2003-02-03

"Mitä on tehtävä": Mitä sille on tehtävä?

Toni Negri

Diktatuuria ilman suvereniteettia eli "absoluuttinen demokratia"

On sanottava, että diskurssimme ei ehkä ole niin selkeä kuin sen pitäisi olla. On totta, että aktivoidaksemme uudelleen leninistisen puolueen merkitystä (joka katsoo valtaa ja konstituoi vapautta absoluuttisen ja epäajankohtaisen päätöksen sisällä) me olemme tuoneet esille joitakin tärkeitä premissejä (General Intellectin esille tulo ja mahdollisuus antaa sille keho; immateriaalisen työn tendenssinomainen keskeisyys ja sen piirissä toteutuvat exodus, nomadismi, autonomia ja itsevalorisaatio; ristiriidat, jotka ilmentävät globalisaation, sen sisäisten välineiden, vastarinnan ja kumouksen välisiä solmukohtia) - mutta samalla meidän on tunnustettava, että emme ole vieläkään saavuttaneet yhtään merkittävää loppupäätelmää. Jos emme täytä tätä viitekehystä sisällöllä, determinaatiolla ja singulaarisella voimalla, on vaarana, että luottaminen pelkkään kairokseen on epäoleellisuutta. Kairokseen vetoaminen voi ehkä antaa muodon subjektiivisuuden tuottamiselle, mutta se on äärimmäisen suuressa vaarassa muuttua tautologiaksi, mikäli se ei ehdota kumouksellisia sanoja ja sisältöjä. Meidän on tuotettava sisältö General Intellectin kairokselle ja ravittava vallankumouksellisen General Intellectin kehoa. Mitä siis on vallankumouksellinen päätös? Mitkä sisällöt antavat sille merkitystä? Voidaksemme vastata näihin kysymyksiin meidän on taas kerran edettävä erään sivujuonen kautta. Meidän on muistettava leninistisen näkökulman rajallisuus, joka sellaisenaan oli kuitenkin valtava harppaus pois venäläisen sosiaalidemokratian käsityöläiskulttuurista. Leninin vallankumouksellinen päätös, konstituoituvaksi vallaksi tuleminen, piilotti sisälleen länsimaisen tai yhdysvaltalaisen teollisen mallin. Moderni teollinen kehitys on luuranko bolsevistisen vallankumousteorian kaapissa. Vallankumouksellinen managementin malli eli venäläisten konstituoituvien teot, oli ennalta määritelty tämän ehdon pohjalta. Pitkällä aikavälillä tämä vei heidät väärille teille.

Nyt tilanne on radikaalisti erilainen. Ei ole olemassa enää työväenluokkaa, joka itkisi sen vuoksi, että siltä puuttuu projekti, jolla hallita suoraan tai valtion kautta teollisuutta ja yhteiskuntaa. Vaikka tällaista projektia olisikin mahdollista päivittää, se ei kykenisi olemaan proletariaatissa ja/tai massaintellektuellisuudessa hegemoninen. Eikä se kykenisi horjuttamaan kapitalistista valtaa, joka on siirtynyt täysin uusille komennon ulottuvuuksille (finanssi, byrokratia, kommunikaatio...). Siksi vallankumouksellisen päätöksen on nyt pohjauduttava aivan toiseen konstitutiiviseen kaavioon. Se ei voi enää asettaa ennakkoehdoksi teollisuuden tai talouden kehitystä, vaan sen on ehdotettava vapautetun kaupungin ohjelmaa, jossa moninaisuus, joka muotoutuu massaintellektuellisuuden kautta, taivuttaa teollisuuden elämän tarpeisiin, yhteiskunnan tieteelle ja työn moninaisuudelle. Konstitutiivisesta päätöksestä tulee moninaisuuden demokratia.

Näin menemme kohti päätöstä. Puolueelta vaaditaan suurta radikaalisuutta, että se voisi muuttaa liikkeen konstitutiivisen vallan harjoittamiseksi. Konstitutiivinen valta tulee aina ennen oikeustiedettä ja siksi se on aina diktatuuria (diktatuurit ovat erilaisia: on fasistinen diktatuuri ja on kommunistinen diktatuuri, ne eivät ole sama asia ja me pidämme enemmän jälkimmäisestä). Asia on niin, että poliittinen päätös on aina subjektiivisuuden tuottamista ja subjektiivisuus on aina konkreettisten kehojen tuottamista, kehojen massojen ja moninaisuuksien tuottamista - siksi jokainen subjektiivisuus on erilainen kuin muut.

Se mikä meitä kiinnostaa on General Intellectin kehon subjektiivisuus. Muuttaakseen maailman, joka sitä ympäröi, sen on käytettävä voimaa, joka järjestää konstituoituvan vallan. Tietysti tämän konstituoituvan voiman käytön tulokset voivat olla positiivisia tai negatiivisia. Ei ole olemassa sellaista välinettä, jolla olisi mahdollista päättää ennakkoon, mikä on se ehto, jonka mukaan moninaisuudet tuottavat. Silti, että asiat olisivat selviä ja ettei meitä voida syyttää siitä, että työskentelemme häikäilemättömän diktatuurin puolesta, jota peittävät valheelliset sanat ja joka on vaarallisempi kuin mikään aikaisempi, koska se on piiloutunut yhteiskunnallisuuteen, jota kulutus homogenisoi, meidän on sanottava, että diktatuuria, jonka me haluamme ja jonka uskomme olevan uudelleen löydetyn Leninin aarre, voidaan kutsua myös "absoluuttiseksi demokratiaksi". Spinoza kutsui näillä sanoilla sitä hallinnan muotoa, jota moninaisuus harjoitti suhteessa itseään. Spinoza oli rohkea, kun hän lisäsi adjektiivin "absoluuttinen" hallitusmuotoon, jota antiikki oli teoretisoinut: monarkia vs. tyrannia, aristokratia vs. oligarkia, demokratia vs. anarkia. Spinozan "absoluuttinen demokratia" ei liity millään tavalla hallitusmuototeorioihin. Hallitusmuototeorian mukaan voisimme kirota "absoluuttisen demokratian" ja peittää sen pelkillä negatiivisilla haukkumasanoilla. "Absoluuttinen demokratia" on kuitenkin erittäin sopiva termi uusien vapauden muotojen keksimiselle, tai paremmin sanottuna, tulevan kansan tuottamiselle.

Ehkä tärkein syy, joka tukee meitä tässä "absoluuttisen demokratian" ehdotuksessa, on huomata, että tästä nimestä on poissuljettu (väkisinkin postmodernissa ajassa ja tilassa) kaikki modernin suvereniteetin käsitteen kontaminaatiot. Me voimme viedä, ja meidän pitää viedä Leninin moderni suvereeni teollinen malli sen universumin ulkopuolelle, jossa hän on elänyt, mikäli me ymmärrämme hänen biopoliittisen merkityksensä. Me voimme kääntää hänen vallankumouksellisen päätöksensä uudeksi autonomiseksi ja kommunistiseksi postmodernin moninaisuuden subjektiivisuuden tuottamiseksi.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.