2004-07-04

Kynnys

Giorgio Agamben

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Kuvitellaan nyt keskitysleirin asukkaan äärimmäisin hahmo. Primo Levi on kuvannut ihmistä, jota leirin slangilla nimitettiin "musulmaaniksi", olentoa, jolta nöyryyttäminen, kauhu ja pelko olivat riistäneet kaiken tietoisuuden ja kaiken persoonallisuuden aina täydelliseen apatiaan saakka (tästä ironinen nimitys). Häntä ei ollut ainoastaan suljettu, kuten hänen tovereitaan, ulos poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista, johon hän oli aiemmin kuulunut; eikä pelkästään hänelle juutalaisena elämänä, joka ansaitsee kuoleman, ollut luvattu enemmän tai vähemmän läheisessä tulevaisuudessa kuolemaa; lisäksi, hän ei ole enää millään tavoin osa ihmisten maailmaa, ei edes osa tuota, uhanalaista ja epävarmaa leirin asukkaiden maailmaa, asukkaiden, jotka olivat alun alkaen unohtaneet hänet. Mykkänä ja täysin yksin, hän on siirtynyt toiseen maailmaan vailla muistia ja vailla surijoita. Häneen pätee kirjaimellisesti Hölderlinin käsitys, jonka mukaan "tuskan äärimmäisellä rajalla eivät säily kuin ajan ja tilan ehdot".

Mitä on "musulmaanin" elämä? Voidaanko sanoa, että se on puhdas zoe? Mutta hänessä ei ole enää mitään "luonnollista" eikä "yhteistä", mitään eläimellistä tai viettipohjaista. Järjen mukana myös hänen viettinsä on pyyhitty pois. Antelme kertoo meille, että leirin asukki ei kyennyt enää erottamaan kylmähorkkaa SS:n raivonpurkauksista. Mikäli sovellamme tätä kirjaimellisesti ("kylmä, SS"), voimme sanoa, että musulmaani liikkuu faktan ja oikeuden, elämän ja normin, luonnon ja politiikan absoluuttisessa erottamattomuudessa. Juuri siksi vartija hänen edessään voi tuntea voimattomuuden iskun, aivan kuin hän epäröisi hetken josko musulmaani - joka ei erota käskyä kylmästä - onkin vastarinnan ennen kuulumaton muoto. Laki, joka teeskentelee muovaavansa kokonaisuudessaan elämän, löytää tässä edestään elämän, joka on joka kohdastaan sekoittunut normiin, ja juuri tämä erottamattomuus uhkaa leirin lex animataa.

Paul Rabinow kertoo biologi Wilsonista, joka saadessaan tietää sairastuneensa leukemiaan, päättää tehdä ruumiistaan ja koko elämästään tutkimus- ja koelaboratorion vailla mitään rajoituksia. Koska hän yksin on vastuussa itsestään, etiikan ja lain asettamat esteet poistuvat ja tieteellinen tutkimus voi vapaasti ja varauksitta käydä yksiin elämäkerran kanssa. Hänen ruumiinsa ei ole enää yksityinen, koska se on muutettu laboratorioksi; se ei ole myöskään julkinen, koska vain siinä määrin kuin ruumis on oma, se voi ylittää ne rajat, joita moraali ja laki asettavat kokeille. Experimental life, kokeellinen elämä, on termi, jolla Rabinow määrittelee Wilsonin elämän. On helppo nähdä, että experimental life on bios, joka hyvin erityisessä mielessä on keskittynyt omaan zoensa, että se on muuttunut erottamattomaksi siitä.

Astukaamme teho-osastolle, jossa makaa Karen Quinlan tai aivokuollut tai neomort odottamassa elinten luovutusta. Biologinen elämä, jota koneet pitävät toiminnassa pumppuamalla keuhkoja, pumppuamalla verta valtimoihin ja sääntelemällä ruumiin lämpöä, on tässä täysin erotettu siitä elämänmuodosta, jolla oli nimi Karen Quinlan: hän on (tai ainakin niin hän näyttää olevan) paljas zoe. Kun XVII vuosisadan puolivälin vaiheilla fysiologia ilmaantuu lääketieteiden historiaan, se määritellään suhteessa anatomiaan, joka oli hallinnut modernin lääketieteen syntyä ja kehitystä; jos anatomia (joka perustui ruumiiden leikkelylle) oli liikkumattomien orgaanien kuvausta, niin fysiologia on "anatomiaa liikkeessä", elävän ruumiin orgaanien tehtävien selittämistä. Karen Quinlanin ruumis on todella vain liikkeessä oleva anatomia, funktioiden kokonaisuus, jonka päämääränä ei ole enää organismin elämä. Hänen elämäänsä ylläpidetään vain elvytystekniikoiden ansiosta ja juridisen päätöksen perustalta; se ei enää ole elämää, vaan kuolemaa liikkeessä. Mutta koska, kuten olemme nähneet, elämä ja kuolema ovat nykyään vain biopoliittisia käsitteitä, Karen Quinlanin ruumis, joka lepattaa elämän ja kuoleman välillä lääketieteen kehityksen ja juridisten päätösten vaihtelujen mukaan, on yhtä paljon oikeusolento kuin se on biologinen olento. Oikeus, joka luulee päättävänsä elämästä, ruumiillistuu elämässä, joka on yhtenevä kuoleman kanssa.

