2004-07-04
Kääntänyt: Jussi Vähämäki
Suomennos kirjan Homo Sacer. Il potere sovrano e la nuda vita (Torino, Einaudi 1995) "johtopäätöksistä".
Tämän tutkimuksen kuluessa on sen väliaikaisena lopputuloksena noussut esiin kolme väitettä:
1. Panna on alkuperäinen poliittinen suhde (poikkeustila ulkoisen ja sisäisen, ulossulkemisen ja sisään ottamisen erottamattomuuden vyöhykkeenä).
2. Suvereenin vallan perimmäisenä toimenpiteenä on paljaan elämän tuottaminen poliittisen alkuperäisenä elementtinä ja luonnon sekä kulttuurin, zoen ja bioksen artikulaation kynnyksenä.
3. Leiri, ei kaupunki, on nykyään länsimaisen biopolitiikan paradigma.
Ensimmäinen näistä teeseistä asettaa kyseenalaiseksi kaikki teoriat valtiovallan sopimuksellisesta alkuperästä ja samalla kaikki mahdollisuudet asettaa poliittisen yhteisön perustaksi jotakin sellaista kuin "yhteenkuuluminen" (perustukoon se sitten kansalle, kansallisuudelle, uskonnolle tai minkä tahansa muun tyyppiselle identiteetille). Toinen implikoi, että länsimainen politiikka on alun alkaen biopolitiikkaa, ja näin se tekee turhaksi jokaisen yrityksen perustaa poliittiset vapaudet kansalaisoikeuksille. Lopuksi, kolmas heittää synkän varjon niiden mallien ylle, joiden avulla ihmistieteet, sosiologia, urbanistiikka ja arkkitehtuuri yrittävät nykyään ajatella ja organisoida maailmankaupunkien julkista tilaa tiedostamatta selkeästi, että näiden tieteiden keskustassa (kuitenkin muunnettuna ja näennäisesti humanisoituna) on edelleen tuo paljas elämä, joka määritteli 1900-luvun suurten totalitaaristen valtioiden biopolitiikan.
"Paljas" sanaparissa "paljas elämä" vastaa tässä kreikan sanaa haplos, jolla ensimmäinen filosofia määrittelee puhtaan olevan. Puhtaan olevan alueen eristämiseltä, josta länsimaisen metafysiikan perusteko rakentuu, ei puutu analogioita paljaan elämän eristämisestä länsimaisen politiikan alueella. Se, mikä konstituoi ihmisen ajattelevana eläimenä, vertautuu kohta kohdalta siihen, mikä konstituoi hänet poliittisena eläimenä. Yhdessä tapauksessa kyse on puhtaan olevan (on haplos) eristämisestä, "oleva"-sanan (joka Aristoteleen mukaan "lausutaan monin eri tavoin") monista merkityksistä; toisessa tapauksessa pelissä on paljaan elämän erottaminen moninaisista konkreeteista elämänmuodoista. Puhdas oleva, paljas elämä - mitä näihin kahteen käsitteeseen sisältyy, koska sekä länsimainen politiikka että metafysiikka löytävät niistä ja vain niistä perustansa ja merkityksensä? Mikä on näiden kahden konstitutiivisen prosessin yhdyskohta, se, missä metafysiikka ja politiikka, kumpikin eristäessään oman ja juuri itselleen kuuluvan aineksensa, näyttävät yhdessä törmäävän rajaan, joka ei ole ajateltavissa? Sillä paljas elämä on varmasti yhtälailla epämääräinen ja läpitunkematon kuin on haplos oleva, ja kuten tästä jälkimmäisestä, niin siitäkin voitaisiin sanoa, että järki ei voi ajatella sitä kuin ihmetyksessä ja hämmästyksessä.
Kuitenkin, juuri nämä tyhjät ja epämääräiset käsitteet näyttävät vartioivan tiukasti lännen historiallis-poliittisen kohtalon avaimia; ja ehkä, jos vain osaisimme avata puhtaan olevan poliittisen merkityksen, voisimme päästä meitä poliittiselle vallalle alistavan puhtaan elämän valtiaiksi, kuten, päinvastoin, vain jos ymmärtäisimme paljaan elämän teoreettiset edellytykset voisimme avata ontologian arvoituksen. Puhtaan olevan rajalla metafysiikka (ajattelu) astuu politiikkaan (todellisuuteen), kuten paljaan elämän kynnyksellä politiikka siirtyy teoriaan.
