2005-01-19
Kääntänyt: Markus Termonen
"Sotapunk on laivue B52-koneita, jotka viskovat libidinaalisia pommeja ja radikaaleja kuvia läntisen kuvaston sydämeen."
Kuinka kuvittelette voivanne lopettaa sodan ilman aseita? Sodanvastainen julkinen mielipide, joka täyttää aukioita maailmanlaajuisesti, ja kansainvälisten oikeusistuimien kosmeettinen demokratia seisovat voimattomina raivoavan USA:n armeijan edessä. Järki ei voi vallita suurvallan eläinvaistoja vastaan: surmaavan voiman voi pidättää vain toinen voimakkaampi voima. Joka päivä todistamme darwinilaista näytöstä: historiaa toistamassa itseään voimien julman kohtaamisen kautta, samalla kun se, mikä lepää, on olohuoneissa harjoitettava sananvapaus. Myös pasifistit ovat vaistomaisten voimien rikoskumppaneita, sillä eläimellinen aggressiivisuus on meidän kaikkien sisällä. Radikaalille vasemmistolle (eikä ainoastaan konformistiselle enemmistölle) kuuluvan itsesensuurin pinnan alla olisi myönnettävä julkisesti, ettei Abu Ghraibin pornografisten kidutuskuvien katsominen skandalisoi meitä, vaan päinvastoin se pikemminkin kiihottaa meitä, täsmälleen samalla tavalla kuin pakkomielteinen tirkistely, joka vetää meitä 9/11-videoiden pariin. Sellaisten kuvien kautta tunnemme tukahdutettujen vaistojen ilmaisua, nautintoa, joka nousee konsumerismin, teknologioiden, tavaroiden ja kuvien narkotisoinnin jälkeen. Näytämme hampaamme, kuten apinat tekevät, kun niiden aggressiivinen irvistys näyttää kauhistuttavasti ihmisen hymyltä. Nykyaikaiset ajattelijat kuten Baudrillard ja Zizek tiedostavat läntisen kulttuurin sisäisen pimeän puolen. Jos 9/11 oli shokki läntiselle tietoisuudelle, Baudrillard esittää paljon shokeeraavamman teesin: meidän länsimaisten ihmisten oli määrä haluta 9/11-tapahtumaa, supervallan kuolemanviettinä, vallan, joka luonnolliset rajansa saavutettuaan ei tunne ja halua mitään muuta niin paljon kuin itsetuhoa ja sotaa. Suuttumus on tekopyhyyttä, videokuvaruudun takana puhuu aina eläin.
Ennen kuin apina vedetään ulos tv-vastaanottimesta, meidän on keskityttävä taistelutantereeseen, jolla mediakamppailu käydään. Mitä enemmän todellisuus on massatasoisten, henkilökohtaisten ja verkostoituneiden laitteiden lisäämistä, sitä enemmän sodista tulee mediasotia, vaikka ne tapahtuvatkin aavikolla. Ensimmäinen Globaali Sota alkoi 9/11-katastrofin suorasta lähetyksestä ja jatkui videosissi-episodein: saamme joka päivä Irakin rintamalta miehittäjien, aseistautuneiden ryhmittymien ja journalistien kuvaamia videoita. Kaikki toiminta sellaisessa mediasodassa muotoillaan etukäteen sopimaan spektakulaarisiin seurauksiinsa. Terroristit ovat oppineet kaikki spektakulaarisen konfliktin säännöt, samalla kun imperiaalinen propaganda, paljon asiantuntevampi, ei koe tunnonvaivoja pelaamisesta väärennöksillä ja huijauksilla (esimerkiksi asiakirjoilla joukkotuhoaseista). Byrokraattiset propagandasodat ovat menneisyyden juttu. Uusi media on synnyttänyt sissitaistelun avaten ylösalaisin käännetyn vastarinnan molekulaarisen rintaman. Siviilien hallussa olevat videokamerat, itsenäisten journalistien päivittämät weblogit, amerikkalaisten sotilaiden Abu Ghraibin vankilassa käyttämät kehittyneet puhelimet: kukin edustaa hallitsematonta muuttujaa, joka voi mullistaa propagandakoneiston. Television tuottama videokuvasto punotaan nyt yhteen digitaalisen, verkostoituneen median anarkkisen, itseorganisoituneen infrastruktuurin kanssa, josta on tullut pelkoa herättävä jakelun väline (minkä todistaa Nick Bergin mestaamisvideon kapillaarinen leviäminen). Tämän päivän propagandaa käytetään kollektiivisen kuvaston pikemminkin kuin kollektiivisen spektaakkelin hallitsemiseksi, ja tiedustelupalvelut pystyttävät näennäisiä kuvia totuudesta verkostoitumisteknologioihin perustuen.
