2004-03-05

Poikkeustila

Giorgio Agamben

Kääntänyt: Markus Termonen

Tuleva väkivalta

3. Juuri tästä näkökulmasta meidän on luettava Walter Benjaminin ja Carl Schmittin väittelyä poikkeustilasta 1928–1940. Keskustelun lähtöpiste sijoitetaan normaalisti Benjaminin Poliittisen teologian luentaan 1923 ja moniin Schmittin suvereniteettiteorian sitaatteihin, jotka ilmestyivät teoksessa Ursprung des deutschen Trauerspiels. Sitä, että Benjamin tiedosti Schmittin vaikutuksen omaan ajatteluunsa, on aina pidetty skandaalimaisena. Menemättä tämän todentamisen yksityiskohtiin, on mielestäni mahdollista kääntää skandaalisyytös ylösalaisin vihjaamalla, että Schmittin suvereniteettiteoriaa voidaan lukea vastauksena Benjaminin väkivallan kritiikkiin. Mikä on ongelma, jonka Benjamin esittää teoksessaan Zur Kritik der Gewalt? Hänelle kyse on siitä, kuinka näyttää toteen mahdollisuus tulevasta väkivallasta lain ulkopuolella tai sen tuolla puolen, väkivallasta, joka voisi murtaa dialektiikan lakia asettavan ja lakia säilyttävän väkivallan välillä. Benjamin kutsuu tätä väkivaltaa "puhtaaksi", "jumalalliseksi" tai "vallankumoukselliseksi". Se mitä laki ei voi sietää, se mitä kohtaan se tuntee kaunaa sietämättömänä uhkana, on sille ulkoisen väkivallan olemassaolo, eikä tämä johdu ainoastaan siitä, että sen päämäärät eivät sopisi yhteen laillisen järjestyksen tarkoituksen kanssa, vaan sen "ulkopuolisuuden yksinkertaisesta tosiseikasta".

Nyt ymmärrämme merkityksen, jossa Schmittin suvereniteettioppia voidaan pitää vastauksena Benjaminin kritiikkiin. Poikkeustila on juuri se tila, jossa Schmitt yrittää käsittää ja sisällyttää teesiin, että lain ulkopuolella on puhdas väkivalta. Schmittille ei ole olemassa mitään sellaista kuin puhdas väkivalta, ei ole olemassa absoluuttisesti nomosin ulkopuolista väkivaltaa, koska heti kun poikkeustila vakiinnutetaan, vallankumouksellinen väkivalta huomaa tulleensa sisällytetyksi lakiin. Poikkeustila on siten Schmittin keksimä keino, jolla vastata Benjaminin teesiin puhtaan väkivallan olemassaolosta.

Ratkaiseva dokumentti Benjamin/Schmitt-asiakirjoissa on varmastikin historian käsitystä koskevista teeseistä kahdeksas: "Alistettujen traditio opettaa meille sen, että 'poikkeustila', jossa elämme on sääntö. Meidän tulee päästä tätä vastaavaan historiankäsitykseen. Silloin edessämme olevana tehtävänä on todellisen poikkeustilan aikaansaaminen; se parantaisi asemiamme taistelussa fasismia vastaan."

Poikkeustila sääntönä

Se, että poikkeustilasta on sen jälkeen tullut sääntö, ei merkitse ainoastaan sitä, että sen ratkaisemattomuus on saavuttanut kulminaatiopisteen, vaan myös sitä, että se ei enää pysty täyttämään Schmittin sille antamaa tehtävää. Hänen mukaansa laillisen järjestyksen toimivuus lepää viime kädessä järjestelyssä, poikkeustilassa, jonka tavoitteena on tehdä normista soveltamiskelpoinen sen harjoittamisen väliaikaisen keskeyttämisen kautta. Mutta jos poikkeuksesta tulee sääntö, tämä järjestely ei voi enää toimia ja Schmittin poikkeustilateoria hajoaa.

Tästä näkökulmasta Benjaminin ehdottama erottelu tehokkaan ja fiktiivisen poikkeustilan välillä on olennainen, vaikkakin vähän huomattu. Se voidaan löytää jo Schmittiltä, joka lainasi sen ranskalaisesta oikeusdoktriinista; mutta heistä jälkimmäinen, koska se sopi hänen kritiikkiinsä valtiota hallitsevan lain liberaalia ideaa vastaan, pitää fiktiivisenä mitä tahansa poikkeustilaa, joka väittää olevansa lain hallitsema.

Jättiläisten taistelu

Benjamin muotoilee vastakkainasettelun uudestaan kääntääkseen sen Schmittiä vastaan: heti kun sellaisen poikkeustilan, jossa poikkeus ja normi ovat ajallisesti ja tilallisesti erillisiä, mahdollisuus on pudonnut pois, se mistä tulee toimivaa, on poikkeustila, jossa elämme ja joka on täysin päättämätön suhteessa sääntöön. Tässä tapauksessa katoaa kaikki fiktio sen ja lain väliltä: on vain anomian tila, jota hallitsee puhdas väkivalta ilman juridiikan verhoa.

