2005-01-19

Sotaporno, sotapunk!
Autonominen videopoiesis sota-aikana

Matteo Pasquinelli

Kääntänyt: Markus Termonen

Eläinkertomuksia

Miksi todellisuus on olemassa vain voimakkaan tv-verkoston kehystämänä? Miksi iltauutiset vaikuttavat tapahtumien kulkuun? Kollektiiviseen tajuntaan ei vaikuta ainoastaan massateknologioiden video-evoluutio, vaan siihen vaikuttavat myös ihmiskunnan luonnolliset vaistot. Poliittisena eläimenä (Aristoteles) ihmisellä on taipumuksena pystyttää kollektiivisia kertomuksia, jotka edustavat omaan lajiin kuulumisen vaistoa. Kutsuttakoon niitä eläinkertomuksiksi. Tästä syystä televisio on "luonnollinen" media, sillä se vastaa tarpeeseen luoda yksi kertomus miljoonille ihmisille, yksittäinen eläinkertomus kokonaisille kansakunnille, samalla lailla kuin toiset kerrontagenret, kuten eepos, myytti, Raamattu ja Koraani, tekivät ja tekevät yhä. Televisio edustaa, ennen kaikkea, esi-isiltä perittyä tunnetta kuulumisesta yhteen Lajiin, joka on metaorganismi, johon me kaikki kuulumme. Kullakin geopoliittisella areenalla on oma video-makropuoleensavetäjä (CNN, BBC jne.), johon loput mediat ovat suhteessa. Makropuoleensavetäjien rinnalla ovat metapuoleensavetäjät, jotka esittävät niiden vastaisen kriittisen tietoisuuden roolia, funktiota, jota usein pitävät hallussaan lehdistö ja nettimediat (esimerkiksi Guardian). Tietenkin malli on paljon monimutkaisempi: lista voisi jatkua ja päättyä blogeihin, jotka voimme määrittää ryhmä-mikropuoleensavetäjiksi, pienimmän mittakaavan sellaisiksi, mutta riittäköön, kun sanotaan tässä, että yleisön ja pääpuoleensavetäjän voiman varmistaa luonnollinen eläinvaisto. Tämä massamedioiden määritelmä saattaa tuntua oudolta, koska ne eivät enää ole työntömedioita, jotka kommunikoivat yksisuuntaisin tavoin (yhdeltä-monille), vaan vetomedioita, jotka vetävät puoleensa ja ryhmittävät yhteen, medioita, joihin sijoitamme halumme (monilta-yhdelle). Lainaten Reichin huomautusta fasismista voimme sanoa, että sen sijaan, että mediaestablishment aivopesisi massoja, johonkin kuulumisen halun perversio pitää yllä ja haluaa mediaestablishmentia.

Digitaalista anarkiaa. Videopuhelin vs. Imperiumi

Perinteinen mediasota liittää kokonaisuuteen Internetin, ja verkostoitunut kuvasto (televisio, Internet, matkapuhelimet ja digitaalikamerat) muuttuu taistelutantereeksi: henkilökohtaiset mediat kuten digitaalikamerat tuovat sodan julmuuden suoraan olohuoneeseen, ensimmäistä kertaa historiassa Internet-imuroimisen vauhdilla ja minkäänlaisen hallituksen kontrollin ulkopuolisesti. Tätä verkostoitunutta kuvastoa ei voida pysäyttää, kuten ei voida myöskään teknologista evoluutiota. Absoluuttinen läpinäkyvyys on väistämätön kohtalo meille kaikille. Videopuhelin-aikakausi vähentää merkittävästi yksityisyyttä kuten myös kaikenlaista salassapitoa, mukaan lukien valtiollista salassapitoa. Rumsfeldin raivonpurkaus USA:n senaatin asepalveluskomitean (US Senate Committee on Armed Services) edessä Abu Ghraibin skandaalista on äärimmäisen groteski: "Me toimimme [...] rauhanajan rajoituksin, laillisine vaatimuksineen, sota-ajan tilanteessa, informaatioaikakaudella, jolloin ihmiset juoksevat ympäriinsä digitaalikameroineen ja ottavat näitä uskomattomia valokuvia ja laittavat sitten ne eteenpäin, vastoin lakia, medialle, yllätykseksemme, kun ne eivät - ne eivät ole saapuneet edes Pentagoniin". Muutama päivä myöhemmin Rumsfeld kielsi minkäänlaisen kameran tai videopuhelimen käytön Irakissa palvelevilta amerikkalaissotilailta. Rumsfeld itse oli kuuluisan videon Internet-levityksen "uhri", videon, joka näyttää hänet kättelemässä kohteliaasti Saddam Husseinin kanssa vuonna 1983. Uusi digitaalinen media näyttää luoneen arvaamattoman digitaalisen anarkian, jossa videopuhelin voi taistella Imperiumia vastaan. Kuvat kidutuksesta Abu Ghraibissa ovat koneiden sivilisaation sisäinen kostaja, sivilisaation, jolta loppuu sen luojien ja demiurgien kontrolli. On olemassa konekostaja mutta myös kuvakostaja: kuten Baudrillard toteaa, spektaakkelin Imperiumi alistetaan nyt spektaakkelin itsensä liikakasvulle, sen omalle himolle kuvien perään, autoeroottiselle pornografialle. Digitaalisen teknologian äärettömästi toistettava luonne mahdollisti copyright-kulttuurin kuoleman P2P-verkostojen kautta, mutta se salli myös digitaalisen spämmin sekä verkon sisällön valkoisen melun lisääntymisen. Videopuhelimet ovat luoneet verkostoituneen megakameran, superkevyen panoptikonin, horisontaalisen Ison Veljen. Valkoinen talo takertui tähän verkkoon. Digitaalinen toisto ei enää luovuta meitä postmodernin heikon ajattelun peilien pelille - kuvalle itsereferentiaalisena näennäiskuvana - vaan pikemminkin keskinäiskytköksiseen maailmankaikkeuteen, jossa videoluominen voi liittää kaukaisimmat pisteet ja aiheuttaa kuolettavia oikosulkuja.

