2004-09-13

Dromologioita
Paul Virilio: Vauhti, elokuva ja poliittisen valtion loppu

Shawn Wilbur

Kääntänyt: Markus Termonen

Nämä "valloitukset" seuraavat erityistä kaavaa, sellaista, joka näyttää olevan sidoksissa hegeliläiseen kumoamisen [aufhebung] ajatukseen ja joka tulee pinnalle Virilion työssä lukuisissa konteksteissa - kuten myös monien "postmodernistien" työssä, vulgaarien modernisti/postmodernisti-jaottelujen vastaisesti. Taas, vaikkei Virilio otaksu mitään erityistä "kehitystä" liikkeessä, hän havaitsee, että teknologisella dynamiikalla on tendenssi voittaa itsensä. Teknologian - tai ulottuvuuden - ja sille ominaisen onnettomuuden välisessä tilassa on usein mahdollista työntää liike toiselle tasolle. Näiden tasojen välisissä suhteissa on suuri määrä epäselvyyttä. Liikkeessä, jolla ajoneuvoteknologian - tai tilan tai ajan - "ongelma" "ratkaistaan", ilman, että se tapahtuu tavalla, joka sallii meidän yksinkertaisesti siirtyä eteenpäin, on jotain Hegelin dynamiikasta. Vanhat ongelmat jaetaan uudestaan, tai ehkä yhdistetään uudestaan, uusissa ongelmissa, jotka ovat jossain mielessä monimutkaisempia. Meillä ei ole kuitenkaan mitään tuntoa siitä, että tien lopussa odottaa kultainen "totuus" tai "hengen" täyteys. Sen sijaan on "valintoja" kvanttiromahduksen sekä "eteenpäin" suuntautuvan liikkeen uudelleenjärjestämisen ja onnettomuuden katastrofaalisen romahduksen välillä. Virilio pitää Marshall McLuhanin lainaamisesta, ja hänen kuvailemassaan liikkeessä on jotain McLuhanin "väline on viesti" -lauseen epäselvyydestä. Vanhoihin ja uusiin muotoihin liittyy kykenemättömyys ratkaista täysin vanhoja - tai ratkaista niitä ajoissa.

McLuhanin ajattelu nousee pinnalle uudestaan Virilio keskustelussa eräästä ajoneuvokehityksen toisesta puolesta - vauhtiproteesien kehityksestä. Tässä McLuhanin analyysi "ihmisen ulokkeista" - eräästä toisenlaisesta kumoamisesta, jossa aistien ongelmat toteutetaan ilman lopullista ratkaisua - osoittaa Viriliolle tavan ymmärtää ajoneuvosuhteita. Kaikki "kuljetus" on proteesia, ja koska McLuhan huomioi, että jokaista ihmissubjektin uloketta vastaa "amputointi", kaikki matkaaminen on matkaamista poispäin "todellisesta" (psykoanalyyttisessä mielessä) itsestämme. (Ks. The Aesthetics of Disappearance -teoksen analyysi alla mitä tulee kokonaisempaan subjektiivisuuden aiheen tutkimukseen Virilion työssä.)

