Kaksi runoa
Vallankumouslaulun laulu ja Runo pankin mainoksesta

I Vallankumouslaulun laulu

1.

Illassa kaikki on ruudinsavukumoamatta valmista, aistien hauta
lipuu loppuunviedyn punerruksen lempeästi roskaisilla oksilla,

värisee ilmassa joka se itse on: asvaltin ja seinien välkekajorippu
on valon valon valo; vähän kuten hyvin kirjoitettu & perattu mysteeri

on salaisuuden salaisuuden salaisuus; tai ainoa todella romanttinen
hiilirisuista sommiteltu kristallinen kukkapila "runon runon runo".

Kun autiomaarippeiset pilvet muistavat itsensä: miltei olemattomuutensa
sielun kiskoja etääntyvään kivikautiseen alushameeseen käärittynä,

talojen välistä ojentuu meitä nukkavieruja nukkeja kietovan mullan läpi
ruusuvedellä kyllästetty & vastapuhjennut taskupeili joka kertoo,

ken säde on maassa kaunehin, kun hetken ajan säteet saavat pudota
siihen mikä ei ole maa eikä kaunis, vaan riuttasilmien kellukekävely.

Ja vaikka lainausmerkit kaksisataa vuotta sitten kirjoittamatta jääneen
runosi ympärillä ovatkin vain lukema oman ja vieraan kitkamittarissa,

"ikuisessa", kuten allekirjoittaneen voikukanfossiilin tekisi mieli sanoa,
etkö sittenkin ole avoin kirja, todellakin juuri niin kliseinen muutos

kuin tämä ilmaisu ei sano mitä sanoo? Jos Historia nyt kävelisi vastaan
matkalla kohti uutta välttämätöntä vallankumousta, etkö lähtisi mukaan

kuin olisit syntynyt vain sitä varten? Etkö unohtaisi pilvien matkamuistot?
Etkö puhkaisisi uimapatjaa, jonka varassa kaupunki lipuu kohti yön lipitystä?

Etkö tekisi? Etkö jättäisi? Etkö kirjoittaisi: illan tulevassa ruudinsavussa
kaikki odottaa vielä aistimattoman kumottua hautaa, sarastuksen

ei pistettä, ei sinulta

2.

Mutta ruudinsavu ikuisuuteen valmiin väsymyksen harsohuntuisena lempinimenä,
joka tällä kertaa ei ottanut kipeytetyille luomilleen genetiivin potenssia n, oli jotenkin

liian onnistunut: posliinikokaiiniriivaamatta & nestatankkausjanottamatta liian valmis.
Tämän voin sanoa nyt, kun välissä on ylilyöty vuorokausi reflektion äärettömyyttä, eli

-kkä elämän hirveetä säätämistä; kuten myös sen, että keksimäni synteettinen sana
on aina täysin ambivalentti introvertti ekspertti multivalentti circulentti veri-Pentti.

Illan olisi pitänyt olla sillä tavalla valmis, että onnistuessaan sen kuvaus olisi välttämättä
johtanut tämän ready-maden ylittämiseen: uuden vallankumouksen mahdollisuuteen.

Mutta siitä tulikin niin onnistunutta aistien lumoutumista omista abstraktioistaan,
omista kuvat tukkivista kuvistaan, että kaikki valmis & valmis kaikki riitti elämäksi.

Mitä siis on tehtävä?, kysyivät Lenin ja Tzara eräässä fiktiossa Zürichissä v. 1916.
Miten siis on kirjoitettava, jotta muutos olisi mahdollinen, runossa & maailmassa,

huomaamattomasti ja näkyvästi, kuin itsestään ja historian itsensä ponnistusta ilmaisten?
Näin kysyy joku - ehkä se todella on "joku" - Leninin ja Tzaran miljoonista orvoista,

jotka pomppulinnan preeria-kulissin punerrusta linkkuveitsijäljitellen perivät tämän
pitkän illan sarastuksen. Sillä tämä-osoitukseen kätkeytyy, kuten Benjaminin monadiin,

historian koko konstellaatio, mitä vielä on mahdollista aistia mitä vielä ei ole aistittu
? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & :

? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & : ? & :
piikkilankareunainen ja täysin avoin karkkipaperi tuulee vastaan vaikka on tyyntä,

sen foliovaippaiset railot ja kynnykset ovat sulatettujen perhekuvien verta, mutta
ohennettua, olisivat kuolevien lasten sydämistä revittyjen pilvien ahtojäistä verta.

Olisivat autiomaiden merissä vihmovien tulevien järistysten vääntelehtivää hehkua,
lasitornien yhteisen katkotun kynnen alla kytevien savilaulujen kiihtyvää rytmiä.

Olisivat viemäristä ja tappisolusta nousevan leimahduksen pakottavaa sietämätöntä
kutsua etteivät säkeet enää olisi säkeitä, vaan... Mutta siihen tarvitaan toinen muoto.

3.

Jos tämä kivi-
odottamatta
odotettu nyt
alkaa punaisella
värillä, se on
todella vain väri.
Vähän aivan kuten
pisarasäteen &
vice versa
välkevihreä

bussin ikkunan
putsatussa ikonissa
tai meren kirjo
rannan paadella
on selvän mysteerin
läpinäkyvää ja
kädenulottuvaa
salaperää: sitä
mikä jää, kun mitään
ei jää: silmän solut.

