2003-02-07

Tanssii kuin perhonen, pistää kuin ampiainen

Markus Termonen

Black power

Cassius Claylle oli lapsesta saakka selvää, kenellä yhteiskunnallinen ja taloudellinen valta oli. Elämänsä varhaisissa vaiheissa hän joutui usein järkyttymään ymmärtäessään rotuerottelun ja -sorron merkityksen käytännössä. Esimerkiksi erään missisippiläisen mustan nuorukaisen lynkkaamisen Clay ja hänen ystävänsä päättivät kostaa aiheuttamalla junan suistumisen raiteiltaan. Teko oli kohteeltaan sattumanvarainen, mutta kertoo selkeää kieltä siitä suuttumuksesta ja kostonhalusta, jota mustiin kohdistuneet verityöt aiheuttivat.

Kun olympiakultamitalin saavuttamisen jälkeen oli edessä managerin valinta, yritti kentuckylainen miljonääri, William Reynolds, päästä tehtävään. Clay oli ollut Reynoldsin alainen ennen olympialaisia muun muassa lattioiden luuttuajana, eikä hänelle ollut epäselvää, millaisesta miehestä oli kyse: Reynolds ei suostunut kuuntelemaan Clayn toiveita, käski Clayta syömään ruokansa ulkona koirien kanssa ja kaikkiaan Clayta kohdeltiin kuin potentiaalista rikollista. Oli selvää, että Clay oli työnantajalleen korkeintaan kuin lahjakas kilpahevonen tai palkintoeläin, jolla saattoi tienata rahaa, ei ihminen. Ylpeytensä osoittaen Clay kieltäytyi Reynoldsin sopimusehdotuksesta.

Rooman olympialaisten aikaan Clay teki lausunnon, jota hän myöhemmin häpesi suuresti. "Mieluummin minä täällä Louisvillessa asun kuin Afrikassa, kun ei tartte ainakaan tapella käärmeiden ja alligaattoreiden kanssa eikä asua savimajassa", hän tokaisi lehtimiehelle, joka oli kysynyt, onko Amerikka paras maa maailmassa. Juuri tämän vastauksen valkoiset lehtimiehet halusivat kuulla luodakseen kuvaa "kunnollisista" ja kuuliaisista mustista olympiasankareista. Myöhemmin Ali oppi arvostamaan afrikkalaisten saavutuksia ja ymmärsi miten tuo maanosa on ollut äärimmäisen riiston kohteena. Yhdysvaltain lippua heiluttelevat mustat urheilijat (kuten George Foreman Mexico Cityssä 1968) olivat Alille "Setä Tuomoja", kun taas mustan voiman edustajat kuten Tommy Smith ja John Carlos (jotka nostivat mustaan hansikkaaseen puetut nyrkit ilmaan 200 metrin juoksun palkintojenjaon aikana samoissa olympialaisissa) olivat Alille ihailun arvoisia.

Olympialaisten kultamitali tuntui aluksi Claysta hyvin arvokkaalta asialta, mutta alkuviehätyksen jälkeen mitali päätyi kuitenkin Ohio-jokeen Clayn heittämänä. Clay oli mennyt ystävänsä kanssa Louisvillessä ravintolaan voittoa juhlistamaan, mutta siellä kieltäydyttiin tarjoilemasta ihonväriin vedoten, vaikka Clay teki selväksi kuka oli. Ravintolassa olleen rasistijengin kanssa syntyi sanaharkkaa ja sittemmin moottoripyörätakaa-ajo. Clay ja hänen ystävänsä selvisivät ehjin nahoin, mutta välikohtauksen seurauksena Clay ymmärsi syvemmin, että oli hän kultamitalisti tai ei, valkoinen järjestys saneli ehdot ja mustan menestyjän tuli pysyä karsinassaan. Maalleen saattoi kyllä tuoda kunniaa, mutta edes suuri saavutus ei merkinnyt yhtäläisiä oikeuksia.

Vaikka Amerikassa vallitsikin "uskonnon vapaus", kristitylle valtavirtayhteiskunnalle oli pyhäinhäväistys, että Clay ryhtyi muslimiksi. Valmennusporraskin oli kauhuissaan havaitessaan Malcolm X:n vierailemassa pukuhuoneessa ja aavisteli edessä olevia leimausoperaatioita muun muassa lehdistön taholta. Sponsoriryhmältäkin tuli uhkauksia juuri ennen ensimmäistä Liston-kohtaamista vuonna 1964. Kamppailun peruuttamisuhan allakin Clay piti kiinni kannastaan osoittaakseen, ettei ole mikään tuuliviirimäinen "oikea Amerikan poika", vaan taistelija, jolla on ylpeyttä ja selkärankaa pitää kiinni omista päätöksistään. Kristinusko näyttäytyi Claylle yhtenä osana mustia sortavaa Amerikkaa, ja tässä mielessä islam oli johdonmukainen valinta miehelle, joka ei halunnut kääntää toista poskeaan. Seurauksena olivat uhkaussoitot ja mustamaalaukset. Islamilaisuutta väitettiin jopa "rotuvihaiseksi" - kaiken sen vihan jälkeen, mitä musta väestö oli saanut kokea valkoisen etevämmyyden nimissä.

