2004-04-05

Friedmanin ulkoistaminen

Naomi Klein

Kääntänyt: Markus Termonen

Työpaikkojen ulkoistaminen halpatyömaihin on kuuma aihe myös amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa. "Vapaakaupan käytännöt ovat tehokas riiston kone", esittää Naomi Klein vastaväitteenä Thomas Friedmanille, jonka mukaan matalapalkkaisten työpaikkojen ulkoistaminen tekee maailmasta vauraamman ja turvallisemman.

Thomas Friedman ei ole ollut näin hermostunut vapaakaupasta sitten Seattlen WTO:n vastaisten mielenosoitusten. Tuolloin hän kertoi New York Timesin lukijoille työympäristön srilankalaisessa Victoria's Secret -tehtaassa olevan niin erinomainen, "että olosuhteiden puolesta antaisin omien tyttärieni työskennellä" siellä.

Friedman ei koskaan pitänyt lukijoitaan ajan tasalla siitä, mitä tytöt pitivät alusvaatteiden ompelemisen työstä, mutta hän on sittemmin siirtynyt eteenpäin - nyt puhelukeskustyön iloihin Bangaloressa. Helmikuun 29. päivä Friedman kirjoitti näiden työpaikkojen antavan nuorille ihmisille "itsevarmuutta, arvokkuutta ja optimismia" - ja se ei ole hyvää ainoastaan intialaisille, vaan myös amerikkalaisille. Miksi? Koska onnelliset työläiset, jotka on palkattu auttamaan yhdysvaltalaisia turisteja paikantamalla näiden Delta-yhtiön lennoilla kadottamia matkatavaroita, ovat vähemmän taipuvaisia sitomaan itseensä dynamiittia ja räjäyttämään kyseisiä lentokoneita.

Oletteko hämmentyneitä? Friedman selittää yhteyden: "Kuunnellessani näitä nuoria intialaisia, sain déjà vu -kokemuksen. Viisi kuukautta aiemmin olin Ramallahissa, Länsirannalla, puhumassa kolmelle nuorelle palestiinalaiselle, jotka olivat myös kaksikymppisiä. [...] He puhuivat toivon, työpaikkojen ja arvokkuuden puutteesta, ja kun yksi sanoi heidän olevan 'odottavia itsemurhapommittajia', kaksi muuta nyökkäsivät." Tästä hän päättelee, että ulkoistamisella taistellaan terrorismia vastaan: siirtämällä "matalapalkkaisia ja -arvoisia" työpaikkoja "paikkoihin kuten Intiaan tai Pakistaniin, [...] emme ainoastaan luo vauraampaa maailmaa, vaan myös turvallisempaa maailmaa omille 20-vuotiaillemme".

Mistä aloittaa tällaisen argumentin kanssa? Intia ei ole ollut yhteydessä merkittävään kansainväliseen terrorismitapaukseen sitten Air Indian pommin 1985 (epäillyt pommimiehet olivat enimmäkseen intialaissyntyisiä Kanadan kansalaisia). Eikä maa, jossa 81% on hinduja, ole Al Qaidan pesäpaikka; itse asiassa, tämä terroristiverkosto on nimennyt Intian "islamin viholliseksi". Mutta yksityiskohdista viis. Friedman-maailmassa puhelukeskukset ovat etulinjoja kolmannessa maailmansodassa: Taistelussa Moderniteetista, pitäen urheasti ruskeaihoiset nuoret poissa Hamasin ja Al Qaidan otteesta.

Mutta ovatko nämä työpaikat - joista monet edellyttävät, että työläiset salaavat kansallisuutensa, omaksuvat tekaistuja keskilännen aksentteja ja työskentelevät koko yön - tosiaankin itsetunnon kohottajia, joiksi Friedman niitä väittää? Eivät ainakaan Lubna Balochille, pakistanilaisnaiselle, joka on palkattu alihankkijayritykseen jäljentämään Kalifornian ylipiston San Franciscon lääkintäkeskuksen tohtorien sanelemia lääkintäasiakirjoja. Yhdysvalloissa sairaala maksaa jäljentäjille 18 centtiä riviltä, mutta Balochille maksetaan siitä ainoastaan kuudesosa. Jopa näin hänen yhdysvaltalainen työnantajansa - alihankkijan alihankkijan palvelun ostaja - ei pystynyt suoriutumaan maksuistaan, ja Baloch väitti, että hänelle oltiin maksamattomista palkoista velkaa satoja dollareita.

Lokakuussa, turhautuneena siihen, ettei hänen pomonsa suostunut vastaamaan hänen sähköpostiviesteihinsä, Baloch otti yhteyttä Kalifornian ylipiston San Franciscon lääkintäkeskukseen ja uhkasi "paljastaa kaikki äänitiedostot ja potilastiedot Internetissä". Myöhemmin hän peruutti uhkauksen selittäen: "Tunnen itseni loukatuksi, avuttomaksi [...], kaikkein huono-onnisimmaksi ihmiseksi tässä maailmassa". Se "itseluottamuksesta, arvokkuudesta ja optimismista" - näyttää siltä, että kaikki ulkoistetut tekniset työt eivät ole epätoivoisten tekojen vastaista vakuutusta.