Linnunraadon
nokasta lohkeaa
lipunriekaleen
lasimurskainen
lieska, käärityn
& köytetyn kynttilän
lepatus panssari-
veden alla,
liekki hiekan alla.
Sen väri on ledi.

Sillä konstellaatiossa,
jota ei vielä nähdä
ja jonka portilla
säkeet olivat
(mutta onko tämä
mennyt aika-
muoto jo tullut
tähän viiveeseen?),
aistiminen
ja kirjoittaminen

ovat toistensa nimiä
hetkelle jonka
kumpikin kide
lumikiteytymättä
tulee nimeämään
niin kuin tyhjenneet
ruohot ja lennätinlangat,
säilykepurkit ja purot
auringon hapertaman
aidan alla

kertovat:
Viemärinkansi
liikahtaa pilven-
reunaliikahtamatta
ja railosta
paljastuu
ettei paljastu mitään
vielä, tai: mitään,
vielä. Jokin haju
joka ei ole tuttu

täyttää illan
(aurinko nousee)
valkokankaan.
Noella leimatun
teurasväestön
ihoton, paljaaksi
raakamalmiksi
jalostettu iho kuin
vapauden häädetty
konerasvasilmämuna

raiskaamassa kahleitaan
perustuslaissa
& tammipöydän
kuvastinlakatun pinnan
orjalaivahampaiseksi
varjokatraaksi
hakattu, vielä
pintaakin kovempi
säkkikangas vasta-
syntyneiden nuorena

kuolleiden käsien
riepulapiona
makaavat unelmansa
pakkoasvaltoidulla
unelma-asvaltilla ja
kuivaksi runoiltujen
kyyneltensä
hiekalla jonka kiteisiin
kerran kätketty
sokeri on heidän

ihonsa paikalta
revittyä merisuolaa,
jolla on vain
hintansa, ei muuta.
Katkotun kaislan
luonnottomassa täysin
luonnollisessa
asennossa he
katoavat yhtä mustaa
ihmisjätemuovia

olevien kerta-
käyttökameroiden
kemialliseen voittoon,
pelikonsolin
ohjainten muotoa
jäljittelevien
mustelmien ja paiseiden
levenevään virtaan,
jossa uimme,
kun emme ui.

Ainakin tämän
verran enää, ja
on pakko
jatkaa. Kirjoittamista-
aistimista:
kirjoittamista niin
ettei aistiminen
aina olisi saman
kärsimyksen historian
kopioimista.

Silmänpohjassa
tuo kaikki
räjähdysäskeinen
ja kaikilla ruuduilla
jo tarpeeksi nähty
räjäyttämätön
punaviinin musta
peittyy vielä enemmän,
tuleeko siitä
mustan musta.

Öljyyn upotetun
vaijerivyyhdin
siilinpiikittömistä
tilkkutaitoksista,
jotka pakoputki-
sormustinten
sysikuolakangasta
käärien valuttavat
salmiakkia,
puristuu lyijystä

irtoilevia
hien raajapisaroita,
laktritsijäätelön
rytättyjä planeettoja,
yönjytkekaivoksi
kasatun neulanreiän
leikeltyjä reisikalvoja.
Jos raitis houre
pupillien tällä puolen
näyttää tältä,

kuunnelkaamme
miltä kuulostaa:
Tää on viimeinen
taisto, rintamaamme
yhtykää, että
huomispäivänä
kansat ois veljet
keskenään.
Ei miltään, tiedät,
mutta elokuvan

muistissa
kaksi nuorta
kumartuu
pianon ääreen,
hartaasti ja lapsellisesti,
aikuisemmin kuin
kukaan sataan
vuoteen, ja he
soittavat-laulavat
(aistivat-kirjoittavat)

kiellettyä laulua;
kuiskaten
heidän käsistään
ja sydämistään
purkautuu
kaikujen alta
kirkuva kaiku,
kylmä kumu,
jonka tieltä
ihminen väistyy

jos hänellä
on mihin mennä,
jos ei, hän kuolee
turhan kuoleman;
ja sitä turhuutta
he eivät enää
tahdo nähdä,
sillä auringosta,
joesta ja savesta
nousee hyöky,

veren vastustamaton
liike kohti
sitä mihin se tarttuu,
kun on tullut aika
ylittää aika,
laulaa ja uskoa
vain siksi että
lapsellinen & tosi
laulu tulee
maan kaikista silmistä.

Sillä välin kieli
on sähköinen
järjestelmä, ihmis-
kunta yhä enemmän
tietoinen
jokaisesta kielestään
pelkkänä
kielenä, pelkkänä
kuvana ilman mitään
mille kuva olisi

painettu,
on painettu
ilopuutuneeseen
hiekkaan,
aamun heleään
saastevirtaan,
koiran karvaan
jonka siivoamme,
on uurrettu
kuten ei ole kirjoitettu,

että se jokin
vesinousematta
kuin illan aamu
jaloissa nousee
kerrosten alta,
taivaan päältä,
eikä kenelläkään
ole enää pistettä
ei uutta iltaa
sille mikä hyökyy

aistien läpi
aistien aistiin,
historian läpi
esihistorian koittoon:
miten et voisi,
kun hautakirjoitus-
marssimatta
jo marssit,
kun jo menetettynä
synnyt, imet?

Hiiltyneestä
& kosken kangella
juuri maalatusta
karkkipaperista
kasvaa puu, siitä
puun puu, vihreä
kietoo silmät,
säteet liekit pisarat
tekevät omenan
kaikkien syödä