2004-12-15
Kääntänyt: Markus Termonen
Marhaba Europe! on Lähi-idän aktivisteista koostuva euroopanlaajuinen puhujakiertue, joka vieraili Suomessa joulukuun 2004 alussa. Kiertueen tarkoituksena on kertoa alueen kansalaisliikkeistä, jotka vastustavat vanhoja sekä uusia sorron muotoja Israelin miehitysvallasta patriarkaattiin sekä seksuaalisen monimuotoisuuden tukahduttamisesta öljysotiin ja jotka luovat yhteiskunnallisia vaihtoehtoja verkostoituen keskenään. Megafoni haastatteli erästä kiertueen aktiiveista, israelilaista Moshe Robesia ennen Jyväskylässä järjestettyä "Vaihtoehtoja sotatilalle"-yleisötilaisuutta.
Esittelisitkö Marhaba Europe! -puhujakiertueen osallistujien taustajärjestöjä sekä kiertueen syntyä.
Marhaba Europe! -kiertueen taustajärjestönä on ensinnäkin International Solidarity Movement, kansainvälinen liike, jonka aktiivit vierailevat Palestiinassa tehdäkseen suoraa toimintaa ja auttaakseen palestiinalaisia jokapäiväisessä elämässä. Eräänä kampanjoinnin aiheena on koulunkäynnin edellytysten parantaminen. Järjestö kampanjoi myös oliivipuiden tuhoamista vastaan, siirtokuntien asukkaat nimittäin häiritsevät oliivipuiden sadonkorjuuta. Liikkeen perusideana on hyödyntää sen aktiivien "valkoista" etnisyyttä ja eurooppalaista kansalaisuutta, sillä Israelin armeija ampuu kyllä palestiinalaisia mutta paljon harvemmin eurooppalaisia. Toki esimerkiksi Rachel Corrie tapettiin, mutta se oli poikkeustapaus.
Libanonista ovat mukana Indymedia-Beirut ja Helem, joka on homojen oikeuksia puolustava järjestö. Minä toimin järjestössä nimeltä Mahapach ("suuri muutos"). Siinä on mukana köyhiä asukkaita monista eri yhteisöistä. Pyrimme luomaan yhteyksiä sekä israelilaisten että palestiinalaisten köyhien yhteisöjen välille. Teemme pedagogista työtä lasten ja perheiden parissa, emme ainoastaan auttamalla läksyissä vaan myös auttamalla yhteiskunnallisten hierarkioiden käsittämisessä. Työskentelemme yhteisöjen organisoimisen parissa ja yritämme saada useampia ihmisiä kiinnostumaan yhteisöjen asioista. Järjestämme mielenosoituksia, teemme suoraa toimintaa, lobbaamme... Haluamme perustaa solidaarisuuden yhteisten intressien emmekä sympatian varaan. Pyrimme myös haastamaan köyhiä syyllistävän sosiaalisen stigmatisoinnin.
Olen mukana myös Green action -nimisessä anarkistiryhmässä, joka aloitti reiluun kauppaan ja ekologisiin kysymyksiin liittyvien asioiden parissa. Yritämme painottaa ympäristökysymysten ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden välisiä yhteyksiä. Kampanjoimme myös siviilipalveluksen puolesta. Ja sitten on Anarchists against the wall, joka tekee jatkuvasti suoraa toimintaa muuria vastaan yhdessä palestiinalaisten kanssa ja järjestää mielenosoituksia. Näissä aktioissa sen jäsenet käyttävät hyväkseen juutalaista taustaansa, sillä armeija ei mielellään ammu juutalaisia. Eräs Marhaba Europe! -kiertuetta avustanut eurooppalainen aktivisti toimii irakilaisia ammattiliittoja avustavassa projektissa.