Kaikki nämä liikkeet auttavat vakiinnuttamaan yleisen liikkeen strategioiden ja taktiikkojen aikakausien läpi, aina Totaalisen Sodan aikakauteen. Totaalinen Sota asettuu sotilaallista voimaa vastaan mukanaan vakava uhka sen laajentumiselle - valtion normaalin rauhanajan talouden kyvyttömyys tukea sitä. Vastaus on sota-ajan talous ja lopulta jatkuvan sota-ajan talous. Virilio sijoittaa valtiollisen politiikan ja taloustieteen lopun sota-ajan talouden rauhanaikaan ikuistamiseen - sotilaallis-teollisen kompleksin lujittamiseen, kompleksin, jonka hallussa on sisällöllinen autonomia siviili-elämästä. Itse asiassa, tästä sotilaallisesta vallasta on tullut niin kaikkialle tunkeutuva, että Virilio varaa termin "siviili" vain niille, jotka ovat mukana aktiivisessa toiminnassa tuota hänen "sotilaalliseksi älyksi" kutsumaansa vallan ideologiaa vastaan. Hän ei ole armeijavastainen ja ottaa vastustuksensa perustalta johdonmukaisen postmodernin "pedon vatsa" -näkökannan. Hän sanoo, että olla armeijavastainen on lopulta sama kuin olla "rasisti". Se on ihmisluokan vihaamista, kun se, mitä pitäisi vihata ja mitä vastaan pitäisi taistella, on järjestys tai rationaalisuuden muoto. Tämä on hänen oman "episteemis-teknisen" työnsä perusta. (Hän tarjoaa hyvin vähän selitystä tuolle oudolle nimitykselle, lukuun ottamatta sitä, että siihen kuuluu sitoumus, joka on kriittinen olematta ad hominum [tunteisiin vetoava].)

Totaalinen Sota kohtaa toteutumisensa ja onnettomuutensa lopullisen aseen muodossa. Atomipommi johtaa jälleen uuteen kulttuuristen vektorien järjestämiseen, vektorien, jotka ovat nyt yhä enemmän sidoksissa sotilaallisiin teknologioihin. Se, minkä ydinsodan uhka panee alulle, on estäminen [deterrence] ja liike kohti Totaalista Rauhaa. Estämisen logiikka toistaa globaalissa mittakaavassa opetuksia, jotka soturit oppivat monenlaisissa toisissa konflikteissa, kun hitauden tuottaminen ja jakelu lakkasi olemasta taistelukentän hallinnoinnin hallitseva muoto. Hyökkäyksessä eteenpäin, päämääränä vihollisen aseiden "alle" pääseminen, näemme estämisen osittaisen mallin. Kuolema tappaa kuoleman. Paras puolustus on hyvä hyökkäys.

Virilio viittaa Totaalisen Rauhan tilaan Puhtaana Sotana, sotana, jota jatketaan toisin keinoin. Se on tila, jonka miehitämme sodan "toteuttamisen" jälkeen, kun rauha on kaikkialla. Meidän aikanamme rauhan hintana näyttää olevan meidän kyberneettinen liittämisemme globaaliin sotakoneeseen. Ja tämän lopullisen(?) "voittamisen" nostamia häiritsevimpiä kysymyksiä ovat: mikä on aikamme läsnä oleva onnettomuus, ja minkä lievän "kehityksen" avun kautta saattaisimme ennakoida sitä? Panoksista on epäilemättä tullut varsin korkeita. Muu osa Virilion työstä, vaikka se keskittyykin hänen laajemman kertomuksensa eri aspekteihin, vain osoittaa kuinka korkeita.

Endo-kolonisaatio ja ympäristön rappio

Popular Defense and Ecological Struggles (1978) kirjoitettiin osittain vastauksena joidenkin italialaisten autonomien tekemään Virilion aikaisempien töiden haltuunottoon, autonomien, jotka olivat käyttäneet niitä teknologiamyönteisen kannan oikeuttamiseen kamppailussaan Italian valtiota vastaan. Autonomit olivat vasemmistolaisia, jotka työskentelivät Italiassa järjestäytyneen sosialismin rajojen tuolla puolen. Vuonna 1977 he olivat olleet mukana merkittävissä voitoissa, joihin osallistui sekä tehdastyöläisiä että yleisesti työväenluokan marginalisoituja osia, kuten kotityön tekijöitä. Torinossa he onnistuivat pudottamaan joukkoliikenteen maksuja suoralla toiminnalla ja hajautetulla järjestäytymisellä. Autonomiliike joutui kuitenkin Italian valtion vakavan iskusarjan kohteeksi, kun valtion väitti, että Punaisen Prikaatit olivat autonomeja ja käytti tätä tekosyynä vakaviin toimenpiteisiin. Liikkeeseen liitetyt intellektuellit - jotka vastustivat ajatusta johtajista - valikoitiin ja vangittiin. Antonio Negri oli vankilassa väitetystä osallisuudesta Aldo Moron tapaukseen. (Aldo Moron tapaus on postmodernin analyysin suosikkiepisodi. Baudrillard palaa panttivangin hahmoon, joka on siirretty kokonaan sosiaalisesta kudoksesta ja jota ei lopulta voida palauttaa oikealle paikalleen. Situationisti Gianfranco Sanguinetti kirjoitti kirjan väittäen, että Punaiset Prikaatit olivat varsinaisesti Italian valtion agentteja, käyttökelpoisia siitä vahingosta, jonka ne aikaansaivat autonomiselle vastarinnalle, väite, jonka monet nykyaikaiset vasemmistolaiset ovat ottaneet vakavasti.)