Nyt olemme asemassa, josta ymmärtää paremmin Schmittin ja Benjaminin välistä väittelyä. Kiista tapahtuu siinä anomisessa (laittomuuden) tilassa, jonka Schmittille täytyy pitää yllä yhteyttään lakiin hintaan mihin hyvänsä, siinä missä Benjaminille se täytyy irrottaa ja vapauttaa tästä suhteesta. Se mistä tässä on kyse, on suhde väkivallan ja lain välillä, toisin sanoen väkivallan statuksesta poliittisen toiminnan salakirjoituksena. Sanakiista anomiasta näyttää olevan yhtä ratkaiseva läntiselle politiikalle kuin "jättiläisten taistelu olemisesta", joka on määrittänyt läntistä metafysiikkaa. Puhdas oleva, puhdas olemassaolo metafysiikan paikkana saa tässä vastaansa puhtaan väkivallan politiikan äärimmäisenä kohteena, politiikan "asiana"; onto-teo-logista strategiaa, joka on kääntynyt pyydystämään puhdasta olevaa logoksen hihoista, vastaa poikkeuksen strategia, jonka on varmistettava suhde lain ja väkivallan välillä. On ikään kuin laki ja logos tarvitsisivat anomisen/laittomuuden tai "aloogisen" pidättämisen vyöhykettä voidakseen perustaa suhteensa elämään.

4. Rakenteellisella läheisyydellä lain ja anomian välillä, puhtaan väkivallan ja poikkeustilan välillä, on myös nurin käännetty hahmo, kuten usein on asian laita. Historioitsijat, etnologit ja folkloristit tuntevat hyvin anomiset festivaalit, roomalaisten saturnuksen juhlan, juhlallisen metelöinnin ja keskiaikaisen karnevaalin, jotka keskeyttävät ja kääntävät nurin normaalia järjestystä määrittävät lailliset ja sosiaaliset suhteet. Herrat luovuttavat itsensä palvelijoidensa palvelukseen, ihmiset pukeutuvat eläimiksi ja käyttäytyvät kuin eläimet, huonot tavat ja rikokset, jotka olisivat normaalisti laittomia, ovatkin äkkiä oikeutettuja. Karl Meuli oli ensimmäinen, joka korosti suhdetta näiden anomisten festivaalien ja tiettyjä muinaisia rangaistusinstituutioita luonnehtivien pidätetyn lain tilanteiden välillä. Tässä, kuten iustitiumissa, on mahdollista tappaa ihminen, tuhota hänen talonsa, ottaa hänen omaisuutensa joutumatta oikeuden eteen. Sen sijaan, että ne uusintaisivat mytologista menneisyyttä, karnevaalien epäjärjestys ja väkivaltainen tuhoaminen metelöiden juhlimalla aktualisoivat uudelleen anomian historiallisen tilanteen. Näin tuodaan valoon epäselvä suhde lain ja anomian välillä: poikkeustila muutetaan hillittömäksi festivaaliksi, jossa ilmaistaan puhdasta väkivaltaa täydessä vapaudessa siitä nauttimiseksi.

5. Läntinen poliittinen järjestelmä näyttää siten kaksoiskoneistolta, joka perustuu dialektiikkaan kahden eriaineksisen ja ikään kuin vastakohtaisen elementin välillä: nomosin ja anomian, laillisen oikeuden ja puhtaan väkivallan, lain ja elämänmuotojen, joiden artikuloinnin poikkeustilan on määrä taata. Niin kauan kuin nämä elementit pysyvät erotettuina, niiden dialektiikka toimii, mutta kun ne suuntautuvat kohti molemminpuolista epävarmuutta ja fuusiota ainutlaatuiseksi kaksipuoliseksi voimaksi, kun poikkeustilasta tulee sääntö, poliittinen järjestelmä muuttuu kuoleman koneistoksi. Kysymme: miksi nomosilla on konstitutiivinen anomian tarve? Miksi lännen politiikan on täytettävä tämän sisäpuolisen tyhjyyden mitta? Mikä sitten on poliittisen substanssi, jos se olennaisesti annetaan lailliselle tyhjiölle? Niin kauan kuin emme pysty vastaamaan näihin kysymyksiin, emme pysty vastaamaan myöskään tähän toiseen kysymykseen, joka kulkee poikki koko läntisen poliittisen historian: mitä tarkoittaa toimia poliittisesti?

Käännetty ja muokattu Make-world -lehden kolmannen numeron artikkelista State of Exception, joka on kooste luennosta Centre Roland-Barthes'ssa (Universite Paris VII, Denis-Diderot) ja teoksesta Lo stato di eccezione. Homo Sacer II (Bollati Boringhieri, Torino 2003).

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.