Sitten projektin alkuperästä... Viime vuonna Barcelonassa järjestettiin kansainvälinen tapaaminen erityisesti Välimeren alueen yhteiskunnallisille liikkeille. Tapaamisen järjesti Escanda, järjestö, joka työskentelee moniin aloihin, kuten ekologiseen viljelyyn, rauhaan ja globalisaatioon, liittyvien kysymysten parissa. Tapaamisen osallistujien kesken oli selvää, että alueen eri maiden liikkeiden välillä on liian vähän kommunikaatiota, osittain johtuen siitä, että joissain maissa ei ole minkäänlaista demokratiaa. Samalla juuri rajat ylittävien verkostojen luominen on tärkeää oppositiovoimien kehittämiseksi. Eräs tapaamisessa syntyneistä ideoista oli luoda puhujakiertue, joka yrittää kerätä Lähi-idän liikkeistä kiinnostuneita ihmisiä kesällä 2005 järjestettävään päätöstapaamiseen. Vielä ei siis ole selvää, mikä tulee olemaan projektin lopullinen muoto - onko se pakolaisapua, suoraa toimintaa vai mitä... Mikä tahansa on mahdollista. Tarkoituksena on luoda tila, jossa Lähi-idän ja Euroopan aktivistit voivat toimia yhdessä. Ryhmiä on kaksi, ja kumpikin koostuu yhdestä israelilaisesta, palestiinalaisesta ja libanonilaisesta. Yritimme alun perin saada mukaan myös jonkun irakilaisen, mutta se ei onnistunut.
Mitkä ovat mielestäsi toistaiseksi olleet kiertueen kiinnostavimmat kokemukset?
Olemme juuri kiertueen alussa. Meitä on siis kaksi ryhmää, joista toinen kävi jo Iso-Britanniassa ja Irlannissa. Me kävimme jo Ruotsissa. Toistaiseksi kiinnostavinta on ollut nähdä, mitä Euroopassa tapahtuu ja miten eurooppalaiset aktivistit käsittelevät yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, sillä Lähi-idästä käsin näyttää usein siltä, että esimerkiksi Skandinaviassa ei ole lainkaan köyhyyttä. Kiinnostavaa on huomata sittenkin, että täälläkin on työttömyyttä ja köyhyyttä ja että täälläkin kamppaillaan sosiaalisten oikeuksien puolesta. Kaikissa maissa on paikallisia kamppailuja. Emme halunneet tämän kiertueen näyttävän siltä, että asenteenamme olisi "me olemme köyhiä, ja te eurooppalaiset voitte auttaa meitä" - pikemminkin haluamme kehittää yhteistyön ja tasa-arvon dynamiikkaa.
Puhutaan seuraavaksi "sivilisaatioiden yhteentörmäystä" (clash of civilisations) koskevasta diskurssista, johon kiertueenne esittelyssäkin viitataan väittäen, että nykyiset globalin politiikan suvereenit toimijat toteuttavat "sivilisaatioiden yhteentörmäyksen" (Samuel Huntington) taktiikkaa. Eikö tämä väite ole kuitenkin virheelllinen, kun otetaan huomioon, että huntingtonilaiset ovat käytännössä paitsiossa mitä tulee esimerkiksi USA:n hallintoon ja sen ulkopolitiikkaan? Huntingtonin ehdotusta - joka on pikemminkin kutsu sotaan kuin nykytilanteen kuvaus - voidaan toki kritisoida, mutta silloin ei kritisoida suvereenia osapuolta, jonka tarpeita "sivilisaatioiden yhteentörmäys" -taktiikka ei pysty ennakoimaan. USA ei pyri (kylmää sotaan muistuttavaan) tilanteeseen, jossa on kaksi vastapoolia tai -blokkia, sillä sen vihollinen ("terrorismi") on tilalliset rajat ylittävä verkostomainen rakenne. Tämä ei tarkoita sitä, että USA:n hallinto liittolaisineen olisi immuuni rasistisille käsityksille vihollisesta - pikemminkin kyse on siitä, että "sivilisaatioiden yhteentörmäys" on liian rajoittunut käsitys suhteessa vallitseviin globaalin hallinnan visioihin. Imperiumi ei saa tuntea ulkopuolta, ja ulko- ja sisäpuolen logiikan sijasta sen on noudatettava hierarkkisen sisällyttämisen taktiikkaa (väestöjen sisällyttäminen työvoimana annettuine taloudellisine funktioineen jne.). On myös huomattava, että USA:lla on paljon islamilaisia valtioita liittolaisinaan. "Sivilisaatioiden yhteentörmäys" nykytilanteen kuvaajana on lisäksi sikäli ongelmallinen, että siitä puuttuu suvereenin toiminnan taloudellinen funktio: maailmanmarkkinoiden toiminnan takaaminen. Nykyisten suvereenien toimijoiden taktiikkaan sopii paljon paremmin Fukuyaman käsitys liberaalin demokratian levittämisen projektista "historian loppuna", ei tietenkään siinä mielessä että tämä idealistinen visio olisi "totta" (myös liberaali demokratia tarvitsee aina tarvittaessa poikkeustilaa ja diktatuureja). Vai onko sittenkin kyse siitä, että - kuten Slavoj Zizek on todennut - "historian loppu" ja "sivilisaatioiden yhteentörmäys" sopivat yhteen, koska postpolitiikan aikakaudella - varsinaisten poliittisten konfliktien puuttuessa ja politiikan ollessa lähinnä "hallinnointia" - pseudo-naturalisoidut konfliktit ovat vallitseva konfliktin muoto? Kommentteja? Haluatko täsmentää näkemyksiänne?
