2004-04-29

Yliopistokapina yritysyliopistossa

Jukka Peltokoski

Yhteiskunnallista lakkoilua, omaehtoista opiskelua

Yritysmäistymisensä myötä yliopisto on epäilemättä muuttumassa mukavan palveluhenkiseksi niin opiskelija-asiakkailleen kuin ulkopuolisille toimeksiantajilleen. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Kukapa kaipaa vanhanaikaista ylvästä professorivaltaa tai kuolettavan tylsiä toimistostalineita? Instituutioiden kriisiin ei pidä vastata vaatimalla uutta institutionaalista sulkeumaa. Olisi kuitenkin naiivia pitää "uutta institutionalismia" vapauden riemuvoittona yhdestä suunnitelmatalouden viimeisistä saarekkeista.

Tehokkuus ei ole mitään sinänsä pahaa, "inhimillisen" tai "tieteen sisäisen logiikan" vastaista. Muodollisuudet ja itsestäänselvyydet ovat kommunikaation osa, jota ilman kaikki olisi loputonta reflektiota. Muodollisuudet voivat aina avata myös mahdollisuuksia, kuten eurooppalaisen tutkintojärjestelmän yhdenmukaistaminen helpottaa poikkieurooppalaista opiskelua. Mahdollisesti tehostuvassa opinto-ohjauksessakaan ei ole sinänsä vikaa. Monet tulevat varmasti hyötymään siitä. Halussa työllistyä opintojen jälkeen ei ole todellakaan mitään moralisoitavaa. Jne.

On kuitenkin kysyttävä tehokkuuden sisältöä, sitä, kenen strategiaa se palvelee. Miten siis kääntää yliopisto palvelemaan uusliberalistisen strategian sijasta moninaisuuden intohimoja? Voimmeko kuvitella tiedon ja tieteen yhteiskunnallistumisen, joka ei käänny markkinoiden, vaan singulariteettien luovuuden ja vapaan yhteistyön haltuun?

Lähtökohtana tulee olla näkemys kommunikaatiosta tuotantovoimana, jolloin myös opiskeluaika on määriteltävä ajaksi tuotannon sisällä ja tutkimus sinänsä tuottavaksi toiminnaksi. Opiskelu ei ole valmistautumista tuotantoon eikä tutkimus tuotannon renki. Vastaavasti tuotannollisuus on jatkuvaa opiskelua ja tutkimusta.

Jos työvoiman potentiaali on sen kyvyssä tehdä mitä tahansa, tuottaa välittömästi kommunikoimalla, on tämän potentiaalin toteutumista vaadittava kaikille, ei vain riskiyhteiskunnan eliitille. Jos "älyn kasaumat" muodostavat arvon tuotannon perustan ja jos arvon tuotanto vaatii toteutuakseen moninaisuuden vapaata yhteistyötä, elävää työtä, kuten Negri kirjoittaa, on yliopistoa vaadittava yhdeksi yhteisyyden alueeksi, jolla moninaisuus voi tuottaa vapaasti, tehdä (yhteis)työtä tämän kääntymättä kapitalistiseksi arvontuotannoksi.

Voidaan vetää ainakin muutama konkreettinen toimintalinja. Vanhanmallinen opintotuki tuskin kykenee enää turvaamaan opiskelijan vapautta. Sen sijaan (eurooppalainen) perustulo avaisi tilaa vapaalle liikkuvuudelle yliopiston ja yhteiskunnan välillä sekä "minkä tahansa opiskelulle" itseilmaisun, ei markkinoiden tarpeiden nimissä. Aloitteleville tutkijoille perustulo avaisi mahdollisuuksia omaehtoisille kysymyksenasetteluille syömällä tilaustutkimusten valtaa rahoitusmuotojen joukossa. On siis vaadittava rahallista turvaa äärimmäiseen sosiaalisuuteen ja kommunikaatiotaitojen kehittämiseen, kokeiluihin ja seikkailuihin, tirkistelijän intohimoisuuteen, seikoille, joilla Vähämäki on kuvannut immateriaalisen työvoiman tyyliä. Toisaalta, jo nykyisen markkinalogiikankin puitteissa perustulo olisi vain täysin johdonmukainen palkka uudessa taloudessa korostuvien, määrättyjen työtehtävien ulkopuolella kehittyvien, kommunikatiivisten "työelämävalmiuksien" kehittämisestä. Väite on todellakin tämä: opiskelijan on saatava rahallista vastiketta, ei vain opintoviikoista, vaan myös kaljalla käymisestä.

Siinä missä perustulotavoitteen ajaminen vaatii varmasti opiskelija- ja ammattijärjestöjen mahdollisuuksien hyödyntämistä, on jo perustuloa odotellessa on mahdollista luoda yliopiston ja kansalaisyhteiskunnan rajamaille sijoittuvia omaehtoisia tieteilyn muotoja opintopiireistä vaihtoehtoisiin opintokokonaisuuksiin. Esimerkiksi Kööpenhaminen yliopistossa toimii opiskelijoiden organisoima Escape Faculty ja Helsingin yliopistossa ollaan aloiteltu Autonomisen yliopiston nimellä kulkevaa vastaavanlaista hanketta. Opetusresurssien vaivaamassa yliopistossa tällaisen aktiivisuuden osoittaminen saa yleensä myönteisestä vastakaikua, joskin sisältöjen sopiminen mieleisiksi voi olla hankalampaa. Luonnollisestikin omaehtoisuuden kehittäminen voi vaatia omaehtoisten fyysisten tilojen hankkimista - neuvottelemalla tai valtaamalla... Taannoinen pistäytymiseni Rooman yliopiston "squatatussa" opiskelijatilassa vakuutti valtauskulttuurin mahdollisuuksista yliopistonkin piirissä.

Opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden asema vaatimusten esittämiseksi on tietenkin hankala. Kaikki poliittinen toiminta niukentaa jo nykyiselläänkin niukkaa aikaa pakotettujen tulostavoitteiden täyttämiseksi. Uutta opiskelijaliikettä, jota myös tutkijat tukisivat laajamittaisesti, on niin ikään turha odotella. Uusimmat liikkeet eivät ole enää hetkeen rakentuneet jaettujen identiteettien tai laajojen yhteisrintamien varaan. Opiskelijuus ja tutkijuus ovat yksinkertaisesti hajautuneet useiksi erityisiksi positioiksi, joista osalle yritysyliopiston muotoutuminen on lisäksi mitä sopivin kulku. Toisenlaista kehitystä vaativat löytävät uudet yhteisrintamat luultavasti yliopiston ja kansalaisyhteiskunnan välisistä verkostoista. Tällaisten tahojen on paikallaan miettiä, millaisia mahdollisuuksia eritoten lakon yleistämisen ja yhteiskunnallisen lakon teemoilla olisi yliopistossa. Ongelmaksi tällöin nousee tietenkin kysymys siitä, millainen lakko kykenee pysäyttämään immateriaalisen tuotannon rattaat tai ainakin esittämään katkosta symbolisesti...


*Artikkeli sisältää monin paikoin sekä suoria että epäsuoria viittauksia Jussi Vähämäen kirjaan Kuhnurien kerho (Tutkijaliitto, 2003) sekä Vähämäen Sosiologipäivillä Jyväskylässä 2004 pitämään tiedepoliittiseen esitykseen.

** Kaikki korostetut lainaukset Aino Sallisen kirjoituksesta Urasuunnittelua opintoihin (Tiedonjyvä 2/2004). Sallinen on Jyväskylän yliopiston rehtori, Tiedonjyvä yliopiston tiedotuslehti.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.