Horisontaalisen ja vertikaalisen median välisen teknokonfliktin rinnalla kaksi maallista kuvakulttuuria on vastakkain kansainvälisessä mediamaisemassa. USA ilmentää videokratian viimeistä vaihetta, oligarkkista teknokratiaa, joka perustuu liikakasvuiseen mainostukseen ja infoviihdykkeeseen sekä maailmanlaajuisen kuvaston kolonisaatioon Hollywoodin ja CNN:n välityksellä. 1900-luvun ideologiat kuten natsismi ja stalinismi olivat läheisesti kytköksissä idea-kuvan fetisismiin (kuten kaikki läntinen ajattelu periytyy platonilaisesta idealismista). Islamilainen kulttuuri sen sijaan on perinteisesti ikonoklastista: Jumalan sekä Profeetan ja yleensä ylipäätään minkään elävän olennon kuvien esittäminen on kiellettyä. Vain Allah on Al Mussawir, hän, joka synnyttää muodot: hänen luomiseleensä jäljittely on synti (vaikka sellaista määräystä ei koskaan esiinny Koraanissa). Islamilla, toisin kuin kristinuskolla, ei ole ikonografista keskusta. Moskeijoissa Kiblah on tyhjä syvennys. Sen voima ei ole peräisin kuvan kieltämisestä vaan sen keskittävän roolin kieltämisestä, kehittäen tällä tavoin materiaalisen, antispektakulaarisen ja horisontaalisen kultin. Tosiaankin, tuomiopäivänä maalareiden on tarkoitus kärsiä enemmän kuin syntisten. Vaikka modernisaatio etenee television ja elokuvien välityksellä (joilla paradoksaalisesti ei ollut samaa kohtelua kuin maalaamisella), ikonoklastinen perusta pysyy aktiivisena ja hyökkää läntisiä symboleita vastaan, kuten tapahtui World Trade Centerin tapauksessa. Läntiseen epäjumalanpalvontaan iskemiseksi pseudoislamistisesta terrorismista tulee videoklasmi, joka valmistelee suoraan lähetykseen suunniteltuja iskuja sekä käyttää satelliittikanavia propagandansa kaikukeinoina. Al-Jazeera lähettää kuvia kuoliaaksi ammutuista irakilaissiviileistä, samalla kun läntinen massamedia poistaa nämä kuvat sotilaallisen esityksen eduksi. Idän ja Lännen välille on kehittymässä epäsymmetrinen kuvasto, ja sitä seuraa epäsymmetrinen raivo, joka pursuaa vastaiskuin seuraavien sukupolvien ajan. Sellaisessa videokratian ja videoklasmin välisessä yhteentörmäyksessä kolmas toimija, globaali liike, yrittää avata aukon ja kehittää siinä paikassa autonomisen videoluomisen (videopoiesis). Vaihtoehtoisen kuvaston valmistaminen ei perustu ainoastaan itseorganisoituvaan itsenäiseen mediaan vaan myös myytin ja ruumiin ulottuvuuden takaisinvoittamiseen. Videoluomisen tulisi puhua - samanaikaisesti - apinoiden vatsalle ja aivoille.
Läntisen median ja tietoisuuden herätti suorana lähetettyjen kuvien fyysinen voima, eivät uutiset kidutuksista Abu Ghraibin vankilassa tai Nick Bergin mestauksesta. Televisio on media, joka opetti massat reagoimaan kuviin pavlovilaisesti. Se on myös media, joka tuotti kollektiivisen tajunnan globalisaation (joka on jotain monimutkaisempaa kuin ajatus julkisesta mielipiteestä). Massojen tunteet ovat aina olleet matelijamaisia: se, minkä medialisääntyminen vakiinnutti, on tunteiden videomutaatio, kollektiivisten aivojen ja kollektiivisen kerronnan videoksi-tuleminen. Tässä ei ole kyse teorian työstämisestä vaan kykyjemme luonnollisen laajentuman tiedostamisesta. Elektroniset ja taloudelliset kehityskulut liikkuvat liian nopeaa vauhtia, jotta kollektiivisella tajunnalla olisi aikaa kommunikoida ja kehitellä viestejä puheessa, on aikaa vain visuaalisiin stimulantteihin reagoimiseen. Kollektiivinen kuvasto ilmaantuu, kun mediainfrastruktuuri ilmaisee ja toistaa samoja kuvia miljoonissa kopioissa tuottaen yhteisen tilan; yksimielisen hallusinaation saman objektin ympärille (josta jälkikäteen tulee sana-suu tai elokuvateollisuus). Tv-median tapauksessa sellainen miljoonien kuvien sarjakommunikaatio on paljon kuolettavampaa, koska se on äkillistä. Toisaalta verkostoitunut kuvasto toimii vuorovaikutuksellisesti ja ei-äkillisesti, tästä syystä kutsumme sitä yhdistäväksi kuvastoksi. Kuvasto on saman kuvan kollektiivista sarjalähetystä eri medioiden poikki. Goebbelsin mukaan miljoona kertaa toistetusta valheesta tulee julkista diskurssia, osa jokapäiväisiä keskustelua, ja sitten hyväksytty totuus. Kollektiivinen kuvasto on paikka, jossa media ja halu tapaavat toisensa, jossa sama toistettu kuva muovaa miljoonia ruumiita samanaikaisesti ja kirjaa nautintoa, toivoa ja pelkoa. Kommunikaatio ja halu, mediasfääri ja psykosfääri, ovat kaksi napaa, jotka kuvailevat sotaa globaalille massalle, tapa, jolla sota saavuttaa ruumiimme kaukana todellisesta konfliktista ja jolla kuva kirjaa itsensä lihaan.