housework (palkka kotityöstä) -ryhmien noususta Yhdysvalloissa, ja se oli uudelleen orientoinut lähestymistapansa kapitalistisen kehityksen luentaan uusintamistyölle annetun keskeisen sijan pohjalta. Joten he olivat tutkijoita, jotka olivat omaksuneet meidän feministisen analyysimme, jonka he hallitsivat erittäin hyvin. He ovat tuottaneet tähän päivään saakka hyvin kiinnostavia tutkimuksia ja merkittäviä poliittisia aloitteita.

Tosiasia on se, että yrittäessäni löytää syytä ilon puutteeseen, minun oli myönnettävä, että konteksti jonka puitteissa 1970-luvulla kamppailin tehtailla ja kodeissa - käsitepari aika-raha (yhdistettynä tehtaan saasteisiin ja vaaroihin, ja feministiliikkeen tapauksessa, taisteluihin koskien synnyttämistä, aborttia, työn sukupuolittuneisuutta ja väkivaltaa vastaan jne.) muodosti pohjan, joka ei onnistunut tuottamaan minussa elinvoiman virtauksia. Tämä on syy, miksi en tuntenut iloa [...]. Se, mikä minulta puuttui, oli juuri se jokin, joka olisi kyennyt liikuttamaan tunteitani positiivisesti, tuottamaan voimakkaita mielikuvia ja avaamaan erilaisia näköaloja. Minun oli löydettävä toisia kysymyksiä ja uusia subjekteja, jotka halusivat ja joilla oli kyky ajatella toisenlaista maailmaa. Osan 1980-luvusta jatkoin edelleen harhaillen huoneesta toiseen uusintamisen talossa. Kunnes jossakin vaiheessa löysin oven puutarhaan: löysin maakysymyksen.

1970-luvun jälkeen Mariarosa Dalla Costa on kirjoittanut mm. rakennesopeutusohjelmien vaikutuksista uusintamistyöhön ja naisten autonomiaan kehitysmaissa. Tätä nykyä Dalla Costa työskentelee sosiologian dosenttina Padovan yliopistossa.

Käännetty Arianne Boven ja Pier Paolo Frassinellin englanninkielistä käännöstä apuna käyttäen.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.