Se, että valitaan nämä "elämät", voi näyttää takertumiselta ääritapauksiin ja jopa suoranaisesti inhottavalta. Kuitenkin luetteloa olisi voitu helposti jatkaa vähemmän poikkeuksellisilla ja nykyään ylipäätään tutummilla, kuten Omarskan bosnialaisnaisen ruumiilla täydellisenä politiikan ja biologian välisen erottamattomuuden kynnyksenä, tai, näennäisesti vastakkaisessa merkityksessä, mutta analogisina, sotilaalliset interventiot humanitaarisista syistä, joissa sotilaalliset operaatiot määräytyvät biologisista päämääristä, kuten ravitsemus tai kulkutautien hoito - malliesimerkki politiikan ja biologian vastavuoroisesta päättämättömyydestä.

Lähtemällä tältä epävarmalta ja nimettömältä maaperältä, näiltä epämiellyttäviltä indifferenssin vyöhykkeiltä, tulee ajatella uuden politiikan elämät ja muodot. La Volonté savoirin lopussa, sen jälkeen kun hän oli ottanut etäisyyttä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, joista moderniteetti uskoi löytävänsä oman salaisuutensa ja oman vapautuksensa, vaikka se ei puristanut käsissään muuta kuin vallan dispositiivia, Foucault viittaa "nautintojen ja ruumiiden toiseen talouteen" toisenlaisen politiikan mahdollisena horisonttina. Tutkimuksemme tulokset pakottavat vielä lisävaroitukseen. Myös "ruumiin" käsite, kuten sukupuolen ja seksuaalisuuden, on aina jo otettu dispositiiviin, myös se on aina jo biopoliittinen ruumis ja paljas elämä, eikä mikään siinä ja sen nautintotaloudessa näytä tarjoavan meille tukevaa maaperää suvereenin vallan vaatimuksia vastaan. Äärimmäisessä muodossaan länsimaiden biopoliittinen ruumis (tämä homo sacerin elämän viimeinen inkarnaatio) näyttäytyy oikeuden ja faktan, normin ja biologisen elämän absoluuttisen erottamattomuuden kynnyksenä. Führerin henkilössä paljas elämä siirtyy välittömästi oikeudeksi, niin kuin leirin asukkaan (tai neomortin) oikeus indeterminoituu biologisessa elämässä. Laki, joka näyttelee tekeytyvänsä täydellisesti elämäksi ja löytää nykyään itsensä yhä useammin sellaisen elämän edestä, kuihtuu ja kuolee normissa. Jokaisen yrityksen ajatella uudestaan poliittista tilaa länsimaissa on aloitettava siitä selkeästä tietoisuudesta, että klassisesta erottelusta zoen ja bioksen, yksityisen elämän ja poliittisen eksistenssin, erottelusta ihmiseen pelkkänä elollisena olentona, jonka sija on kodissa, ja ihmiseen poliittisena subjektina, jonka sija on kaupungissa, me emme enää tiedä mitään. Siksi Leo Straussin, ja toisessa mielessä Hannah Arendtin, ehdottamalla klassisten politiikan kategorioiden restauraatiolla ei voi olla kuin kriittinen merkitys. Leireiltä ei ole paluuta klassiseen politiikkaan; niillä kaupunki ja koti ovat tulleet erottamattomiksi ja mahdollisuus erotella biologinen ruumiimme ja poliittinen ruumiimme, se, mikä on kommunikoimatonta ja mykkää, ja se, mikä on kommunikoitavaa ja sanottavissa olevaa, on viety meiltä lopullisesti. Olemme vain, Foucault'n sanoin, eläimiä, joille politiikassa on kyse niiden elämästä elävinä olentoina, mutta myös, käänteisesti, kansalaisia, joille luonnollisessa ruumissa on kysymys niiden koko politiikasta.

Aivan kuten ei voida yksinkertaisesti palauttaa luonnollista elämää oikoksessa, niin länsimaiden biopoliittista ruumista ei voida ylittää ja siirtyä toiseen tekniseen tai täysin poliittiseen tai taivaalliseen ruumiiseen, jossa nautintojen ja elintärkeiden toimintojen toisenlainen talous ratkaisee lopullisesti zoen ja bioksen sidoksen, joka näyttää määrittelevän länsimaiden poliittisen kohtalon. Pikemmin on tarpeen tehdä itse biopoliittisesta ruumiista, paljaasta elämästä sellaisenaan paikka, jossa muodostuu ja jolle juuttuu täysin paljaaseen elämään kaatunut elämänmuoto, bios, joka on vain zoensa. Myös tässä tulee hyödylliseksi kiinnittää huomiota niihin analogioihin, joita politiikalla on metafysiikan epookilliseen tilanteeseen. Nykyään bios lepää zoessa täsmälleen kuten, heideggerilaisessa Daseinin määritelmässä, olemus lepää (liegt) olemassaolossa. Schelling ilmaisi ajattelunsa äärimmäistä figuuria ajatuksella olennosta, joka on ainoastaan ja puhtaasti olemassa oleva. Mutta missä muodossa bios voi olla yksinomaan oma zoensa, kuinka joku elämänmuoto voi omaksua tuon haploksen, joka muodostaa samanaikaisesti länsimaisen metafysiikan tehtävän ja arvoituksen? Jos kutsumme elämä-muodoksi tätä olentoa, joka on vain puhdas olemassaolonsa, tätä elämää, joka on sen muoto ja pysyy siitä erottamattomana, silloin näemme avautuvan tutkimuksen kentän, joka sijoittuu tuolle puolen sitä, minkä politiikan ja filosofian, lääketieteellis-biologisten tieteiden ja oikeuden intersektio on määrittänyt. Mutta ensin on tutkittava kuinka, näiden disipliinien rajojen sisällä, jotakin sellaista kuin paljas elämä on voitu ajatella ja missä muodossa, niiden historiallisessa kehityksessä, ne ovat päätyneet törmäämään rajaan, jonka ylitse ne eivät kykene etenemään muuten kuin vailla vertauskohtia olevan biopoliittisen katastrofin riskin uhalla.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.