2004-11-15
Vuosien 1999-2001 kamppailusyklin päättyminen on kohdattu monin tavoin.* Kiinnostavimmat näistä tavoista tarjoavat meille yhdistelmän, jolla tulkita liikkeiden suhteellista kyvyttömyyttä, ensinnäkin, toimia ns. yhteiskunnallisen kooperaation voimien kentällä ja, toiseksi, käyttää valtaa, toisin sanoen toimia subjektina suhteessa suvereeniin. Ensimmäinen aspekti viittaa kokonaiseen postfordistisen ja biopoliittisen tuotannon kentään, toinen voimien suoraan kohtaamiseen, jota ilman, kuten joku saattaisi sanoa, mikään teko ei ole todellinen.
Liikkeet kokonaisuudessaan edustavat ristiriidassa olevien voimien yhteenlaskettua summaa. Mutta ristiriitoja ei ole ainoastaan suhteessa toisiin suuntauksiin vaan myös sisäisesti, yhtäaikaisissa valinnoissa ja käytännöissä. Ei ole olemassa käytännöllistä ratkaisua, joka voi puhdistaa itsensä ristiriidasta. Ristiriita ei ole elementti, josta on päästävä eroon. Se on tuottava suhde. Ristiriidat ovat osa politiikkaa, tai toisin sanoen, politiikka tarkoittaa ristiriidan polulla kulkemista. Tärkeä esimerkki sisäisen ristiriidan ilmaantumisesta todettiin jo alussa: tarve toimia sekä yhteiskunnallisen kooperation että suoran antagonismin kentällä. Tarkastelen tätä ristiriitaa lähemmin jakamalla sen neljään tasoon.
Sana "exodus" viittaa pakoon toiselle kentälle annetun kentän olosuhteiden muuttamiseksi. Exoduksen näköpisteestä konflikti ei ole liikkumaton horisontti: se koostuu voimien dynamiikasta ja vaihtelusta. Suotavimmassa muodossaan exodus ei tapahdu epätoivon viimeisellä hetkellä, köyhyydessä, vaan pikemminkin kollektiivisten kykyjen rikkaudessa ja luomalla (joskus väliaikaisia) ystävyyden siteitä liikeradallaan. Exoduksen käytäntö tarkoittaa myös sitä, että vihollisuuden geometriassa tapahtuu muutos: vihollinen ei enää esiinny peilikuvana (kuten sisällissodan tilanteessa) vaan ennemminkin segmenttinä, joka leikkaa paon viivaa.
Exoduksen eri muotojen syvällisempi pohdinta ei ole tässä yhteydessä tarpeellista.** Riittää kun pannaan merkille, kuinka pako sinänsä, ilman kollektiivisten kykyjen rikkautta, on vain sen "primitiivinen" muoto ja kuinka pako ei välttämättä tapahdu suhteessa maantieteelliseen alueeseen vaan myös suhteessa palkkatyöjärjestelmään. Tässä mielessä exodus tarkoittaa pakoa tuotannon itsehallintoon ja yleisen älyn neuvostojen muodostamiseen.
Exodus on esimerkki menetelmästä, joka vastaa päämääräänsä: se ei ole vastustamiensa voimien saastuttama, sillä se on autonominen. Mutta samanaikaisesti politiikassa on aina tilanteita, joissa on tarve pelata myös "institutionaalista korttia", tapana löytää suojelua (kuten "ystäviä korkeilla paikoilla") ja voimavaroja - ei ainoastaan materiaalisia voimavaroja vaan myös verkostoitumisen ja kommunikaation voimavaroja. On totta, että spektaakkelin ja instituutioiden hyväksikäyttöä ei voi tehdä ilman itsensä hyväksikäyttöä, mutta oliko mitään alkuperäistä rehellisyyttä tai puhtautta koskaan olemassakaan?
Puhtaasti moralistisesta näkökulmasta saastuminen on tuomittavaa, mutta moralistinen näkökulma liittyy idealistiseen versioon politiikasta, joka, samalla kun se näkee politiikan pelkästään "yhteisten asioiden hoitamisena", joko harjoittaa likaista peliä itse sitä tunnistamatta tai joutuu likaisen pelin uhriksi tunnistaen sen liian myöhään. Materialistisesta näkökulmasta tämä on hyvin kummallinen ja samalla käyttökelvoton versio, koska politiikka ei ole ainoastaan jonkin yhteisen rakentamisen alue vaan myös raakojen vihollisuuksien ja kylmäveristen pelien alue. Juuri tässä kontekstissa kannattaa ymmärtää exoduksen politiikka totaalisen hylkäämisen ja neuvottelun välisenä vaihteluna.