Dumezil ja Kereneyi ovat kuvanneet klassisen Rooman erään tärkeimmän papin, Flamen dialis, elämää. Hänen elämässään oli erityistä se, että hän on joka hetki erottamaton niistä kulttitehtävistä, joita Flamen täyttää. Tämän vuoksi latina sanoo, että Flamen dialis on quotidie feriatus ja assiduus sacerdos, siis joka hetki hellittämättä juhlamenojen toimessa. Tämän seurauksena hänen elämässään ei ole elettä tai yksityiskohtaa, ei vaatetuksessa eikä kävelyn tavassa, jolla ei olisi tarkkaan määrättyä merkitystä ja jota ei olisi sidottu ja pikkutarkasti ohjattu. Todisteena tästä papillisen tehtävän "hellittämättömyydestä" Flamen ei edes unissaan voi riisuutua täysin pappeutensa merkeistä; häneltä leikatut hiukset ja kynnet täytyy välittömästi haudata arbor felixin alle (siis puun, jota ei ole omistettu maanalaisille); hänen vaatteissaan ei ole solmuja eikä suljettuja renkaita eikä hän voi vannoa valoja; jos hän kohtaa tiellään kahlevangin, kahleet on irrotettava; hän ei voi mennä lehtimajaan, jossa roikkuu viiniköynnöstä, hänen täytyy pidättäytyä raa'asta lihasta ja kaikenlaisesta nostatetusta jauhosta ja hänen täytyy tarkasti välttää papuja, koiria, vuohia ja murattia...
Flamen dialiksen elämästä ei ole mahdollista eristää jotakin paljaana elämänä: koko hänen zoensa on bios, yksityisen ja julkisen alue samaistuvat jäännöksettä. Tästä syystä Plutarkhos (muotoilulla, joka muistuttaa kreikkalaista ja keskiaikaista määritelmää suvereenista lex animatana) voi sanoa hänestä, että hän on hosper empsykhon kai hieron, pyhä elollinen patsas.
Tarkastelkaamme nyt homo sacerin elämää, tai monella tavoin hänen kaltaisensa lainsuojattoman, Friedlos, aquae et igni interdictus elämää. Hänet on suljettu ulos uskonnollisesta yhteisöstä ja kaikesta poliittisesta elämästä: hän ei voi osallistua oman gensin riitteihin eikä (mikäli hänet on julistettu infamis et intestabilis) suorittaa mitään pätevää juridista tekoa. Lisäksi, koska kuka tahansa voi tappaa hänet ihmismurhaa tekemättä, hänen koko olemassaolonsa on pelkistetty paljaaksi kaikista oikeuksista riisutuksi elämäksi, jonka hän voi pelastaa vain jatkuvasti pakenemalla tai löytämällä pelastuksen ulkomailta. Kuitenkin, juuri sikäli kuin hän on joka hetki avoin ehdottoman kuolemanrangaistuksen uhkalle, hän on jatkuvassa suhteessa hänet pannaan julistaneeseen valtaan. Hän on puhdas zoe, mutta hänen zoensa on otettu sellaisenaan suvereenin pannaan, ja sen täytyy tehdä jatkuvasti tiliä sen suhteen, löytää tapa välttää sitä tai pettää sitä. Tässä mielessä, kuten karkotetut ja lainsuojattomat tietävät, mikään elämä ei ole heidän elämäänsä "poliittisempaa".
Tarkastellaan nyt Führerin henkilöä "Kolmannessa Valtakunnassa". Hän edustaa Saksan kansanheimon yhtenäisyyttä ja samuutta (Schmitt, C., Staat, Bewegung, Volk. Die Dreigliederung der politischen Einheit, s. 226). Hänen auktoriteettinsa ei ole despootin tai diktaattorin auktoriteettia, joka pakottaisi ulkoa alamaisten henkilöä ja tahtoa (ibid., s. 224–225); pikemminkin hänen valtansa on sitä rajattomampaa mitä paremmin hän samaistuu itse Saksan kansan biopoliittiseen elämään. Tämän samaistumisen ansiosta hänen jokainen sanansa on välittömästi laki ("Führerwörte habe Gesetzkraft", kuten Eichman väsymättä toisti oikeudenkäynnissään Jerusalemissa), ja hänet tunnistetaan välittömästi omasta käskystään ("zu seinem Befehl sich bekennenden": Schmitt C., Führertum als Grundbegriff des nationalsozialistischen Recht, s. 838). Hänellä voi tietenkin olla yksityiselämä, mutta se, mikä hänet määrittelee, sikäli kuin hän on Führer, on, että hänen olemassaolollaan on sellaisenaan välittömän poliittinen luonne. Siksi, koska valtakunnankanslerin virka on julkinen dignitas, jonka kansleri saa Weimarin perustuslain ennalta määräämien proseduurien perustalta, Führer ei ole enää perinteisessä julkisoikeudellisessa mielessä tehtävä, vaan jotakin, joka purkautuu välityksittä hänen henkilöstään, sikäli kun se käy yksiin Saksan kansan elämän kanssa. Hän on tämän elämän poliittinen muoto: tästä syystä hänen sanansa on laki, tästä syystä hän ei vaadi Saksan kansalta muuta kuin sitä, mikä se todellisuudessa jo on.
Tässä perinteinen erottelu suvereenin poliittisen ruumiin ja fyysisen ruumiin välillä (erottelun genealogian Kantorowiz on kärsivällisesti rekonstruoinut) heikkenee ja nämä kaksi ruumista yhtyvät toisiinsa. Führerilla on niin sanotusti yhtenäinen ruumis, ei julkinen eikä yksityinen, jonka elämä on itsessään ylivertaisesti poliittista. Se sijoittuu siis zoen ja bioksen, poliittisen ja biologisen ruumiin yhtymäkohtaan. Hänen henkilössään ne "siirtyvät lakkaamatta toinen toisikseen".
Sivu 1 .. Sivu 2