2003-02-07

Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan

Markus Termonen

Perustulon kamppaileva käyttö

Erilaisista aloittamismalleista valitsemisen lisäksi perustulon toteuttamisen tekee ongelmalliseksi se, että siitä hyötyvien joukko ei ole organisoitunut ajamaan asiaa. Töissä käyvät eivät edes välttämättä tunnista perustulon puutetta ongelmaksi työelämän lisääntyneestä epävarmuudesta huolimatta. Tulonsiirtojen kustantajien taholta esiintyy jopa yleistä vihamielisyyttä julkisesti rahoitettuja etuuksia sekä niiden saajia kohtaan (kuitenkin juuri universaali perustulo välttäisi tämän ongelman). Perustulovaatimus on myös hankalasti kanavoitavissa "oikeistoon" ja "vasemmistoon" jakautuneessa puoluekentässä.

Samoin rahoitus on ongelmallinen seikka. Ensinnäkään täsmällisiä laskelmia ei voi tehdä, koska huomioonotettavia muuttujia on niin paljon, toiseksi elinkustannusten suuret vaihtelut tekevät hankalaksi "köyhyysrajan" mittaamisen, kolmanneksi kansalaistulon jakelu edellyttänee jonkinlaista keskitettyä hallintoa ja neljänneksi itse rahoituksen löytäminenkään ei ole helppoa samanaikaisesti kun useimmat valtiot kamppailevat velkojensa kanssa. Tobinin verokin vaikuttaa vanhanaikaiselta rahoitusehdotukselta, kun valuuttojen määrä vähenee. Lisäksi jos kansalaistulon toteuttamiseen tarvittavat varat otetaan niiltä, jotka ovat menestyneet maailmanmarkkinakilpailussa parhaiten, onko jakelun toimimisen ehtona voittajiin ja häviäjiin jakautumisen jatkuminen ja palkkatyöjärjestelmän säilyttäminen ennallaan?

Suomessa keskustelu perustulosta alkoi varsinaisesti 1980-luvulla. On huomattava, että silloisessa tilanteessa, ennen lamaa, luotaessa pohjoismaisen hyvinvointivaltion viimeisiä silauksia, sosiaalisten etuuksien laajentaminen oli vielä suosittu ajatus. 1990-luvun alun jälkeen yleisemmäksi on tullut "välttämättömyyden retoriikka". Perustulosta puhuminen on jäänyt melko marginaalisten yhteiskunnallisten liikkeiden lisäksi pienille puolueille, kuten Vihreälle liitolle ja Vasemmistoliitolle. Myös eräät yhteiskuntatieteilijät, esimerkiksi Jan Otto Anderson, ovat jatkaneet perustulomahdollisuuksien tutkimista, jopa rohkaisevin tuloksin - tosin Andersson kytkee perustulon kansallisvaltion suvereniteetin vahvistamiseen.

Vaikka perustulon kannatuksen laajentuminen puolueiden piirissä olisi myönteinen merkki, paineen ja visioiden luominen on ensisijaisesti yhteiskunnallisten liikkeiden tehtävä. Mikäli se on kiinni (suurimpien) puolueiden (ja niiden sidosryhmien) tahdosta, perustulo jää toteutuessaan "kiltiksi" byrokraattisten kulujen vähentämiseksi ja lieväksi perusoikeuksien laajentamiseksi, joka säilyttää kapitalistisen tuotantotavan hallitsevuuden sekä toimii oikeutuksena yhteiskunnallisiin ongelmiin puuttumattomuudelle. Yhteiskunnallisten liikkeiden harteille jää siis taatun toimeentulon käyttö valta-asetelmien muuttamiseksi ja niiden ihmisten eduksi, joiden tuottavaa panosta luonnehtii pääoman toteuttama hyväksikäyttö. Näiden ihmisten - sanottakoon heitä vaikkapa "postfordistiseksi proletariaatiksi" - kannalta perustulon on merkittävä omien tarpeiden ja arvokkuuden lisäämistä sekä pääomalle hyväksikäytöstä koituvan hinnan kasvattamista.

Palkkatyöjärjestyksestä kieltäytyminen on tietystä pääomasuhteesta kieltäytymistä, ei tuottavuudesta kieltäytymistä. Sen tulee merkitä pyrkimystä käyttäarvojen itsenäiseen tuotantoon. Erityisesti yhteydessä ihmisten vapaaseen liikkumiseen, joka entisestään kasvattaa hyväksikäytön hintaa sekä haastaa pääoman oikeuden hallita liikkuvuutta, taatun toimeentulon vaatimus on yhteiskunnallisen kamppailun ase. Jos yhteiskunnallinen kamppailu on ikään kuin tasapainoilua suoran konfliktin ja "exoduksen" (poistumisen) välillä, taatun toimeentulon puolesta käytävässä kamppailussa painottuu jälkimmäinen, hyväksikäytön hinnan ja vapaa-ajan kasvattamisena. Kuitenkin joskus tulee myös tilanteita, joissa on kohdattava suora konflikti...

Kirjallisuus:

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.