Dromologioita
Paul Virilio: Vauhti, elokuva ja poliittisen valtion loppu

Vallankumous tuli, ja me olimme nukkumassa. Tai ehkä me vain räpäytimme silmiämme, yht'äkkisesti eräänlaisen petit malin [pieni paha] vallassa (kuten me olemme aika ajoin). Mikä olikin hairahduksemme syynä, näyttää siltä, että maailma on muuttunut - syvällisesti, mutta myös melkein huomaamattomasti. Tämä on ainakin niiden eri filosofisten juonteiden kertoma tarina, jotka niputamme yhteen (kuinka epämukavasti tahansa) postmodernismin ja poststrukturalismin merkkien alle. Jean Baudrillardin, Jacques Derridan, Arthur Krokerin, Jean-François Lyotardin tai Paul Virilion töitä lukiessa tuntuu usein siltä, että on menettänyt jotakin hirvittävän tärkeää - jonkin hiljaisen apokalyptisen tapahtuman, jonka voimme tuntea mutta jota emme voi koskaan aivan muistaa. "Milloin kaikki muuuttui" (lainatakseni science fiction -kirjailijoiden Joanna Russin ja William Gibsonin sananpartta) pysyy vaikeasti tavoitettavana.

Suuria määriä mustetta on vuodatettu jotakuinkin viime vuosikymmenen ajan eri post-filosofioiden ansioista. Derrida ja Baudrillard ovat keränneet erityistä huomiota teorioilla "tekijän kuolemasta", maailman tekstuaalisuudesta ja "todellisen katoamisesta" "hyperreaaliseen". Lyotardin "ajelehtimiset" [driftworks] ja "vaellukset" [peregrinations] ovat nostattaneet sekä ylistystä että syytöksiä tarkkuuden puutteesta, ja Krokerin "paniikki"-sekoitus Baudrillardista ja McLuhanista on avannut uudestaan joitakin vanhoja väittelyjä akateemisen, "populaarin" ja avantgarden välisistä rajoista.

Tieteilijät, jotka löytävät lupauksen postmodernista teoriasta, usein ylistävät sitä intellektuaalisena tilana (joskaan ei viattomana tai täysin turvallisena tilana) "toiseuden" pohtimiselle, sekä itsessämme että kulttuurien marginaaleissa. Monien näiden tieteilijöiden keskuudessa on vahva tunne, että kulttuuriset taistelut voitetaan ja hävitään kielen tasolla (tai ainakin ajatusten ja ideologioiden tasolla). Tämä tekee dekonstruktionistisista "sosiaalisten tekstien" luennoista voimakkaan poliittisen välineen ja Baudrillardin simulacran [kuvat petollisina korvikkeina] valtakunnasta pelottavan dystopian. Tämä kielen toimintojen korostus on tietenkin johtanut kriitikot - rationalistit ja materialistit sekä oikealta että vasemmalta - esittämään kritiikkiä "todelliselle maailmalle" omistautumisen puutteesta tai merkityksellisen poliittisen toiminnan toivon puutteesta, jota he pitävät postmodernin filosofian osana.

Saattaa olla, että näiden kahden leirin edessä on käsitteellinen kuilu, joka on lähes ylittämätön. Niitä erottavat perustavanlaatuiset oletukset siitä, mikä on "poliittista" tai "materiaalista". On kuitenkin olemassa myös eräs polemiikin kenttä, usein pahasti tiedoiltaan virheellinen sellainen, joka saattaa olla vakavampi raja näiden kahden välillä. Jotta "teoriaa teorian vuoksi" -argumentti (erityisesti ranskalaisia) postmodernisteja vastaan voisi päteä, tiettyjä faktoja on hämärrettävä tai jätettävä huomiotta, tietyt ironiat on jätettävä tutkimatta. Voisimme helposti kuvitella (tai ehkä pelkästään muistella) englantilaista professoria, joka sallii ironian swiftiläiselle "vaatimattomalle ehdotukselle", mutta pitää itsepintaisesti kiinni siitä, että Baudrillard puhuu kirjaimellisesti. Mutta voimme myös muistuttaa itseämme postmodernien filosofien kuten Jean-François Lyotardin todellisesta poliittisesta toiminnasta - Lyotard oli mukana Socialisme ou Barbarisme -ryhmässä ["Sosialismi tai barbaria"] jonkin aikaa, ennen kuin hänestä tuli postmodernismin pääasiallinen tavarantoimittaja ainakin amerikkalaisten mielissä.