Friedman on oikeassa myöntäessään lopultakin, että köyhyyttä vastaan taistelemisen ja terrorismia vastaan taistelemisen välillä on selvä yhteys (askel ylöspäin hänen tyypillisestä käytännöstään syyttää itsemurhapommituksia "kollektiivisesta hulluudesta"). Hän on tietenkin väärässä väittäessään, että vapaakaupan poliittiset käytännöt lieventävät tuota köyhyyttä. Itse asiassa, nuo käytännöt ovat erittäin tehokos riiston kone, joka puskee pienviljelijöitä pois mailtaan ja antaa potkuja julkisen sektorin työntekijöille, tehden noiden Victoria's Secretin ja Delta-puhelukeskuksen työpaikkojen tarpeesta sitäkin kipeämmän.

Mutta vaikka Friedman uskookin aidosti, että maasta viedyt matalapalkkatyöpaikat ovat taloudellisen kehityksen avain, niiden pitäminen avaimena toivottomuuteen Ramallahissa on säädyttömyyden rajamailla. Jokainen uskottava tutkimus taloudesta miehitetyillä sektoreilla on päätellyt, että suurin yksittäinen syy Palestiinan työttömyyteen - joka on nyt yli 50 prosenttia - on miehitys itse. Israelin brutaali palestiinalaisten kaupunkien ja kylien saartojärjestelmä - tarkistuspistein, tiesuluin, ulkonaliikkumiskielloin, aidoin ja nyt halpamaisella "turvallisuusmuurilla" varustettuna - on "melkein tuhonnut Palestiinan talouden", esittää Amnesty Internationalin raportti syyskuulta 2003. "Sulut ja ulkonaliikkumiskiellot ovat estäneet palestiinalaisia pääsemästä työpaikoilleen. [....] Tehtaita ja maatiloja on ajettu lopettamaan liiketoimintansa."

Toisin sanoen, taloudellinen kehitys ei tule Palestiinaan puhelukeskusten vaan vapautuksen kautta. Friedmanin argumentti on yhtä absurdi, kun sitä sovelletaan maahan, jossa terrorismi on nopeimmassa nousussa: Irakiin. Kuten Palestiina, Irak on kohtaamassa työttömyyskriisin, jota miehitys ruokkii. Eikä ihme: Paul Bremerin ensimmäinen teko johtavana USA:n lähettiläänä oli erottaa 400 000 sotilasta ja muuta valtion työntekijää. Hänen toinen tekonsa oli rynnätä avaamaan Irakin rajat halvoille tuontituotteille, mikä ennustettavasti vei satoja paikallisia yrityksiä konkurssiin.

Potkut saaneita työläisiä, jotka odottavat päätyvänsä työpaikkaan rakentamaan uudelleen pirstaleina olevaa maataan, ei enimmäkseen onnista: Irakin uudelleen rakentaminen on valtava työpaikkojen luomisen ohjelma amerikkalaisille, sillä Halliburton ynnä muut tuovat maahan yhdysvaltalaisia työläisiä, ei ainoastaan insinööreiksi vaan myös kokeiksi, rekkakuskeiksi ja kampaajiksi. Toisen rivin työpaikat menevät siirtolaisille Aasiasta, ja irakilaiset keräävät roskia. Näyttää merkille pantavan arvoiselta, että vaikka John Kerry ja John Edwards ovat olleet innokkaita tuomitsemaan amerikkalaisten työpaikkojen menettämisen halpatyömaihin, heillä ei ole ollut mitään sanottavaa tästä kipeästi tarvittujen irakilaisten työpaikkojen massiivisesta ulkoistamisesta yhdysvaltalaisille suuryrityksille.

Kuitenkin nämä poliittiset käytännöt ovat ehkä enemmän kuin mitkään muut ruokkineet väkivaltaa, joka nyt uhkaa sysätä Irakin sisällissotaan. Bremerin erottamat miehet ovat "vesihana, joka pitää kapinallisuutta yllä. Se on vaihtoehtoista työllisyyttä", irakilainen yrittäjä Hussain Kubba kertoi Asia Timesille. Näkemystä tukee Hassam Kadhim, 27-vuotias Sadrin asukas, joka kertoi New York Timesille tarvitsevansa työtä niin kipeästi, että "jos joku tulee 50 dollarin kanssa ja pyytää minua heittämään kranaatin amerikkalaisia kohtia, teen sen nautinnolla".

Friedmanin loistava ajatus taistella terrorismia vastaan ulkoistetuilla amerikkalaisilla työpaikoilla näyttää liian monimutkaiselta. Parempi suunnitelma olisi lopettaa miehitys ja lakata lähettämästä amerikkalaisia työläisiä varastamaan irakilaisia työpaikkoja.

The Nation, March 22nd 2004.

Tulostusversio.