2004-03-05

Poikkeustila

Giorgio Agamben

Kääntänyt: Markus Termonen

Teoksessaan Poliittinen teologia (Politische Theologie) Carl Schmitt näytti toteen olemuksellisen läheisyyden poikkeustilan ja suvereniteetin välillä. Mutta vaikka hänen kuuluisaa määritelmäänsä suvereenista sinä, "joka voi julistaa poikkeustilan" on kommentoitu monia kertoja, meiltä puuttuu yhä aito teoria poikkeustilasta julkisoikeudessa. Oikeusteoreetikoista ja -historioitsijoista näyttää ikään kuin ongelma olisi enemmänkin tosiasioita koskeva kysymys kuin autenttinen oikeuskysymys.

Jo termin määritelmä on monimutkainen, sillä se sijaitsee lain ja politiikan rajalla. Laajalle levinneen käsityksen mukaan poikkeustila sijaitsisi "epäselvässä ja epävarmassa reunuksessa laillisen ja poliittisen leikkauspisteessä" ja muodostaisi "valtiollisen lain ja poliittisen tosiasian välisen epätasapainopisteen". Sen rajojen määrittämisen tehtävä ei kuitenkaan ole sen vähempää kuin kiireellistä. Ja todellakin, jos poikkeustilaa luonnehtivat poikkeukselliset toimenpiteet ovat poliittisen kriisin vaiheiden tulos ja jos ne tästä syystä on ymmärrettävä pikemmin politiikan maaperän kuin laillisen tai perustuslaillisen maaperän kautta, ne löytävät itsensä sellaisten juridisten toimenpiteiden paradoksaalisesta asemasta, joita ei voida ymmärtää oikeuden näkökulmasta, ja poikkeustila esittää itsensä laillisena muotona sille, millä ei voi olla lain muotoa.

Ja lisäksi, jos suvereeni poikkeus on se alkuperäinen järjestely, jonka kautta laki on suhteessa elämään voidakseen sisällyttää sen juuri samaan eleeseen, joka keskeyttää oman harjoittamisensa, silloin teoria poikkeustilasta olisi alustava ehto elävän olennon ja lain välisen siteen ymmärtämiselle. Nostaa verho, joka peittää tätä epävarmaa maaperää, yhtäältä julkisoikeuden ja poliittisen tosiasian sekä, toisaalta, laillisen järjestyksen ja elämän välillä, tarkoittaa tarttumista tämän poliittisen ja laillisen sekä lain ja elämän välisen eron, tai oletetun eron, merkitykseen. Niiden osasten joukosta, jotka tekevät poikkeustilan määrittämisestä ohdakkeista, löydämme sen suhteen sisällissotaan, kapinaan ja vastarinnan oikeuteen. Ja, itse asiassa, koska sisällissota on normaalin valtion vastakohta, sillä on tapana sulautua poikkeustilaan, josta tulee valtion välitön vastaus, kun se on vakavimman laatuisen sisäisen konfliktin edessä. Tällä tavoin 20. vuosisata on tuottanut "lailliseksi sisällissodaksi" määritetyn paradoksaalisen ilmiön.

Katsokaamme natsi-Saksan tapausta. Heti Hitlerin tultua valtaan (tai ollaksemme tarkempia, heti kun hänelle tarjottiin valtaa), 28. helmikuuta 1933, hän julisti "asetuksen kansan ja valtion suojelusta". Tämä asetus keskeyttää kaikki Weimarin perustuslain yksilöllisiä vapauksia ylläpitävät artiklat. Koska asetusta ei koskaan kumottu, voimme sanoa, että juridisesta näkökulmasta koko kolmas valtakunta oli 12 vuoden pituinen poikkeustila. Ja tässä mielessä voimme määrittää modernin totalitarismin laillisen sisällissodan instituutioksi, joka, poikkeustilan kautta, ei salli ainoastaan poliittisten kilpailijoiden, vaan myös kokonaisten kansalaisten kategorioiden eliminoimisen, kategorioiden, jotka jostain syystä eivät ole integroitavissa poliittiseen järjestelmään. Siten tahallisesta poikkeustilan luomisesta on tullut nykyaikaisten valtioiden, mukaan lukien ns. demokratiat, yksi tärkeimmistä toimenpiteistä. Eikä ole välttämätöntä, että poikkeustila julistetaan termin teknisessä merkityksessä.

Globaali sisällissota

Siinä missä ranskalainen ja italialainen oikeusdoktriini puhuvat "kuvitellusta piiritystilasta" ja anglosaksinen perinne käyttää termiä martial law, saksalainen traditio puhuu poikkeustilasta tai hätätilasta. Natsien oikeusteoreetikot puhuivat ehdottomasti "tahallisesta poikkeustilasta" pystyttääkseen kansallissosialistisen valtion. Maailmansotien aikana turvautuminen poikkeustilaan levisi kaikkiin sotaakäyviin valtioihin. Tänään, sen jonkin, joka voitaisiin määrittää "globaaliksi sisällissodaksi", jatkuvan etenemisen edessä poikkeustilalla on taipumuksena yhä enemmän esittää itsensä nykyaikaisen politiikan vallitsevana hallintoparadigmana. Heti, kun poikkeustilasta on tullut sääntö, on vaarana, että tämä siirtymä poikkeukselliseen ja väliaikaiseen hallintotekniikkaan uhkaa muuttaa radikaalisti - ja on jo itse asiassa tuntuvasti muuttanut - perustuslain muotojen perinteisen erottelun merkitystä ja rakennetta.

