2003-09-12

Tietotyön autonomia ja ristiriidat

Markus Termonen

Tuotantosyklin ristiriidat

Blom, Melin ja Pyöriä korostavat, että erityisesti hyvinvointivaltion laajentumisen ajan jälkeisen järjestelmän ominaisuutena on ollut suostutella heikossa neuvotteluasemassa olevia hyväksymään asetelma, jossa "jokainen vastaa omalla panoksellaan". On luotu esitys "yhteisestä hyvästä", joka peittää alleen ristiriitoja ja vastakkaisuuksia: ihmiset saadaan mieltämään varauksetta "oman yhteisönsä" päämäärät omikseen.

Tietotyöläisten kohdalla tämä näyttää olleen tehokasta, sillä ensinnäkin tietotyöläisten samaistuminen keskiluokkaan (tai luokkien ulkopuolelle) on hyvin vallitsevaa, mitä selittää tosin myös näiden tosiasiallinen yleinen sijoittuminen työpaikkojen hierarkiassa professionaalis-manageriaalisiin tehtäviin. Toiseksi tietotyöläisten yleistä suhtautumistapaa luonnehtii konservatiivinen individualismi: tuottavuuden käsittäminen kunkin "oman panoksen" tulokseksi kilpailussa, joka toteutuu parhaiten kun markkinatalouden annetaan pyöriä "vapaasti".

Myös Lazzarato korostaa ristiriitoja, jotka usein peittyvät auktoriteetittomana esitetyn tietotyön kuvan alle. Ensinnäkin immateriaalisen työn tuotantosykliä määrittää sen operointi yhteiskunnassa kokonaisuudessaan, "immateriaalisen työn altaassa". Tuottavat yksiköt, jotka ovat usein kooltaan pieniä, organisoituvat täsmällisiksi, erityiseen tehtävään liittyviksi projekteiksi, ja saattavat olla olemassa vain juuri näiden työtehtävien ajan. Tuotantosykli käy toimimaan vain kun kapitalistinen talous niin edellyttää: kun tehtävä on hoidettu, sykli purkaantuu verkostoihin ja virtoihin, jotka tekevät mahdolliseksi sen tuotannollisten kapasiteettien uusintamisen ja rikastuttamisen. Immateriaalisen työn altaita ovat metropolit - myös Suomessa tietotyöläisten osuus on suurin ns. kasvukeskuksissa (Helsinki, Turku, Salo, Tampere, Jyväskylä, Oulu), jotka osaavat yhdistää älypotentiaalin ja sijoituspääoman saatavuuden.

Kommunikaatiotuotannon prosessilla on taipumus tulla välittömästi arvottumisen prosessiksi. Immateriaalinen työ edellyttää ja aiheuttaa tuottavan yhteistyön laajentumista, johon sisältyy kommunikaation tuotanto ja uusintaminen. Jos fordismi yhdisti kulutuksen pääoman uusintamisen prosessiin, postfordismi yhdistää siihen kommunikaation. Se tosiasia, että immateriaalinen työ tuottaa samanaikaisesti subjektiivisuutta ja taloudellista arvoa, osoittaa miten kapitalistinen tuotanto on miehittänyt elämämme kokonaisuudessaan ja murtanut kaikki vastakkaisuudet talouden, vallan ja tiedon välillä.

Lazzaraton mukaan immateriaalisen tuotannon syklin lähtöpisteenä on itsenäinen työvoima, joka kykenee organisoimaan sekä omaa työtään että suhteitaan liike-elämän yksiköiden kanssa. Pääoma ei tuota immateriaalisen työn muotoja ja sisältöjä, ei edes innovaatioita. Kapitalistiselle taloudelle jää immateriaalisen työn aktiviteetin hallinta ja sääntely sekä kommunikaatioprosessien kontrolli. Immateriaalinen työ rakentaa itseään välittömän kollektiivisissa muodoissa, jotka ovat olemassa verkostoina ja virtoina. Tämän yhteistyön muodon ja näiden taitojen käyttöarvon asettaminen kapitalistisen logiikan alaisuuteen ei vie pois immateriaalisen työn autonomiaa ja rakentumista. Sen sijaan tämä suhde avaa vastakkaisuuksia ja ristiriitoja.

Kirjallisuus:

  • Blom, Raimo; Melin, Harri & Pyöriä, Pasi: Tietotyö ja työelämän muutos. Gaudeamus, Helsinki 2001.
  • Lazzarato, Maurizio: Immaterial labor. Teoksessa Hardt, Michael & Virno, Paolo (toim.): Radical Thought in Italy. University of Minnesota Press 1996. Kirjoituksen suomenkielinen käännös: http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/lazza.htm

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.