Vielä suurempi kohu syntyi lausunnosta, jonka Ali antoi Vietnamin sodasta. Kutsuntalautakunnan nostettua Alin kelpoisuusluokitusta, lehtimiehet kysäisivät hänen mielipidettään. Ali vastasi, ettei ole riidoissa Vietkongin kanssa. Tämän seurauksena hän sai kuulla olevansa pelkuri, luopio ja kiittämätön karkuri. Kuitenkin palautetta tuli myös aivan toisilta tahoilta, kuten sotaa vastustavilta opiskelijoilta ja erilaisilta kuuluisuuksilta (mm. Bertrand Russellilta). Tuon ajan amerikkalaiselle mustalle oli ilmeistä, ketkä määrittivät "isänmaallisuuden" sisällön ja "isänmaan etujen" puolustamiseen kuuluvat suunnitelmat, vaikka ne puettiinkin "demokratian turvaamisen" tai "rauhan säilyttämisen" kaapuihin. Siviilien teurastuksilla oli selvästikin vähän tekemistä vapauden puolesta taistelemisen kanssa. Orjaetelän pinttynyt katku oli kaikkialla. Myös "mukavat" valkoiset tuntuivat kuuluvan järjestelmään, josta Ali halusi kiivaasti irti. Hänen oma yhteisönsä sen sijaan oli huomattavasti ymmärtäväisempi.

Myös aseistakieltäytymisjupakassa Alin ensimmäinen sponsoriryhmä yritti saada häntä sopimaan kuuliaisen mustan pojan muottiin esimerkiksi ehdottamalla erityishelppoa ja harjoittelun mahdollistavaa kasarmielämää. Pitkän miettimis- ja painostusajan jälkeenkin Alin kanta säilyi. Hän halusi osoittaa vakaasti, että nyrkkeilijät eivät ole sellaisia aivottomia raakalaisia, jollaisina tiedotusvälineet heidät kuvasivat. Valkoinen valta oli valmis hyväksymään maailmanmestarin vain omilla ehdoillaan. Raskaan sarjan maailmanmestarit esimerkiksi kutsuttiin perinteisesti vierailulle valkoiseen taloon, mutta Alin kohdalla tämä "kunnia" lykättiin vuoteen 1975. Alin kohtaamat käytännöt poikkesivat myös muiden lajien ammattilaisurheilijoista, joista monet saivat helpolla loputtomiin lykkäystä Vietnamin sodan aikaan.

Ali oli tietoinen nyrkkeilyn synkästä menneisyydestä, aina niistä ajoista saakka, jolloin verenhimoiset orjaisännät järjestivät orjilleen nyrkkeilykilpailuja, joiden voittaja sai vapauden. Alin suurin sankari oli Jack Johnson, raskaan sarjan maailmanmestari (1908-1915), joka sai valkoisten vihat niskoilleen menestyksensä ja ylpeytensä johdosta. "Valkoisen rodun pelastaja" toisensa jälkeen sai maistaa tämän suuren mestarin nyrkkiä. Voitot saivat liikkeelle valkoisten rotukiihkoiluja, kuten mustaihoisten lynkkauksia. Lopulta Johnson joutui oikeustoimien kohteeksi. "Syy" oli se, että hän oli matkustanut vastoin lakia ilotytön kanssa osavaltiosta toiseen. Tosiasiassa valkoinen valta oli jo kauan etsinyt syytä saada hänet satimeen pienimmänkin tekosyyn varjolla. Juuri Johnsonin kaltaisille hahmoille Ali omisti ajoittain otteluitaan.

Vielä ennen comeback-otteluaan Jerry Quarrya vastaan Ali joutui tappouhkauksen kohteeksi. 1970-luvulle tultaessa vapaustaistelijaksi itseään nimittänyt mies alkoi olla mittasuhteiltaan valtava instituutio, joka herätti voimakkaita mielipiteitä ja paljon julkisuutta kaikkialla missä liikkui. Ali oli keskeinen osa aikansa kollektiivista tajuntaa. Vuoden 1974 maailmanmestaruusottelu Kinshasassa George Foremania vastaan oli oma lukunsa todellisena "mustan voiman" näytöksenä: "esi-isien maille" kokoontui nyrkkeilijöiden lisäksi esiintymään myös mustia soulartisteja kuten James Brown. Alin poliittinen merkitys kuitenkin väheni sitä mukaa kun Vietnamin sodan yleinen kannatus väheni, mustien kansalaisoikeudet vakiintuivat ja heidän kulttuuristaan tuli osa valtavirtajulkisuutta - ja kun hänen roolinsa instituutiona vakiintui.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.