2004-12-29

Mayday, mayday!
Eurooppalaiset joustotyöläiset, aika lähteä liikkeelle!

Alex Foti

Kääntänyt: Markus Termonen

Epävarmuuslaskelmia

Edistyneissä kapitalistisissa talouksissa osa-aikaiset ja määräaikaiset työläiset muodostavat tänä päivänä kolmasosan tai puolet kaikista työntekijöistä. On olemassa yleinen, joskaan ei yhtäläinen, suuntaus kohti joustotyöläisten osuuden kasvattamista työväestön keskuudessa. Vastoin odotuksia USA:ssa ilmiö on suurelta osin vakiintunut. Itse asiassa, kun otetaan huomioon joustavien työsuhteiden lähes haastamaton vallitsevuus, osa-aikaisten ja satunnaisten työläisten kysyntä on vähentynyt. Kuten osoittavat tilastot, jotka dokumentoivat viimeisen kahden vuosikymmenen säälimätöntä kasvua ajassa, joka on vuosittain omistettu palkkatyölle, USA on nyt rikas maa, jossa on eniten työriippuvaisia - ja joka ohitti kerran työlle omistautuneen Japanin 1990-luvulla (mutta kuka pystyy päihittämään Kiinan 2000-luvulla?). Amerikkalaiset työnantajat näyttävät pitävän parempana paxilia/prozacia vetävää 70-tuntista työläistä kuin usein välinpitämätöntä ja mahdollisesti uhmakasta 30-tuntista osa-aikaista.

Ei kuitenkaan saa unohtaa maapallon suurinta ja eniten voittoa tuottavaa työnantajaa: ketjujen kuningasta, Wal-Martia, joka on amerikkalainen kuin omenapiirakka. Wal-Mart perustuu osa-aikaisten työläisten säälimättömään puristamiseen ja kaikenlaisiin väärinkäyttäviin ja luultavasti laittomiin käytäntöihin, pohjautuen lähes täydelliseen ajan ja mielen kiristykseen, jota yritys vaatii kassanhoitajien ja myymäläapulaisten elämiltä ja kehoilta - yritys, joka, pelottavana esimerkkinä orwellilaisesta paternalismista, risti uudelleen työntekijänsä "kumppaneikseen".

Rumsfeldin "joustavalla sodalla" - joka osoittautui ei-ratkaisevaksi salamasodaksi Irakia vastaan - oli logistisena mallinaan Wal-Mart, kiitos sen informaatiorikkaan ja työintensiivisen tavaroiden ja palveluiden tehokkaan virran. Wal-Mart on myös maapallon suurin yritys ja suurin supermarket-ketju. Ei ole salaisuus, että se maksaa keskimäärin köyhyysrajaa alempia palkkoja ja tuo valtavia määriä tekstiilejä ja muita tavaroita ammattiliitottomista kiinalaisista tehtaista ja hikipajoista. Suuria brändejä kuten Wal-Martia, McDonaldsia, Ikeaa, Tescoa, Carrefouria, Adeccoa, Auchan/Alcampoa, Manpoweria, Metroa, Autogrilliä tai Yum!:ia (Kentucky Fried Chickenin, Pizza Hutin ja Taco Bellin omistajaa) voidaan pitää sen olemuksena, millaisia uusliberalistiset, amerikkalaistetut ja virtaviivaistetut suuryritykset haluavat ihmisten olevan: taipuvaisia, tottelevaisia, matelevia, manipuloitavia, tavoitettavissa kutsusta ja käskystä; viimeisenä palkattavia, ensimmäisenä erotettavia.