Se, minkä Virilio esittää tässä kirjassa, on erityisen armoton kuva "sotilaallisen älyn" tarkoitusperistä. Kirjan ensimmäinen keskittymispiste on kolonisaatio. Virilio väittää, että liike kohti "dekolonisaatiota" ei ollut kolonialismin logiikan hylkäämistä vaan muutos sen suunnassa. Kun maailmanpoliittinen näyttämö on orientoinut itsensä uudestaan pohjoinen-etelä-akselin mukaisesti, kolonialistiset vallat ovat ottaneet käyttöön kolonialistisen aikakauden opetukset kotona. Olemme kuulleet uudestaan ja uudestaan kaupunkien ydinkeskustoja verrattavan viidakkoihin tai erämaihin. Saatamme olla kuitenkin liian optimistisia, jos kuvittelemme, että kaupungin muita osia ei myös kolonisoitaisi saman logiikan mukaan. Todellakin, kaupungin muoto on osittain vastausta sodan jälkeisen maailman uusiin taloudellisiin käskyihin. Esikaupunki on liikkuvuuden vallankumousten tuote mutta myös uusien perhe- ja kotikäsitysten tuote. Jotkut noista uudelleenjärjestelyistä ovat edellyttäneet kirjaimellisia tai kuvainnollisia hajoittamisia. Virilio viittaa yleiseen trendiin, jonka tavoitteena on kaupungin tuhoaminen. Aikakautena, jona vain vauhti merkitsee, liikenteen hallinta kaupungin rakenteen mukaisesti ei enää ole välttämätöntä eikä haluttavaa. Teleläsnäolon aikakaudella ehkä jopa valtatiet, jotka ovat tarjonneet niin monia tapoja matkustaa pois itsestämme, ovat vanhentuneita.

Virilio esittää kuitenkin myös armottomamman selityksen kaupungin tuholle, joka tapahtuu osana maailman miehitystä. Hän muistuttaa meitä logiikoista, jotka ohjaavat Puhdasta Sotaa. Siten kuin hän sen näkee, hyökkäys kaupungin kimppuun on täysin johdonmukaista suhteessa armeijan tarpeeseen pitää yllä selkeää operaatioiden kenttää. Erityisen pelottavalla tavalla hän esittää: "Tämä clausewitziläinen ei-missään on olennaista, sillä menemällä ruumiittoman vastarinnan tuolle puolen me voimme jo käsittää vastarinnan ilman territoriota maapallolla, jonka sotilaallinen peto on tehnyt asumiskelvottomaksi."

Tässä osuudessa Virilio lopultakin näyttää sotilaallisen älyn hirviömäisen luonteen ilman minkäänlaista lieventämistä. "Sotilaallisen pedon" intressinä on juuri maapallon muuttaminen muotoon, joka vie miltä tahansa vastarinnalta piilopaikan. Näyttää siltä, että Virilio haluaa osin pyytää meitä ajattelemaan uudelleen ympäristön rappion eri muotoja poliittisessa kontekstissa, joka on hyvin erilainen "luonnon säilyttämisestä" jossain abstraktissa mielessä tai valaiden tai jonkin pöllölajin pelastamisesta. Kuinka metsien katoaminen palvelee armeijan tarpeita? Ketä palvelee viljahiutaleiden riittämätön käyttö pikemminkin karjan ruokana kuin ruokana ihmisille?