Sotaporno

Todellakin, se, mikä tuli päivänvaloon Abu Ghraibin mediaskandaalin myötä, ei ollut väliaikainen oikosulku vaan imploosio sodan, median, teknologian, ruumiin ja halun kuolettavaan pyörteeseen. Filosofit, journalistit ja kommentaattorit kaikilta puolilta ovat kiiruhtaneet esittämään erilaisia näkökulmia analyysin uudeksi rungoksi. Abu Ghraibin ja Nick Bergin kuvien uutuus (fiktiota tai ei, se ei ole keskeistä) koostuu siitä tosiseikasta, että ne takoivat kollektiivisen kuvaston uuden kerrontagenren. Ensimmäistä kertaa snuff-elokuva heijastettiin globaalin kuvaston kuvaruudulle, ja Internet-alakulttuurit, tottuneena sellaisiin kuviin, tulivat lopulta ulos kaapista: rotten.com saavutti lopulta massat. Sen sijaan, että olisivat tehneet selkoa traumaattisesta kokemuksesta, sanomalehdet ja weblogit maailmanlaajuisesti omistautuivat uuden kuvagenren kauaskantoisten poliittisten, kulttuuristen, sosiaalisten ja esteettisten seurausten kuvaamiselle, kuvagenren, joka pakottaa meidät parantamaan immuniteettijärjestelmäämme ja kommunikaatiostrategioitamme. Kuten Seymour Hersh totesi, Rumsfeld tarjosi maailmalle hyvän tekosyyn jättää tästä eteenpäin huomiotta Geneven sopimus. Mutta hän myös laski näkyvän sietotasoa pakottaen meidät hyväksymään sen, että asumme yhdessä Kauhun kanssa. Englanninkielinen journalismi määrittää sotapornoksi suosittujen iltapäivälehtien ja hallituksen talk show -ohjelmien viehätyksen suurikokoisiin aseisiin ja hyvin kiillotettuihin univormuihin, hi-tech-tankkeihin ja infrapunaohjaimin varustettuihin pommeihin, kuvien sota-asun, jonka jotkut määrittävät oikean pornografian bakteerittomaksi korvikkeeksi. Nimetäksemme erään esimerkin, Ridley Scottin Black Hawk Down oli sota-hardcorea. Adbusters määritti puhtaaksi sotapornoksi Time-lehden kannen, jossa amerikkalainen sotilas valittiin vuoden henkilöksi: "Kolme amerikkalaista sotilasta seisomassa ylväästi, puolittaisten hymyjen välkehtiessä heidän kasvoillaan, kiväärit heidän käsivarsiensa suojassa". Sotaporno on myös alagenre roskapornosta - joka on vielä suhteellisen tuntematonta, tullen verkon pimeältä puolelta. Se simuloi sotilaiden välisiä väkivaltaisia seksikohtauksia tai siviilien raiskauksia (yleensä Itä-Euroopassa kuvattuja pseudoamatöörielokuvia, jotka pannaan kiertämään oikeina). Sotaporno vapautetaan nettialakulttuurin statuksestaan: sen sairaalloisesta kiinnostuksesta ja fetissistä sotakuvaston perään tulee poliittisia aseita, tirkistelyä ja massojen painajaisia. Onko sattumaa, että sotaporno ilmaantuu Irakin rämeistä juuri tähän aikaan?

