2004-12-06

Liike, joka ei saapunut paikalle

Luther Blissett, Aimo Anonyymi

Potenssi, potentiaalisuus. Tässäpä oivallinen sana kuokkavieraiden näennäisesti tyhjentämien torien tulkitsemiseksi. Se, mikä näyttää äkkipäältä kuokkavieraiden "järkiinsä-tulemiselta", onkin vallankumouksellisen toiminnan huipentuma. Tämän ymmärtämiseksi meidän on palattava Aristoteleen fysiikkaan ja metafysiikkaan. Kuokkavieraita on täysin hyödytöntä yrittää ymmärtää ilman Aristotelesta.

Kuokkavieraat ilmoittavat olevansa osa liikettä, tosin jotain suurempaa, osa globaalia liikehdintää. Kysytään siis, mitä liike on. Unohdetaan hetkeksi uuden ajan alun klassinen fysiikka ja Galilein alkeellinen liikkeen inertian laki. Unohdetaan ne voimat, jotka kamppailevat Newtonin periaatteiden mukaisesti vastatusten synnyttäen staattisen olotilan, jota politiikan tasolla voidaan kutsua vaikkapa valtioksi. Tai eihän tuo vastavoimien tila suinkaan ole aivan staattinen. Pikemminkin kyseessä on "voiman laki", kuten herra Hegel asian ilmaisi ja kuten Star Wars -trilogian katsoneet tietävät. Kaksi vastakkaista voimaa luovat liikkeen, jonka sisältö muuttuu jatkuvasti. Kansallisvaltiolliseen kontekstiin alistettuna tämä herran ja rengin, pääoman ja työväestön jatkuva vallankumous, revoluutio tai "walta-mulkkaus", kiertoliike, joka palaa aina lopulta samalle entiselle paikalleen, ei tuota mitään uutta: suvereeni olla pötköttelee kaiken liikkeen, riidan ja kahnauksen keskellä vetäytyneenä omaan transsendenttiin omahyväisyyteensä. Valtion ei tarvitse kuin pikkuisen korjata verotusta, niin kyllä se TUPO-sopu syntyy.

Mutta kuokkavierailijat kuuluvat siihen sakkiin(vaan eivät todellakaan SAKkiin), joka toitottaa kuin yhdestä suusta, että Valtio on kuollut, hieman kuten hieno herra Nietzsche yritti huutaa herra Hegelille (joka oli jo kuollut) sekä koko modernille Euroopalle. Monet eivät uskoneet Nietzscheä ennen kuin hänkin tajusi heittää veivinsä (sen mekaanisen apparaatin, jota ruumiiksi/mieleksi kutsutaan, voiman lähteen ja mahtivivun, itse-aktualisaation välikammen). Silloin pitkin Eurooppaa kaikui kansallisvaltiollinen hymni, "Nietzsche on kuollut". Tämän hymnin kuultuaan jotkut jo tajusivat, että Nietzschen hommassa ei ollutkaan kysymys vain uskosta ja jutussa voi olla jotain perää.

Nyt ovat kuokkavieraat huutaneet Kauppatorilla seitsemän lihavaa vuotta valtion kuolemaa, mutta kukaan ei ole ottanut viestiä kuuleviin korviinsa. Usko kansallisvaltiolliseen suvereeniin istuu käsittämättömän tiukassa tässä katajaisessa "kansassa". Mutta kun liike ei saapunutkaan paikalle, meni kuvio hieman uusiksi ja uskokin saattaa alkaa horjua. Nyt valtio on vanhainkodissa, ja kaikki tietävät, että jonain päivänä se heittää menemään oman veivinsä, ihmisten moneuden, ja pakenee historialliseen transsendenssiin kirjojen sivuille.

Palataanpa takaisin tähän päivään, päivään, jona itsenäisestä Suomesta tuli vanhus. Mutta millainen vanhus? Nyt kukaan ei huuda kauppatorilla valtion kuolemaa. Paikalle on raahautunut ainoastaan se hirviömäinen jäänne, joka tuosta kerran niin reippaasta ja terveestä kansallisvaltiosta ja sen urhoollisuutta tiukuneesta ruumiista on jäljellä. Tämä jäänne ei ole kuitenkaan mikään riutunut ja säälittävä vätys, joka alkoholisoituneena pissailisi housuun ja huutelisi ohikulkeville eliittikinkuille pikku rivouksia. Ei, kauppatorilla pullistelee yli-ihmisrodun äärimmilleen viritetty kauhuolento, tuo Hollywood-tyylinen robocop, olio, joka oman hyvänsä nimissä toistelee "valtio ei ole kuollut, valtio ei ole kuollut", vaikka tietää, että valtiovanhuksen sydänkohtaus vaanii minkä tahansa mielenosoituksen takana, tukilakoista ja prekariaatin esiinnoususta puhumattakaan.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.