2003-02-07

Tanssii kuin perhonen, pistää kuin ampiainen

Markus Termonen

Rahanahne, väkivaltainen leuhkija?

Nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaria olisi helppoa ja kätevää syyttää väkivaltaisesta raakalaisuudesta, onhan nyrkkeilyn kiistämätön osa säälimätön vastustajan löylyttäminen. Vaikka Ali antoi usein vastustajilleen melkoisia selkäsaunoja ja vaikka nämä saivatkin silloin tällöin väliaikaisia vammoja, Ali kuitenkin pyrki myös kantamaan huolta vastustajiensa kunnosta, esimerkiksi säästelemällä voimiaan havaitessaan vastustajan olevan tappion partaalla. Joskus hän jopa viittoi tuomaria keskeyttämään ottelun.

Toisaalta Ali sai otteluihinsa voimaa pyrkimyksistään näyttää valkoiselle vallalle: vaikka iskut kohdistuivat fyysisesti otteluvastustajaan, symbolisena vastapuolena olivat kristityt patriootit, eikä Ali tahtonut koskaan täydellisesti henkilöidä tätä vastapuolta toiseen nyrkkeilijään. Juuri nämä "kunnon Amerikkalaiset" olivat kaikkein eniten syyttämässä Alia "sadistisuudesta" samalla, kun itse malttoivat tuskin odottaa, että joku olisi piessyt kunnolla tämän "uppiniskaisen ja suurisuisen nekrun".

Väkivaltaisuudesta Alia syyttänyt valkoinen valta oli tohkeissaan myös tämän itsevarmasta tavasta leuhkia ylivoimaisuudellaan ja järjestää erilaisia röyhkeitä temppuja otteluidensa mainostamiseksi. Syytöksissä haiskahti ikivanha vaatimus mustien asettumisesta kuuliaisesti työnsä tekevien kumartelijoiden ruotuun - tai korkeintaan asemansa hyväksyviksi "viihdyttäjiksi".

Ammattilaisurheilijoita kuten Mohammad Alia voisi syyttää myös ahneiksi miljonääreiksi, jotka rahastavat ylisuuria palkintoja. Alin (kuten monien muidenkin urheilijoiden) tapauksessa on kuitenkin muistettava kaikki ne vaikeudet ja hikiset työtunnit, jotka hän oli valmis kohtaamaan menestyksensä eteen. Kulutkin olivat suuret tehtävänjaoltaan eriytyneine seurueineen, lakimiehineen ja mainostemppuineen. Lisäksi Ali kykeni muuttamaan sitä perinnettä, jossa suurimmat rahat saivat promoottorit ja liikemiehet, eivätkä ne, jotka tekivät suurimman työn ja ottivat suurimman riskin. Tämän hetken mustilla nyrkkeilijöillä on siis paljon kiitettävää Alille, jota ilman he tienaisivat luultavasti paljon pienempiä summia.

Nykyisinä, pitkälti maallistuneina aikoina, kaikenlainen uskovaisuus tuntuu väkisin taikauskoiselta höpinältä. Alin tapausta tarkastellessa on syytä muistaa, että islam oli äärimmäinen poikkeama Amerikan kristitystä valtavirrasta ja sen arvoista. Mustien muslimien liike oli keino kohottaa mustien omanarvontuntoa ja voimistaa heidän yhteisöllisyyttään (vaikkakin suurista mustista "johtajista" esim. Martin Luther King oli kristitty). Islaminuskon omaksunutta Alia voisi toki syyttää myös naisten väheksymisestä, painostihan hän puoliväkisin vaimojaan islamilaisten tapojen (ei tupakkaa eikä viinaa, ei sianlihaa, ei paljastavia asuja jne.) omaksumiseen. Tämän kirjoituksen tavoitteena ei kuitenkaan ole luoda kuvaa virheettömästä ihmisestä, ja toisaalta Ali myös kunnioitti suuresti mustien naisten työtä kasvattajina ja elämän uusintajina.

Lopulta Alia on mahdollista pitää vain yhtenä spektaakkeliaikakauden ilmiönä, hahmona, joka massajulkisuuden tähtenä vieraannuttaa ihmisiä omasta elämästään tuottaen todellisuutta, jossa elämys saavutetaan ostamalla pääsylippu (esim. nyrkkeilyotteluun). On kuitenkin huomioitava, että spektaakkelia on mahdotonta paeta täysin tänä aikana. Ali oli spektaakkelin vanki, mutta myös sen innovatiivinen käyttäjä, jopa murtaja: Ali nosti esille mustia koskettavia kysymyksiä, kuten kansalaisoikeusongelmia, sekä korosti erilaisin tempauksin mustaa voimaa (esim. Zairen spektaakkeli 1974). Vaikka joku liikemies aina vetikin välistä, Alin teot herättivät keskustelua ja osaltaan mursivat valkoista valtaa. Oli Ali osa spektaakkelia tai ei, ajan mustille hänellä oli suunnattoman suuri merkitys. Kannatus oli vankka ja omana "veljenä" hän toi toivoa vaikeuksien keskellä.

Jokainen musta mestari ennen Mohammad Alia oli lopultakin vain sätkynukke, marionetti jonka julkisen imagen valkoiset määräsivät säätelemällä hänen yksityiselämäänsä. Hänen tehtävänsä oli peittää piiloon narut joista hän roikkui, niin että hän olisi yleisön silmissä näyttänyt itsenäiseltä ja omatoimiselta. Mohammad Alin tuleminen jätti kuitenkin valkoisen herran käteen tukun naruja joihin nukke ei ollut enää kiinnitetty. Jokaiselle valkoiselle miehelle joka tuntee itsensä jokaista mustaa miestä paremmaksi se oli ankara kolaus, sillä täysin itsenäistä yksityiselämää elävää Mohammad Alia ei voida käyttää valkoisten psykologisten tarpeiden tyydyttämiseen.
- Eldridge Cleaver

Lähteet:

  • Ali, Mohammad & Durham, Richard: Suurin ja kaunein. Tammi, Helsinki, 1976.
  • Lounasheimo, Ilmo: Kehän sankarit. WSOY, Porvoo, 1987.
  • Leon Gast: When we were kings (dokumenttielokuva).

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.