2004-12-13
Kääntänyt: Markus Termonen
Pako on aina ollut poliittisena kategoriana epäilyttävä. Sillä näyttää olevan läheisiä yhteyksiä petokseen, opportunismiin ja pelkuruuteen - kaikki kategorioita, jotka ovat sekä epäpatrioottisia että vieraita poliittisen toiminnan perinteisille hyveille. Paolla kansalaistottelemattomuuden muotona on kuitenkin ollut jotain menestystä rauhan- ja ympäristöliikkeissä 1970-luvulta saakka, ja massiivinen exodus entisestä DDR:stä, exodus, joka merkitsi reaalisosialismin loppua, oli todellakin poliittinen liike. Jos pako on ollut lähes antipoliittinen kategoria, sillä on ollut muitakin konnotaatioita, kuten seikkailun, tutkimusretken, elämänjanon ja -nälän konnotaatiot. Se on aina sidoksissa liikkeen ja levottomuuden käsitteeseen. Se on ollut yksi perustyökaluista, joilla kieltäytyä jokapäiväisen elämän banaalisuudesta ja toistavuudesta sekä sen tukahduttavista rajoituksista. Tällä tavoin pako on ollut lähes etuoikeutettu rata subjektiivisuuteen, tie vapauteen ja itsenäisyyteen.
Menneitä ovat ne päivät, jolloin Italiassa voitiin puhua ulkomaalaisten siirtolaisten läsnäolosta uutena tekijänä maan historiassa, maan, joka oli kokenut massatason maastamuuton kivuliaalla tavalla. Nyt tuo läsnäolo on vakiinnuttanut itsensä ja edustaa demografisen kokoonpanon rakenteellista osasta sekä työvoiman kokoonpanon tosiseikkaa, jota ei ole riittävästi painotettu. Sen tähden on tullut aika tehdä ensimmäinen arviointi tavasta, jolla maahanmuuttajia on kohdeltu viime vuosina. Tällä en tarkoita niinkään tapaa, jolla hallitseva yleinen diskurssi, pingottuneena turvallisuuspakkomielteen ja uusien nationalismien sekä rasismien väliin, on esittänyt "ulkomaalaisen" ja maahanmuuttajan", oikeuttaen hallituksen politiikan ja lainsäädännön tuoman poissulkemisen.1 Tämän lisäksi on välttämätöntä päästä käsiksi siihen mielikuvaan, joka esittää maahanmuuttajan heikkona subjektina, jota nälkä ja kurjuus kovertavat ja joka tarvitsee ennen kaikkea huolenpitoa ja apua, mielikuvaan, jota on levitetty 1980-luvun lopusta saakka erityisesti niiden keskuudessa, jotka ovat kohdelleet siirtolaisia suuremmalla hyväntahtoisuudella. Epäilemättä tämän mielikuvan ympärille ovat kasvaneet, maallikkojen ja katolisten vapaaehtoistyöntekijöiden keskuudessa, jaloimmat siirtolaissolidaarisuuden kokemukset. Heillä on usein ollut olennainen rooli viittauspisteiden tarjoamisessa siinä sosiaalisessa kudoksessa, jonka muiden "sosialisaation toimijoiden" - ennen kaikkea hyvinvointivaltion ja työväenliikkeen perinteisten organisaatioiden - kriisi on hylännyt. Yleisemmin sanottuna on kuitenkin tarpeen panna merkille, että tämä mielikuva tarjoaa helposti itsensä sellaisten "paternalististen" logiikkojen uusintamiselle, jotka uusivat diskurssijärjestystä ja käytäntöjen yhdistelmää, jotka alentavat siirtolaiset alempiarvoiseen asemaan eväten heiltä kaiken mahdollisuuden tulla subjekteiksi. Samalla tavoin, erilaisella mutta kuitenkin rinnakkaisella tasolla, "eron oikeuden" korostus, joka luonnehtii poliittisen ja yhteiskunnallisen vasemmiston enemmistön jakamaa "multikulturalistista" ymmärrystä, päätyy, siirtolaisten stereotyyppisen esittämisen (jossa "kulttuuri" ymmärretään usein "kansantiedon" osaseksi) eduksi, poistamaan olennaisen osan siitä asemien ja ongelmien paljoudesta, joka määrittää siirtolaisen hahmoa nykyisessä yhteiskunnassa.2