Digitaalisen ruumiin hylkääminen

Sodan metaforinen yhdistäminen seksiin, yhdistäminen, joka pönkittää suurta osaa angloamerikkalaisesta journalismista, osoittaa johonkin syvempään, jota ei koskaan aiemmin tehty niin eksplisiittisesti: libidoon, joka, vaurauden vieraannuttamana, odottaa sodan antavan vapaan vallan esi-isiltä perityille vaistoille. Sota on yhtä vanha kuin ihmislaji: luonnollista aggressiivisuutta ilmennetään kollektiivisissa ja institutionaalisissa muodoissa, mutta teknologian lukuisat tasot ovat erottaneet tämän päivän sodan sen eläinperustasta. Me tarvitsimme Abu Ghraibin kuvia tuodaksemme pinnalle eläinenergian ruokottoman taustan, joka sijaitsi demokraattisen rakenteen alapuolella. Tapahtuiko tämä tukahdutetun historiallinen pinnalle tuleminen yksinkertaisesti digitaalikameroiden ja videopuhelimien massaleviämisen vuoksi? Vai onko ruumiin ja teknologian välillä syvempi yhteys, jonka on määrä osoittautua kuolettavaksi ennemmin tai myöhemmin? Samalla kun massamediat ovat täynnä traagisia ja sairaita uutisia, digitaalisten medioiden muodostumisesta näyttää puuttuvan jotain sen alusta saakka. Tämä voisi olla se todellisen intohimo (Alain Badiou), joka, kuvaruudulle maanpakoon ajettuna, räjähtää pois kontrollista. Uudet henkilökohtaiset mediat ovat suoraan yhteydessä jokapäiväisen elämän psykopatologiaan, voisimme sanoa, että ne luovat sille uuden formaatin ja uuden kommunikaatiogenren, mutta ennen kaikkea ne vakiinnuttavat suhteen ruumiin kanssa, suhteen, jota televisiolla ei koskaan ollut. Sotaporno näyttää antavan merkin alitajuisten voimien teknologian hylkäämisestä, voimien, jotka ilmaisevat itseään saman median kautta, joka tukahduttaa niitä: tämä hylkääminen saattaisi osoittaa ruumiin jatkuvaa digitaaliseen mukautumista. Digitaalisen proteesin lisääntyminen ei ole yhtä rationaalista, bakteeritonta ja immateriaalista kuin miltä se näyttää. Elektroninen media näyttää tuoneen ihmissuhteisiin teknologisen rationaalisuuden ja viileyden, silti digitaalisen varjot tulevat uudelleen pinnalle. Tulee piste, jolloin teknologia poistaa fyysisesti rajoitteet vastakohdaltaan. Internet on paras esimerkki: immateriaalisen ja ruumiista vapautuneen teknologian pinnan alla sijaitsee pornosisällön liikenne, joka käyttää puolet kaistanleveydestä. Samanaikaisesti orwellilaista videokameroiden lisääntymistä, joka jää kauas apollonisen läpinäkyvyyden maailman tuottamisesta, painostavat väkivalta, veri ja seksi. Seuraava Endenmolin Isoveli muistuttaa Battle Royalia, jossa Takeshi Kitano pakottaa opiskelijoiden ryhmän saarelle ja kuolemanpeliin, jossa voittaja on viimeinen henkiinjäänyt. Olemme aina pitäneet mediaa ihmisrationaalisuuden proteesina ja teknologiaa logoksen uutena ilmentymänä. Mutta myös uudet mediat ilmentävät läntisen maailman pimeää puolta. Sotapornosta löydämme tämän libidosta ja mediasta, halusta ja kuvasta tehdyn siamilaisen ruumiin. Kaksi radikaalia liikettä, jotka ovat sama liike: sota uudelleenvarustaa vieraantuneen libidon, henkilökohtaiset mediat ovat niiden vieraannuttaman, epätoivoisen libidon täyttämiä. Alitajuinen ei voi valehdella, ja luurangot alkavat ennemmin tai myöhemmin koputtaa kaapin oveen.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.