Tämänkaltainen "postmodernismin politiikan" olkinukkekohtelu ei yksinkertaisesti ole riittävää ja osoittaa jotain sellaista kuin perustavanlaatuista tahtomattomuutta tarttua potentiaalisesti häiritseviin teoreettisiin malleihin - malleihin, jotka on ennalta tiukasti tuomittu "uhkaaviksi" tai "epäpoliittisiksi". Omituisen poissa olevia tästä väittelystä ovat haasteet sen perustaville ehdoille tai esimerkit, jotka ylittävät teoreettisen kuilun. Tämä on erityisen omituista, sillä nuo esimerkit ovat olemassa. Paul Virilion työ on yksi esimerkki teoreettisesta työstä, joka vaikuttaa tarttuvan suoremmin "todelliseen maailmaan", materiaalisiin pohdintoihin, mutta säilyttää samalla paljon siitä sisällöstä ja tunnusta, mitä yleisesti pidämme "postmodernismina". Virilio on kirjoittanut tuotteliaasti suuresta määrästä aiheita, mutta hänen työssään on kauttaaltaan avainlankoja, joilla on taipumuksena yhdistää sitä (vaikka tämä yhteys saattaakin osoittaa meille joitakin ongelmia) laajassa, melko yhtenäisessä nykyisen kulttuurin luennassa, joka keskittyy poliittiseen valtioon - tai, tarkemmin sanoen, sen kuolemaan. Mutta Virilion "paha demoni" ei ole kieli eikä kuva. Sen sijaan se on vauhti ja erityisesti vauhti sellaisena kuin se on sodankäynnin, ja militarismin ylipäätään, elementtinä.

Virilion työn laajuus ja tyyli tekevät synteesistä vaikeaa. Virilio on samalla urbanisti, sodan ja elokuvan historioitsija, vauhdin filosofi, ihmissubjektiivisuuden teoreetikko, postmodernisti - jakaen suuren määrän terminologiastaan ja lähestymistavastaan Baudrillardin kanssa - ja, kuten hän usein huomauttaa haastatteluissaan, kristitty. Potentiaalisten vaikeuksien, jopa ristiriitojen, pitäisi olla ilmeisiä. Ja hän pahentaa näitä ongelmia kirjoittamalla tyylillä, joka, kuten Arthur Kroker havainnoi, on itse sidottu "katoamisen estetiikkaan" ja vauhtiin. Haastatteluissa Virilio on täsmällinen menetelmistään korostaen intressejään "trendeihin" ja "virtauksiin". Hän on verrannut työtään tikapuihin, jotka koostuvat "kiinteiden" askelten ja aukkojen tai keskeytysten sarjasta. Hänen piknoleptisen modernin subjektin hahmonsa - jota lainasin tämän tekstin alussa - epäilee aina menettäneensä juuri jotain eikä ole kaukana Virilion lukijasta, joka on pakotettu tarkastelemaan kauttaaltaan tekstien nyt reterritorialisoimaa kulttuuria.

Jos meidän on määrä saada uusi näkökulma postmodernismia koskevan väittelyn poliittisiin aspekteihin, näyttää hyödylliseltä yrittää tehdä edes osittainen, viallinen synteesi Virilion työstä edes sen osoittamiseksi, missä enemmän työtä tarvitaan. Tämä tutkimus on tuontyyppisen väliaikaisen synteesin yritys, työskennellen käännösten ja pienen Viriliota käsittelevän sekundaarisen kirjallisuuden parissa. Siellä, missä se näyttää sopivalta, yritän myös vetää mukaan tärkeitä hahmoja - erityisesti Derridan, Baudrillardin ja Lacanin - ja ehkäpä selkeyttää Virilion asemaa mannermaisen ajattelun piirissä. "Muodin seuraamisen" hengessä tutkin myös muita yhteyksiä, joista en tarjoa mitään erityisiä takuita mutta jotka näyttävät avaavan Viriliota suurempaan poliittiseen käyttöön.