Bush on julistanut sodan islamia vastaan ja sanoi sen hyvin suoraan 9/11:n jälkeen...
Onko tämä nyt suora lainaus vai tulkinta?
Tarkoitan hyvän ja pahan välistä, mustavalkoista taistelua, jossa vihollinen ovat fundamentalistit ja terroristit...
Mutta silti, eikö hän sanonut selvästi, etteivät kaikki muslimit suinkaan ole vihollisia. En tietysti täysin usko häntä, mutta hän sanoi esimerkiksi, että USA:n omia muslimiyhteisöjä on suojeltava kiihkoilijoilta.
Mutta kun julistetaan sota terrorismia vastaan, on huomattava, ettei terrorismi ole mikään alue...
Mutta ei myöskään sivilisaatio...
Mutta se on jotain, mitä ei voi määrittää, ja siksi sille annetaan määritelmiä. Eikä hän maininnut juutalaisia fundamentalisteja, japanilaisia fundamentalisteja, kristittyjä fundamentalisteja...
Omassa maassaan.
Niin, hän ei maininnut muita kuin muslimeja. Lisäksi terroristia ei voi tunnistaa. Muslimin voi tunnistaa, ja jokaisesta muslimista tulee epäilysten kohde, potentiaalinen terroristi. Viittaan nyt seuraavaksi tuoreeseen Sorosin kirjaan: hänen mukaansa kyse ei ole ainoastaan siitä, että presidentin on sanottava tiettyjä asioita, kun maa joutuu hyökkäyksen kohteeksi tai kun julistetaan sotatila. Kyse on siitä, että Bush meni Afganistaniin ja Irakiiin - ja kaikki tietävät, että Irakilla ei ollut mitään tekemistä terrorismin kanssa, tai ei ainakaan Al-Qaidan kanssa, ja että se ei ollut fundamentalistis-islamilainen valtio...
Itse asiassa se oli varsin maallinen valtio verrattuna alueen muihin valtioihin.
Aivan. Mutta paljon vähemmän on puhetta Pohjois-Koreasta tai Intian ja Pakistanin välisestä kriisistä. Bush teki sen hyvin tarkoituksellisesti. Sodan yhteydessä oli kätevää yhdistää vihollinen ja islam. Tällainen oli dynamiiikka ennen sotaa. Sodan jälkeen hän sanoi sitten, että Irakin kansa vapautettiin Saddamista. Ennen sotaa kansasta ei ollut puhettakaan. Eikä tarkoituksena tietenkään ollut kansan auttaminen. Tämä on se, mitä Bush konkreettisesti tekee. Hän puhuu sivilisaatioista ja kulttuureista, vähän hienostuneemmalla tavalla mutta kuitenkin. Mitä tulee kysymyksen huomautukseen siitä, että kyse on monimutkaisemmasta asiasta: tietenkin, se on paljon monimutkaisempaa, intressi on taloudellinen. On tosiasia, että arabivaltiot kontrolloivat öljyä, se on tärkeää huomata.