Poikkeustilan perusmerkitys alkuperäisenä rakenteena, jonka kautta laki sisällyttää elävän olennon, ja tekee sen keskeyttämällä itsensä, on noussut esiin täydellä selvyydellä sotilaallisessa määräyksessä, jonka USA:n presidentti ilmoitti marraskuun 13. päivä 2001. Ilmoituksen tarkoituksena oli tehdä terroriteoista epäillyt ei-kansalaiset erikoistuomiovallan alaisiksi, tuomiovallan, johon sisältyisivät "rajaton säilöönotto" ja military commissions. Jo USA:n Patriot Act lokakuun 26. päivänä 2001 oli oikeuttanut yleisen syyttäjän jokaisen kansallisen turvallisuuden uhkaamisesta epäillyn vierasmaalaisen säilöön ottamiseen. Tämä vierasmaalainen oli kuitenkin seitsemän päivän kuluessa joko karkotettava tai asetettava syytteeseen jostakin rikoksesta. Bushin määräyksessä oli uutta se, että se hävitti perin pohjin näiden yksilöiden laillisen statuksen ja tuotti juridisesti nimeämättömiä ja luokittelemattomia olentoja. Afganistanissa vangitut talibanit eivät ole poissuljettuja ainoastaan Geneven sopimuksen määrittämästä sotavangin statuksesta, vaan mikään USA:n lain asettama tuomiovalta ei koske heitä: he eivät ole vankeja eivätkä syytettyjä, he ovat yksinkertaisesti säilöön otettuja, he ovat puhtaan de facto -suvereniteetin alaisia, sellaisen säilöönoton, joka ei ole rajaton ainoastaan ajallisessa mielessä, vaan myös luonteeltaan, koska se on lain ja kaiken laillisen kontrollin ulkopuolella. Guantánamon lahden säilöön otettujen myötä alaston elämä palaa suurimpaan määrittelemättömyyteensä.

Jyrkin yritys rakentaa teoriaa poikkeustilasta löytyy Carl Schmittin tuotannosta. Hänen teoriansa olennaisimmat asiat voidaan löytää teoksesta Die Diktatur, kuten myös teoksesta Poliittinen teologia, joka julkaistiin vuotta myöhemmin. Koska nämä 1920-luvun alussa julkaistut kaksi kirjaa asettavat paradigman, joka ei ole ainoastaan ajankohtainen, vaan on saavuttanut nykyään kehityksensä täydellisyyden, on välttämätöntä kerrata niiden perusteesit.

Suvereniteetin doktriini

Molempien näiden kirjojen tavoite on kirjata poikkeustila juridiseen kontekstiin. Schmitt tietää täydellisen hyvin, että poikkeustila, siinä määrin kuin se saa aikaan "koko juridisen järjestyksen pidättämisen", näyttää pakenevan "kaikkea oikeustarkastelua"; mutta hänelle kyse on suhteen turvaamisesta poikkeustilan ja juridisen järjestyksen välillä. "Poikkeustila on jotakin muuta kuin anarkia ja kaaos ja juridisessa mielessä siinä on yhä olemassa järjestys, vaikkakaan se ei ole juridinen järjestys." Tämä muotoilu on paradoksaalinen, sillä se, minkä pitäisi olla kirjattu oikeuteen, on olemuksellisesti sille ulkopuolista, siis ei enempää eikä vähempää kuin itse juridisen järjestyksen pidättämistä. Mikä tahansa onkaan poikkeustilan oikeusjärjestykseen kirjaamisen suorittajan luonne, Schmittin on tarpeen näyttää, että oikeuden pidättäminen on yhä peräisin oikeuden piiristä eikä yksinkertaisesta anarkiasta. Tällä tavoin poikkeustila tuo oikeuteen anomian tai laittomuuden vyöhykkeen, joka Schmittin mukaan tekee mahdolliseksi todellisuuden toimivan asettamisen. Nyt ymmärrämme, miksi Poliittisessa teologiassa poikkeustilan teoria voidaan esittää suvereniteetin doktriinina. Suvereeni, joka voi päättää poikkeustilasta, varmistaa sen ankkuroinnin juridiseen järjestykseen. Mutta sikäli kuin päätös koskee tässä itsensä kumoamista, ja sikäli kuin poikkeustila siis edustaa tilan, joka ei ole ulkona eikä sisällä, kiinni ottamista ja sisään sulkemista, "suvereeni seisoo normaalisti pätevän juridisen järjestyksen ulkopuolella ja kuitenkin kuuluu siihen, koska hän on vastuussa päätöksestä, voidaanko perustuslaki keskeyttää in toto".

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.