Vauhti, politiikka ja puhdas sota

Kirjat Speed and Politics (1977) ja Pure War (1983) tarjoavat yleisen kuvan Paul Virilion teoreettisista kiinnostuksen kohteista. Virilio oli kirjoittanut huomattavan määrän materiaalia ennen Speed and Politics -teoksen kirjoittamista, työn, joka toimii yleisluontoisimpana lausuntona hänen projektistaan amerikkalaiselle yleisölle. Virilio ymmärtää työnsä yhtenä suurena yrityksenä, joka on vain keinotekoisesti hajoitettu erillisiin kirjoihin. Teoksessa Speed and Politics hän esittää keskeiset aiheensa - vauhdin teknologioiden, sotilaallisen kehityksen, yksilösubjektien ja poliittisen valtion vuorovaikutukset - laajassa, historiallisessa näkökulmassa.

Siinä missä saattaisimme luonnehtia joitakin "postmoderneja" filosofeja "ulkomuodon filosofioita" - kuten Baudrillardin kuvaruutuja ja viettelyksiä - luoviksi, Virilio aloittaa rakentamalla ulkomuotojen filosofiaa - ja historiaa. Hänen työtään hallitsevat liikkuvat kehot, eräänlainen sisään- ja uloskäyntien teatraalinen filosofia. Tietenkin, ottaen huomioon tilan "katoamisen" - ajatus, jonka Virilio saattaa vielä jopa pidemmälle kuin Baudrillard - ei voi olla minkäänlaista yksinkertaista "näyttämöä", jonka sisällä nämä ulkomuodot tapahtuvat. Sen sijaan sotilaallisten "teattereiden" laajentumisessa yhteiskunnan kaikkiin aspekteihin ja siirtymässä sodasta sotaan valmistautumiseen konfliktin hallitsevimpana muotona - Totaalisesta Sodasta Puhtaaseen Sotaan (Totaaliseen Rauhaan) - ohjaustaito ottaa näyttelemiseltä avainroolin, ja "todellinen" toiminta katoaa. Todellisen ainoa mahdollisuus vaatia jälleen itselleen hallitsevuutta on keskeytys, onnettomuus, ja sellaisten onnettomuuksien panoksia nostetaan jokaisen teknologisen "edistysaskeleen" myötä. Siinä missä Baudrillard ymmärtää tämän ensisijaisesti simulaation dynamiikkana, Virilio keskittyy materiaalisempiin ehtoihin. Hän asettaa siten itsensä perinteisemmin vastustavaan asemaan suhteessa siihen, mitä hän nimittää "sotilaalliseksi älyksi" ja "trans-poliittiseksi".

Meiltä jäisivät kuitenkin huomaamatta Virilion ajattelun hienoudet - ja luonteenomaisesti "postmodernit" elementit - jos olettaisimme, että hänen "materiaalisempi" subjektimateriaalinsa saisi meidän vakuuttuneeksi jonkinlaisesta epistemologisesta perustasta. Vaikka hän esittää meille globaalin kertomuksen vauhdin vaikutuksista konfliktin, ja siten kulttuurin, moottorina, hän ei yhdy minkäänlaiseen perinteiseen teleologiaan. Esimerkiksi, hän seuraa Baudrillardia ja muita hyläten työn ja tuotannon kulttuurin perustavana elementtinä. Yhdessä Lafarguen, Baudrillardin ja ehkäpä Bataillen kanssa hän myöntää kulutuksen tärkeyden - jopa kulutuksen tuotannon tai tuhoavan uhrauksen tärkeyden - länsimaisten kulttuurien kehityksessä. Mutta, kuten ainakin Baudrillard ja Bataille, hän ei hyväksy mallikseen tarinaa, jolla on yksittäinen, haluttava loppu. Sen sijaan häntä kiehtoo tarinan kohtalokkaan kuolettava loppu, onnettomuus, joka on läsnä jokaisessa teknologisessa "hetkessä". Tämä on perinteinen teleologia käänteisenä, kun historiasta tulee jännittävä kertomus yrityksistä muuttaa tiloja, ja siten muuttaa onnettomuuksiamme, ennen kuin saavutamme lopun, joka voi olla ainoastaan katastrofaalinen. Tämä käänteinen teleologia saattaa olla jotain velkaa "entropian" ajatukselle. Virilio muistuttaa meitä usein siitä, että linnoitukselle, kuten myös soturille, "pysähtyminen on kuolema".