Tämän siirtolaisia koskevan mielikuvan ylittämisen edellytykset ja siitä seuraavat vaikutukset ovat tänään poliittisesti tunnettuja. Esimerkiksi Italiassa, ja suhteessa "liikkeiden liikkeen" kehitykseen, 19.7.2001 mielenosoitus, joka avasi Genovassa protestit G8-kokousta vastaan iskulauseella "Liikkumisen vapaus - vapaus ilman rajoja", asetti ensimmäistä kertaa siirtolaisten kysymykset Seattlessa syntyneen "globaalin liikkeen" eteen. Seuranneen syksyn ja talven aikana, Bresciasta Genovaan, Trevisosta Mestreen, Napolista Casertaan, Marchesta Sisiliaan, todistimme Bossi-Fini-lain suunnitelmien3 vastaisten aloitteiden kiihtymistä, joka johti erikoislaatuiseen mielenosoitukseen Roomassa 19.1.2002, jolloin yli 100 000 ihmistä marssi ilman suurten ammattiliittojen tai vasemmistopuolueiden tukea. Siitä päivästä saakka, huolimatta Bossi-Fini-lain hyväksymisestä, mobilisaatio tätä lakia vastaan on jatkanut Italian poliittisen maiseman muokkaamista johtaen toimintasarjaan säilöönottokeskuksia vastaan ja kamppailuihin siirtolaisten asuntojen ja työntekijäoikeuksien puolesta, käsittäen lopulta huomattavan osan perinteisistä työväenliikkeen organisaatioista (kaikkein merkillepantavimmin ammattiliitot). Kaikille näille aloitteille on ollut kuvaavaa niiden siirtolaisten poikkeuksellinen johtava rooli, jotka ovat seuranneet läheltä "sosiaalifoorumien" liikettä pakottaen ne tosiasiassa tekemään maahanmuuttajien kysymyksestä erään poliittisen toimintansa keskeisistä kentistä. Juuri tämä siirtolaisten johtava subjektiivinen rooli asettaa näiden kolmen viime vuoden kamppailut objektiivisesti 1990-luvun aikana tuotettujen aloitteiden puolustuksellisen, erityisesti antirasistisen, luonteen tuolle puolen. Tästä näkökulmasta on varsin merkittävä se tosiasia, että "sosiaalifoorumien" sisällä on näihin teemoihin liittyen voimistunut väittelyn ja järjestäytymisen ilmapiiri, joka tähtää siirtolaisten aseman paradigmaattisten kapasiteettien poliittiseen kehittämiseen. Tämä väittely yhdistää kamppailut "väliaikaisen oleskelun keskuksia" (kuten säilöönottokeskuksia nimitetään Italiassa) vastaan "siirtolaistyövoiman lakon" iskulauseeseen, joka nousee voimakkaasti esiin erityisesti siellä, missä siirtolaisten vakiintuminen teollisuudessa ja heidän tunkeutumisensa ammattiliittodynamiikkoihin on yhtenäisempää. Ja siirtolaistyövoiman ensimmäinen lakko tapahtui tosiaankin toukokuussa 2002 Vicenzan kaupungissa, maan koillisosassa, käsittäen yli 30 000 siirtolaistyöläistä.4
Tässä kontekstissa tulee kiireelliseksi, myös tutkimuksen ja teoreettisen väittelyn kentällä, tarkistaa oleellisesti tapaa, jolla siirtolaisuuksia tarkastellaan: siirtolaisten subjektiivisuus on asetettava huomion keskipisteeseen. Tämä operaatio tulee jopa sitä välttämättömämmäksi mitä enemmän se muotoillaan vastatendenssinä tiettyä "kriittisen vasemmiston" nykyistä ymmärrystä vastaan, kuten myös sitä tapaa vastaan, jolla siirtolaisuudet esitetään hallitsevassa julkisessa diskurssissa ja kuinka niitä on historiallisesti tutkittu yhteiskuntatieteiden valtavirrassa. Koskien "kriittisen vasemmiston" näkemystä, voidaan esimerkiksi panna merkille, että kirjoituksissa "uusliberalismista" siirtolaisten kehot esitetään enimmäkseen pääoman "globaalin mobilisaation" raahaamina ja musertamina yksinkertaisina objekteina. Koskien hallitsevaa julkista diskurssia, ajatelkaamme median pakkomielteistä naturalististen metaforien ("siirtolaisuusvirrat", "siirtolaisuuden patosulut", "siirtolaisuustulvat" jne.) käyttöä ja demografiasta peräisin olevia tulkinnallisia kaavoja - jotka esittävät siirtolaisuudet välttämättömänä tuloksena, muokattuna kommunikaatiokanavien toimintojen ja erilaisten läheisten