Katoamisen estetiikka

Baudrillard on myös väittänyt, että kommunikaatiomedia ja pääoman logiikka ovat supistaneet postmoderit subjektit pelkiksi kuvaruuduiksi, joihin projektoidaan kuvia ulkoapäin (muotina jne.). Tältä subjektilta puuttuu jopa Lacanin peilin syvyys. Teoksessa The Aesthetics of Disappearance (suom. Katoamisen estetiikka) Virilio suunnittelee hieman erilaista kurssia, sellaista, joka antaa potentiaalisesti uusia tapoja ymmärtää ideologian otetta ihmissubjekteista. Kuten olen maininnut, hänen mallinsa on piknoleptinen. Postmoderni subjekti on lievän tyyppisen kaatumataudin otteessa. Tällä on mielenkiintoisia seurauksia luovuuden alueella, sillä on havaittu, että kohdatessaan katkoksia, joita he eivät voi selittää ja joista heidän on tehtävä tili, piknoleptiset lapset alkavat muistaa enemmän kuin on tosiasiassa tapahtunut. Voidakseen olla jättämättä paljon puhuvia aukkoja, he sisällyttävät lisäyksityiskohtia jälkiensä peittämiseksi. Tämä on eräänlaista estämistä kertomuksen ja kokemuksen alueella. Paras muisto on sellainen, joka tulee kokemusta vastaan puoliväliin ja niin sanotusti valmistaa lisäkokemuksia. Virilio ei ole täsmällinen tämän tilan merkityksestä poliittisille subjekteille, mutta saattaisimme kuvitella Virilion kritiikin laajennuksen, joka kysyy, mistä "lisäkokemukset" tulevat. Minkä sääntöjen mukaan lapsi tai poliittinen subjekti "muistaa", mitä olisi pitänyt tapahtua? Tunnemme roolin, joka ns. "terveellä järjellä" on kriittisen järjen oikosulkuun saattamisessa ja hallitsevien ryhmien hegemonian säilyttämisessä. Voimmeko lukea pois tämän tekijän vaikutuksen omaan "kokemukseemme", jos hyväksymme Virilion hahmotelman postmoderneista subjekteista?

Hänen kehittämänsä argumentti koskee jälleen vauhdin lisäämistä. Hän jäljittää ajoneuvosuhteiden kehityksen sisältä käsin pannen merkille eri amputaatiot ja laajentumat niiden tapahtuessa. Hän väittää, että voimme jäljittää kulttuurin eri vauhtien hallitsevat huvitukset, aina seksin paikallisuudesta teleläsnäolon kaikkialla olemiseen. Jotkut siirtymistä ovat yllättäviä, kuten kun hän jäljittää liikkeen ulos teattereista valtateille. Hän väittää, että auton tuulilasi on "oikea" kuvaruutu maailman kokemiselle uudessa vauhdissa. Ajaja on tirkistelijä-katsoja, nyt omistautunut eräänlaiselle puhtaalle kierrolle, joka toimii pohdiskelun tai kriittisen ajattelun mahdollisuutta vastaan. Erityisen baudrillardilaisessa mielessä todellinen maailma korvautuu yhä enemmän meidän siihen ennakolta kohdistamillamme sitoutumisilla.