Israelin ja Palestiinan välisen sotatilan tulevaisuus näyttää tällä hetkellä siltä, että vaihtoehtoina ovat joko sotatila asioiden normaalina tilana tai kaksi modernia, suvereenia valtiota, jotka suhtautuvat toisiinsa pysyvän vihamielisesti ja joiden välistä kanssakäymistä ja liikennettä valvotaan tiukasti. Modernien kansallisvaltioiden historiasta tunnemme modernin suvereniteetin ratkaisemattomat ongelmat: yhtäältä kansan "edustamisen" ja toisaalta kansan "yhtenäisyyteen" kuuluvan me/muut-jaottelun. Euroopassa on viime vuosina vähitellen suunnattu kohti jonkinlaista sekamallia (kansallisvaltiot + postkansallinen eurofederalismi). Esittämättä suoraa analogiaa, olisiko Lähi-idässä mahdollista pyrkiä kohti "Lähi-idän unionia" (esimerkiksi Israel, Palestiina ja Libanon) vaihtoehtona sekä (uskonnollisesti yhtenäisille) kansallisvaltioille että pysyvälle sotatilalle, monikansallista unionia, jolla on maallinen perustuslaki? Onko olemassa merkittäviä liikkeitä, jotka kannattavat tällaista mallia?
Tämä on hyvä kysymys. Ensin on otettava esille kysymys "paluuoikeudesta"... Ehkä minun pitäisi täsmentää, mitä se tarkoittaa. Vuonna 1948 Israel valloitti Palestiinan ja siirsi merkittävän määrän palestiinalaisväestöstä. Siirretyt vaativat paluuoikeutta, oikeutta palata takaisin omaan maahansa. Israelilla ei pitäisi olla oikeutta jättää huomiotta tällaisia vaatimuksia. Kyse on hyvin tunteita herättävästä, voimakkaasta asiasta. Kahden erillisen valtion ratkaisu ei ole todellinen vastaus. Monet palestiinalaispakolaiset haluavat palata valloitettuihin ja tuhottuihin kyliin, alueille, jotka ovat osa Israelia (Jaffa, Haifa jne.) eivätkä palestiinalaisten itsehallintoaluetta. Toki kahden erillisen valtio ratkaisu voisi olla lyhyen aikaa hyvä ratkaisu, pieni askel eteenpäin. Mutta joka tapauksessa aktivistiverkostossamme ollaan tällaista ratkaisua vastaan ja kannatetaan yhtä valtiota. Mutta kun puhumme yhdestä maasta, kysymys suhteesta ympäröiviin arabivaltioihin on hyvin mutkikas. Libanonissa asuu paljon palestiinalaispakolaisia, joilla ei ole kansalaisoikeuksia tai edes passia, ei oikeutta maahan tai koulutukseen. Ja Libanonin kanta on se, että se odottaa paluuoikeuden täytäntöönpanoa. Meidän näkemyksemme on se, että näillä ihmisillä tulisi olla oikeus mennä minne he haluavat. "Lähi-idän unionista" puhuminen on hyvää ajattelua, mutta toistaiseksi se on hyvin optimistista, nyt kun patriotismi on vallitsevaa. Mutta veihän se Euroopaltakin kauan. Emme tosin ole hirveän innoissamme EU:sta. Mitä liikkeisiin tulee, radikaali vasemmisto puhuu yhdestä valtiosta, johon kuuluisivat myös Libanon, Syyria ja Jordania, mutta ei Egypti. Mutta yksikään merkittävä poliittinen voima ei puhu tästä. Jotkut palestiinalaiset intellektuellit, kuten Edward Said, ovat puhuneet aiheesta.
Tarkentaaksemme, EU:n uusi "perustuslaki" on toki uusliberalistinen, mutta samalla Euroopan unioniin liittyy myös positiivisia, postnationalistisia puolia: monet alkavat jo mieltää itsensä enemmän eurooppalaisiksi kuin tietyn kansallisvaltion kansalaisiksi. Se on siis kamppailun paikka, toistaiseksi jossain määrin avoin prosessi...
Niin, se on tapa kontrolloida taloutta ja muuttoliikkeitä. Luin äskettäin artikkelin eurooppalaisesta identiteetistä, mutta en tiedä kuinka vahva se todella on.
Sivu 1 .. Sivu 2