maantieteellisten alueiden väestökehitysten epätasapainoista lainatun mekanismin mukaisesti - sen ymmärtämiseksi, kuinka syvästi sitä ehdollistaa mielikuva siirtolaisuuksista "objektiivisina" prosesseina, jotka määräytyvät täysin itsenäisesti suhteessa subjektien toimintaan. Yhteiskuntatieteitä taas omalta osaltaan on luonnehtinut 1900-luvun aikana "hydraulisten" mallien olennainen vallitsevuus, mallien, jotka myös supistavat siirtolaisuudet täysin "objektiivisiin" syihin etsien "työnnön" ja "vetämisen" tekijöitä ja korostaen erityisesti kansainvälisen työnjaon naturalisoituja epätasapainoja.5 Myös silloin kun siirtolaisten käyttäytyminen on varsinaisesti ollut sosiologisen tutkimuksen keskiössä, kuten Chicagon koulukunnan tapauksessa 1920-luvulta saakka, tutkimusta on yhä suoritettu "vastaanottavan maan" näkökulman unilateralistisesta oletuksesta käsin.6 Tämän osoittaa erityisesti siirtolaisten "integraatiosta" ja "assimilaatiosta" huolehtimisen vallitsevuus näissä töissä, vaikka ne ovatkin hyvin innovatiivisia ja omaperäisiä.
Niistä teoreettisista lähestymistavoista, jotka ovat kyseenalaistaneet yhteiskuntatieteiden - kuten myös useiden "uusmarxilaisten" analyysien - sisäisen hallitsevan siirtolaisuuksia koskevan paradigman, mieleeni tulee erityisesti feministinen tutkimus.7 Keskittymällä erityisesti siirtolaisten alkuperäyhteiskunnissa ja kohdemaissa vallitsevaan sukupuolten välisten suhteiden erityiseen rakenteeseen, se on asettanut naissiirtolaisuuksien määräytymisessä painotuksen juuri sellaisten tekijöiden ratkaisevaan rooliin, jotka eivät ole yksinkertaisesti "taloudellisia". Mutta samanaikaisesti, haastaen juuri siirtolaisuusprosessien valtavirtatutkimuksen implisiittisen oletuksen - jonka mukaan ainoa millään lailla tärkeä siirtolainen on mies, ja nainen otetaan huomioon vain asemassaan perheen sisällä - feministinen tutkimus on asettanut yhä terävämmin keskiöön siirtolaisnaisten subjektiivisuuden: ennen kaikkea se on alleviivannut sitä, kuinka perhedynamiikkojen ulkopuolisten naisten siirtolaisuus ei edusta yksinkertaisesti ainoastaan pakonomaista vastausta naimattomien naisten, leskien tai eronneiden taloudellisten tarpeiden olosuhteisiin, vaan johtuu useammin kuin kuvittelemmekaan tietoisesta päätöksestä jättää taakse patriarkaatin hallitsemien yhteiskuntien pitkät varjot. Näitä ja muita ehdotuksia työstäessäni olen äskettäin ehdottanut käytettäväksi "paon oikeuden" käsitettä.8 Sen tarkoitus on korostaa subjektiivisuuden elementtejä, jotka tunkeutuvat siirtolaisliikkeisiin ja jotka on pidettävä mielessä, jos halutaan tuottaa näistä liikkeistä kuvaa yhteiskunnallisina liikkeinä täydessä merkityksessä. Haluan painottaa, että en tarkoita tällä "objektiivisten syiden" - sotien ja kurjuuden, ympäristökatastrofien ja planeetan laajoilla alueilla vallitsevien poliittisten sekä yhteiskunnallisten tyrannioiden - väittämistä irrelevanteiksi nykyaikaisten siirtolaisuuksien synnyssä. Keskeinen asia on alleviivata sitä tosiasiaa, että siirtolaisuuksien olemassaolon edellytyksenä on yksilöllinen paon liike (jonka tekee konkreettisesti nainen tai mies, varmastikin upotettuna perheeseen ja sosiaalisiin "verkostoihin" mutta kuitenkin toimijuuteen kykenevänä) kentältä, jolla nuo "objektiiviset syyt" operoivat; siis juuri "paon oikeuden" vaatiminen", joka, vaikkakin suurimman osan ajasta epätietoisesti, muodostaa kansainvälisen työnjaon materiaalisen kritiikin ja merkitsee syvällisesti siirtolaisen subjektiivisuutta myös maassa, johon asettumisen hän valitsee.