Virilion työstä puuttuu toistaiseksi selkeä taju siitä, mikä ajaa meitä kohti onnettomuuksiamme, vaikka saattaisimmekin harkita useita käytettävissä olevia malleja. Keskeytyksen ja kuoleman välinen yhteys tuo mieleen sekä Freudin kuolemanvietin että Bataillen työn ja "ylimäärän" [plethora] vastakkaisuuden - jälkimmäinen on hänen käsitteensä luonnolliselle, musertavalle liiallisuudelle, joka hänen uskomansa mukaan muodostaa perustan, jolta, ja jota vasten, kulttuurit ovat kehittyneet. Saattaisimme ehkä toivoa Viriliolta suurempaa sitoutumista perinteisempiin "taloudellisiin" aiheisiin, jos jonkin, niin edes sen vuoksi, että voisimme helpommin kartoittaa hänen suhteitaan muihin kulttuurifilosofeihin.

Sota ja elokuva

Virilion tutkimus sota- ja viihdeteknologian suhteesta vie meidät takaisin moniin samoihin teemoihin, joita olemme jo tutkineet. War and Cinema (1984) näyttää sotilaallisten teknologioiden toteuttaman vapaa-ajan kolonisaation ja "sotilaallisen älyn" tuomisen siviilisilmän harjoittamiseen. Ei ole merkityksetöntä, että elokuvakamera on konekiväärin jälkeläinen. Elokuvissakävijä oppii katsomaan tähtäinsilmin. Tämä näön kyberneettinen laajennus saavutetaan nimenomaan menettämällä toinen näköpiste. Siihen kuuluu näkökulman ja näkökulmien uusi järjestäminen. Teoksessa War and Cinema Virilio esittää toistuvat pohdintansa täsmällisten teknologisten tapahtumien ja kehityskulkujen tasolla. Toisten teosten kanssa luettuna se tarjoaa täsmällisiä tapauksia, jotka näyttävät vahvistavan Virilion työn yleistä trendiä.

Paul Virilio ei selvästikään ole sitä, mitä olemme tottuneet odottamaan "poliittiselta" teoreetikolta, eikä hän ole olkinukke-"postmodernisti". Hän ei pelaa Jean Baudrillardin häveliäitä poliittisia pelejä, ja hänellä on - käyttääkseni ilmaisua, josta, luulen, saattaisimme päätellä paljon - "enemmän painovoimaa" kuin Arthur Krokerilla tai "libidinaalisella" Jean-François Lyotardilla. Hän soveltaa teknologiaan jotakin, jonka voimme tunnistaa eräänlaiseksi dialektiikaksi, teknologiaan, joka on varmastikin aineellinen aihe, vaikka Virilio haluaa puhua pikemminkin "tuhovälineistä" kuin "tuotantovälineistä". Hänen tarkoituksensa selvyys on kunnioitettavaa. Sellaisia väitteitä vastaan, että postmodernismi tarjoaa vain relativistisia, taantumuksellisia "tekosyitä" poliittiselle toimettomuudelle, voimme tuottaa ainakin erään johdattelevan vastaesimerkin, jonka, niin epäilen, kaikki paitsi ideologisesti lujittuneimmat skeptikot voivat helposti tunnustaa sellaiseksi. Ja ehkä tämä avaus saattaisi olla tarpeeksi aloittamaan toisten, vähemmän ilmeisten poliittisten postmodernismien avaamisen poliittiselle tarkastelulle (pikemminkin kuin vain poikkitarkastelulle).


Virilion biografia ja valikoitu (englanninkielinen) bibliografia

Asiaan liittyvää luettavaa:
Arthur Kroker: The Possessed Individual. Simon and Schuster, New York 1993. Kroker omistaa kappaleen Virilion työlle. Se on hyödyllinen esittelynä, mutta Krokerilla saattaa olla taipumuksena nähdä toisten töissä enemmän omista projekteistaan kuin niistä siellä "todella" on.
Manuel DeLanda: War in the Age of Intelligent Machines. Zone Books, New York 1992. DeLandaa voidaan suurelta osin verrata Virilion sotilaallista ja valtiota koskevaan ajatteluun, mutta De Landa lisää ainutlaatuisen luennan Deleuzen ja Guattarin "mekaanisista pääjaksoista" kuten myös laajemman tietokoneteknologioiden käsittelyn.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.