Keskeinen asia ei ole naiivi "opportunismin" tuomitseminen vaan pikemminkin käsitys, jonka mukaan "opportunismi" ei ole mitään ilman orgaanista suhdetta moninaisuuden luokkakokoonpanon rakentumiseen. Politiikan "kylmä peli" ei ole mitään ilman tottelemattomuutta, vastarintaa ja exodusta. Muodollinen politiikka on aina toissijainen taso, koska sen palkinto, suvereniteetti, on juuri se, minkä pitäisi olla tuhoamisen eikä tavoittelun kohde.
Tällä tasolla ristiriita liittyy olennaisella tavalla väitettyyn kamppailusyklin loppuun. Kuinka antaa jatkuvuutta epäjatkuvuudelle, kun spontaanisuus ei näytä olevan tarpeeksi? "Spontaanisuus" sinänsä ei kuitenkaan koskaan ollut tarpeeksi, sillä tulokset olivat (melkein) aina riittämättömiä. Mikään ei koskaan ole täysin spontaania vaan aina myös ohjaamisen tulosta. Spontaanisuuden rinnalla on aina syytä korostaa organisaatiota, ensinnäkin suojana ja aseena reformistista haltuunottoa vastaan ja toiseksi "ammattimaisesti", joskin käytännössä osa-aikaisesti, poliittista työtä tekevien verkostona.
Siinä, että poliittista työtä tekevien verkosto toimii yhteiskunnallisena subjektina, ei ole kyse määrällisestä enemmistöstä vaan pikemminkin laadullisesta enemmistöstä, poliittisen työn korkeasta tasosta. Tämä tarkoittaa mm. kykyä muuttaa taktista linjaa hyvin lyhyen aikavälin sisäisesti, kykyä olla joustava suotavimman olosuhteen tuottamiseksi. On paradoksaalista, että jos virtuositeetti on eräs postfordistisen tuotannon edellyttämistä kyvyistä - samalla kun postmodernilla politiikalla on hyvin pieni määrä autonomiaa ja kun se on luovuttanut virtuositeetin ja "mahdollisen" hallinnan etuoikeutensa taloudelle - nyt on kyseessä tämän virtuositeetin siirtäminen takaisin politiikan kentälle antagonistisen toiminnan muodossa.
Organisaation korostaminen on aina samalla subjektin korostamista. Koska moninaisuus ei muodosta yhtenäistä luokkaa, moninaisuus ei voi olla yhtenäinen subjekti. Se, mikä moninaisuutta yhdistää, on yhteinen tuotannon perusta ja samalla yhteinen tuotannon tuloksena. Vain tältä perustalta moninaisuuden sisältä löytyvät subjektit voivat toimia yhdessä ja tunnistaa yhteisyytensä. Toisaalta moninaisuudesta puhuminen on tapa ajatella uudestaan subjektiivisuutta, päästä yli siitä subjektikäsityksestä, jossa ero on kahden subjektin välillä. Moninaisuuden - ja moninaisen subjektin - ero on sisäinen. Toisin sanoen spontaanisuuden ja organisaation ristiriitaa jäsentää myös kysymys erosta: kuinka käsittää ero samanaikaisesti sekä erona toiseen (koska moninaisuuden sisäisten subjektien tunnistaminen edellyttää erottelukykyä) että erona itseen (koska sisäinen ero mahdollistaa modernin, yhtenäisen subjektikäsityksen ylittämisen).
Spontaanisuuden ja organisaation ristiriita voidaan ymmärtää myös "strategian" ja "taktiikan" välisen eron kautta. "Strategia" viittaa moninaisuuden luokkakokoonpanon autonomiseen rakentumiseen, jota ei saa alistaa millekään ulkoiselle (mutta jota voidaan suojella ulkoapäin, poliittista työtä tekevien verkostosta käsin). "Taktiikka" taas viittaa poliittisten valintojen tarkkaan arviointiin annetuissa olosuhteissa niiden muuttamiseksi. Uusliberalismia vastustavien liikkeiden oikeisto-vasemmisto-jakoa on mahdollista tarkastella juuri tässä kontekstissa: siinä missä "vasemmisto" (anarkistit) näkee kärsimättömyydessään päivittäisen taktiikan pitkäaikaisena strategiana, "oikeisto" (attacilaiset) näkee maltillisuudessaan pitkäaikaisen strategian päivittäisenä taktiikkanaan. Jotta voidaan välttää näiden virheiden tekeminen on siten toteutettava taktiikan ja strategian erottaminen. Jotta moninaisuuden liikkeet voivat olla autonomisia, niitä ei tule sellaisenaan viedä institutionaaliselle tasolle.
Sivu 1 .. Sivu 2