Meidän tulisi olla varovaisia myös ennen kuin otamme Virilion selonteot vastaan "objektiivisina" tutkimuksina, jotka perustuvat jonkin sortin materialistiseen epistemologiaan. Vaikka hänen avuksihuutonsa tilastotieteen ja trendien vallasta voivat kuulostaa lohduttavilta joillekin amerikkalaisille sosiologeille, vaikuttaa varsin selvältä, että Virilio ei etsi täydellistä mallia. Sen sijaan hänen trendien analyysinsa "totuus" on sitä, mitä voisimme luonnehtia "elokuvan totuudeksi". Eräässä toisessa hänen suosikkimetaforistaan, jolla on silmäänpistäviä samankaltaisuuksia Virilion metodologisiin "tikapuihin", hän muistuttaa meitä elokuvantekijästä, joka väitti, että elokuva on "totta 30 kertaa sekunnissa". Toisin sanoen, jokainen kuva on jossain mielessä "totta". Elokuvassa on sitä jotain. Mutta elokuva on enemmän kuin vain sen yksittäiset kuvat [frames] tai edes yksittäisten kuvien yhdistelmä. Itse keskeytykset muodostavat tärkeän osan kokonaisuuden illusorisesta "totuudesta". Kuvailemalla omaa työtään kehittyneiden kuvien ja välien käsittein Virilio vie meiltä rohkeuden omaksua muunlaista kuin ajoittaista totuutta. Meidän on määritettävä, mitä tehdä trendillä - jota Virilio itse korostaa - muilla kuin totuuden käsitteillä, tai siltä vaikuttaa.

Palaamme siten Virilion globaaliin historiaan joidenkin sen luonnetta ja käyttöä koskevien varoitusten kera. Urbanistina Virilio aloittaa tarinansa kaupungin kehityksestä, kaupungin, jota hän luonnehtii alkuaan risteyksenä. "Liikenteen kontrollista" siirtymän, vauhdin, kaupan ja myös sotilaallisen liikenteen sääntelyn mielessä tuli kaupungin kehittämisen motiivi. Ja sotilaallisten, urbaanien ja kaupallisten kiinnostusten keskinäisillä yhteyksillä on pitkä historia. Tämä varhainen kaupungin muoto oli ensisijaisesti tien este. Virilio esittää, että melkein kaikki linnoittamisen ja liikenteen kontrollin varhaiset funktiot omistettiin kaupungin läpi tai sitä kohti kulkevan liikenteen hidastamiseksi tai sen sisäänpääsyn estämiseksi. Nämä "liikkumattomat koneet" - kaupungit, jotka lopulta kehittyivät suuriksi eurooppalaisiksi linnoiksi - eivät olleet staattisia. Ne olivat monimutkaisia koneita hitauden aiheuttamiseksi viholliselle tai ulkopuoliselle.