Mutta Eurooppa ja Japani ovat ne, jotka osoittavat voimakkainta kasvutendenssiä prekariaatin riveissä. Vanha euroydin - statistinen Ranska ja korporatistinen Saksa - osoittaa voimakkaita kasvuja työepävarmuudessa. Nämä kaksi maata leijuivat kylmän sodan lopulla 20 prosentin tienoilla mutta olivat 30 prosentissa ennen viimeaikaisen Bushin sodan alkua - asema, joka vastaa post-thatcheriläistä ja ammattiliittovihamielistä Is-Britanniaa. Alankomaat - joustavuuden pitkäaikainen rakastaja - on erityinen tapaus. Se osoittaa korkeinta joustavissa työsuhteissa olevan työvoiman osuutta. Käytännössä puolet hollantilaisista työläisistä työskentelee osa-aikaisesti tai lyhytkestoisesti. Tämä suurempi joustavuuden aste ei kuitenkaan käänny yksinkertaisesti laajalle levinneeksi epävarmuudeksi, kuten on päinvastoin asian laita Ranskassa, Saksassa, Iso-Britanniassa, Italiassa ja Espanjassa. Itse asiassa, 1980-luvun alusta saakka hollantilaiset ammattiliitot ovat valinneet neuvotellun joustavuuden parempana vaihtoehtona kuin määrätty joustavuus - joka on kaikkialla muualla johtanut lisääntyneeseen yhteiskunnalliseen epävarmuuteen. Hollantilaiset ovat myös sisällyttäneet lakiin periaatteen, jonka mukaan osa-aikaisesta tunnista on maksettava saman verran kuin vastaavasta täysipäiväisestä tunnista (kuulostaa ilmeiseltä, mutta se ei ole missään asian tilana eikä normina), samalla kun sen on saatava aikaan vastaavat sosiaaliset etuudet. Tämä on tehnyt joustavuudesta Alankomaissa sekä siedettävämpää kuin muualla että houkuttelevamman vaihtoehdon monille, jotka haluavat elastisempia työaikatauluja. Se, mikä nousee esiin tästä tapauksesta, on, että tietty määrä joustavuuden ja turvallisuuden yhdistämistä (flexicurity) rohkaisee joustavuuteen. Tämä tosiasia on vastakkainen siihen nähden, mitä taloustieteilijät jatkuvasti saarnaavat - että vähemmän sosiaalisia takuita ja minimistandardien syrjään paneminen ovat korotetusta joustavuudesta ja lisätystä tuottavuudesta maksettava hinta. Uusliberalistisena suuryritystensä katsomuksessa ja atlanttisena ulkopolitiikkansa katsomuksessa, Alankomaat on yrittänyt löytää keskitien kilpailukykyisen talouden ja yhtenäisen yhteiskunnan välillä. Se ei ole täysin toiminut - kuten osoittaa viimeaikainen muukalaisvihamielinen vastaisku maahanmuuttajia vastaan - sillä yhteiskunnallinen epätasa-arvo on kasvanut yhtä vahvasti kuin muissa maissa, kuten egalitaarisessa Ruotsissa tai luokkaerojen Iso-Britanniassa. Tanska on vastaava tapaus. Mutta siinä missä Hollannissa työväenliikkeen aktivistit ja hyvinvointipolitiikan käytännöt ovat rohkaisseet joustavuuteen, käytäntöjä koskeva aktiivisuus on Tanskassa suunnattu joustavuuden supistamiseen, enimmäkseen syntyperäisen väestön hyväksi. Tämä on kansallinen tapaus, joka vaatii lisätutkimusta.

Numeerinen ja fenomenologinen todistusaineisto osoittaa, että Italialle, Espanjalle ja Ranskalle on yhteistä laaja määrä nuoria työntekijöitä, jotka ovat jumissa umpikujamaisissa työpaikoissa epävarmoin työsopimuksin. Jo pelkästään Italiassa on seitsemän miljoonaa joustotyöläistä - poissulkien (oletetut) kolme miljoonaa harmaan talouden työläistä, joille maksetaan tiskin alta. Suuntauksessa, joka seuraa kunkin eurooppalaisen maan kehittyneimpiä alueita, Lombardia, Milanon alue, käyttää 1,5 miljoonan verran epävarmassa asemassa olevien työläisten kokonaismäärästä. Tällä prekarisaatiolla on ollut jo kauaskantoisia yhteiskunnallisia seurauksia. Perheen muodostaminen on vähentynyt merkittävästi kaikkialla Euroopassa. Familistisissa ja katolisissa Italiassa ja Espanjassa hedelmällisyys on vajonnut alle demografisen uusiutumisen tason saavuttaen koko ihmiskunnan historian alhaisimman syntyvyysasteen - Jumalalle kiitos kaikista niistä siirtolaisperheistä, jotka kurovat eron! Työn epävarmistaminen on tehnyt välimeren suurten perheiden rakastajista yhden lapsen kiinalais-tyyppisiä ydinperheitä tai (kasvavassa määrin) lapsettomia pareja ja sinkkuja. Sinkkukotitaloudet ovat kuluttajamainostajien ja suuryritysmarkkinoijien legioonan unelmaperheitä: mitä yksinäisempi olet, sen enemmän sinulla on tarve ostaa.

Epävarmat työpaikat ovat standardien alapuolisten ja köyhyystasoa vastaavien palkkojen tärkein syy. Työtä tekevien köyhien määrä on kasvanut Euroopassa kuten se on kasvanut Amerikassakin. Vuonna 2000 laajennusta edeltävässä Euroopassa noin neljäsosalle työläisistä maksettiin alle keskitason palkkaa, korkeimpien piikkien ollessa vapaiden markkinoiden profeetassa Englannissa ja vapaiden markkinoiden käännynnäisessä Irlannissa. Naiset, ja erityisesti ulkomailla syntyneet asukkaat, kantavat suhteettomasti köyhyysloukkutyöpaikkojen iskun. Kolmasosalle eurooppalaisista naisista maksetaan köyhyyspalkkaa. Ulkomailla syntyneiden työläisten kohdalla tämä numero kasvaa hämmentävään puolikkaaseen Ranskassa ja Belgiassa - maissa, joissa voimakkaat muukalaisvihamieliset liikkeet aiheuttavat taloudellisille maahanmuuttajille lisämäärän surua. Suhteessa kaikkeen égalité-puheeseensa tasavaltalainen Ranska pärjää itse asiassa surkeasti ulkomailla syntyneiden yhteisöjensä taloudellisessa integroinnissa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.