On täsmennettävä, että "paon oikeuden" käsite, sovellettuna nykyaikaisten siirtolaisuusliikkeiden analyysiin ja työvoimien muodostumiseen, toimii tietenkin eri tavoin riippuen monenlaisista siirtolaisten ja pakolaisten hahmoista, joihin huomio keskitetään. Jos katsomme esimerkiksi viime vuosien erilaisten "paikallisten" ja "globaalien" sotien aiheuttamia kokonaisten väestöjen destabilointeja, kohtaamme liikkuvuuden tilanteen, jossa siirtolaisuuden subjektiivisen "vapaaehtoisuuden" aste on varsin rajoittunut, ellei olematon. Erilainen tapaus ovat ne "laittomat" siirtolaisuudet, joiden kohdalla liian usein, varsinkin vasemmiston sisällä, on taipumuksena keskittää huomio ainoastaan niitä hoitavien rikollisjärjestöjen rooliin. "Ihmiskauppiaiden", "uuden orjakaupan" ja "uuden orjuuden" retoriikat eivät voi piilottaa sitä tosiseikkaa, että vaikka "toivon matkojen" järjestämiseen sisältyy pakon elementtejä, suurin osa niiden osallistujista, toisin kuin kaikkien aikojen orjat, ryhtyvät matkaansa omasta tahdostaan.9 Mutta yleisemmin, nykyaikaisten siirtolaisten "keskimääräinen" kokemus (kuten esimerkiksi USA:n latinojen tai Italian marokkolaisten ja senegalilaisten olosuhteista tehty tutkimus osoittaa) näyttää selvästi, kuinka siirtolaisuuteen ryhdytään usein tarkoituksellisesti. Se edustaa siten aitoa organisaatiostrategiaa "alhaalta ylös" yhteiskunnallisen uusintamisen "poikkikansallisessa" ulottuvuudessa laajoilla "alistetuilla" sektoreilla maissa, joiden rajaamista globaalin järjestelmän periferiaan kapitalistinen komento jatkaa. Ja lopulta, painotuksen asettaminen siirtolaisten subjektiivisuuteen ja heidän kantamiensa "rikkauksien" elementteihin ei tarkoita anglosaksisen "kulttuurintutkimuksen" teoreettiseen asenteen omaksumista, asenteen, joka pitää siirtolaista postmodernin subjektin juurettoman ja "hybridin" luonteen paradigmaattisena hahmona, ei enää sidoksissa minkäänlaisiin juuriin ja vapaana leikkaamaan nomadisesti kulttuurien ja identiteettien väliset rajat. Siirtolaisten aseman paradigmaattiset luonteenpiirteet ovat muutoksen instansseja, jotka eivät koske ainoastaan siirtolaisia. Pikemminkin nämä instanssit ilmaantuvat siellä, missä asemalle ominainen ambivalenssi tulee alleviivatuksi, niin jännittynyt kuin se onkin vapauden radikaalin instanssin valtaamisen ja hallinnan sekä hyväksikäytön vanhojen ja uusien mekanismien toiminnan välille.
Sivu 1 .. Sivu 2