Nämä urbaanit ristiriidat eivät tietenkään sisältäneet - eivät halunneet tai tarkoittaneet sisältää - kaikkia alueidensa väestöjä. Merkittävä osa väestöstä jätettiin kuljeskelemaan vapaana, erityisesti kuljeskelemaan teille. Osa tästä väestöstä koostui siitä, mitä Virilio nimittää "dromomaanikoiksi", ryysyläisluokaksi, joka hallitsee teitä, joilta puuttuu kaikenlainen keskitetty "valtatiepartio". Nämä valtatieihmiset näyttelevät tärkeää roolia urbaanien keskustojen välisissä konflikteissa. Sellaisina kuin Virilio ne näkee, ne ovat vauhtia ja liikettä, tarviten ainoastaan enemmän tai vähemmän tarkkaa ohjaamista. Termi "dromomaanikko" on erityisen merkittävä, koska se viittaa sekä erityiseen historialliseen sosiaaliseen ryhmään että lääkeopilliseen tilaan, jota luonnehtii "pakonomainen kävely". Se, mitä Virilio kuvailee, on "dromokraattinen vallankumous", jossa vauhdista tulee hallitseva tekijä läntisissä yhteiskunnissa. Hän kuvailee "dromokraatteja" ja "dromomaanikkoja" - jotakin sellaista kuin hänen versionsa porvaristosta ja proletariaatista - ja me jäämme miettimään, missä seisomme tai kävelemme.

Virilio selittää osuuksia dromologisesta kertomuksestaan "ajoneuvon" kehityksen termein, joskin hän käyttää termiä varsin uudenlaisilla tavoilla. Virilio spekuloi useita kertoja "ensimmäisellä ajoneuvolla", jonka hän usein samaistaa "naiseen". Hän uskoo, että nainen "kantaa" miestä sekä sukupuoliyhteydessä, miehen "ratsastamana", että heteroseksuaaliselle ihmisparille ominaisissa tuen suhteissa. Pari muodostaa yksinkertaisimman "sotakoneen". Tietenkin koska jokainen kuljetuksen muoto tuo mukanaan oman onnettomuutensa, meidän on huomattava tässä orgasmin "pieni kuolema" tämän erityisen ajoneuvosuhteen kuolettavana onnettomuutena. Tämän tuolla puolen ovat tavanomaisemmat ajoneuvotyypit, alkaen eläimellä ratsastamisesta ja kantoeläimistä ja ulottuen aina erilaisiin renkaallisiin, radallisiin ja siivellisiin muotoihin, tullen sitten taas omituisiksi, kun erilaiset telekommunikaation muodot alkavat "kantaa" meitä kauas erilaisin tavoin. Se, että monet näistä aiemmista kommunikaatiotekniikoista olivat itse asiassa ajoneuvoteknologioita, tulee entistäkin ilmeisemmäksi aikakautena, jona pidämme tiettyjä teleläsnäolon muotoja itsestäänselvyyksinä.

Näiden kuljettamisen muotojen ilmeiset erot osoittavat oleellisiin muutoksiin maailmassa, kun se on aika-tila-vauhti-vektorien organisoima. Voimme varsin helposti hahmotella "tilan valloittamisen", johon kuuluu kiihtyminen varhaisesta, lähes staattisesta sukupuoliyhteyden matkaamisesta avaruusaluksen pakonopeuteen. Vaikeampaa on ymmärtää seurannutta "ajan valloittamista", jonka teleläsnäolo, suora satelliittilähetys ja muut "kaikkialla läsnäolon teknologiat" ovat lähes saavuttaneet. Kun kuljetuksen tai lähetyksen aika on suhteellinen, ei riippuen etäisyydestä vaan siitä, minne haluaa mennä, etäiset pisteet tulevat sekä läheisemmiksi että aikaisemmiksi kuin ne, jotka ovat lähempänä tiukan tilallisin ehdoin. Virilio väittää, että se, mitä meillä on jäljellä, on ainoastaan vauhti, kyky manipuloida tila-aika-matriisia. Tästä todellakin näyttää olevan kyse Internetin virtuaalisissa tiloissa, joissa lähetyksen vauhti - ja siitä seuraava kyky prosessoida suurempaa "kaistanleveyttä" - on tullut ohjaavaksi kriteeriksi melkein kaikille hardwaren ja softwaren kehityspäätöksille.