2004-01-13

Elämän ja elävän käsite kontrolliyhteiskunnissa

Maurizio Lazzarato

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Kuriyhteiskunta: kurit+biovalta

Kuriyhteiskuntia luonnehtivat biovallan ja kurivallan sommitelmat/ketjustot. Tästä seikasta Foucault on absoluuttisen formaali: kuritekniikat syntyvät XVII vuosisadan lopulla ja biopoliittiset tekniikat 50 vuotta myöhemmin, XVIII vuosisadan toisella puoliskolla. Siksi kontrolliyhteiskuntien luonnehtiminen biopoliittisten suhteiden avulla on järjetöntä.

Mutta mitä Foucault tarkoittaa biovallalla? Kyse on toiminnan modaliteetista, jota, kuten kuria, sovelletaan mihin tahansa moneuteen. Kuritekniikoiden muuttaessa ruumiita biopoliittiset tekniikat suuntautuvat moneuteen sellaisena kuin se muodostaa globaalin massan, johon kohdistuvat elämälle erityiset kokonaisprosessit, kuten syntymä, kuolema, tuotanto, sairaus. Kuritekniikat tuntevat ainoastaan ruumiita ja yksilöitä, kun taas biopolitiikka näkee väestön, laji-ihmisen ja, rajatapauksena, kuten Foucault eräällä luennollaan sanoo, henki-ihmisen (l'homme esprit). Biopolitiikka "asettaa ruumiit biologisten prosessien kokonaisuuden sisään".

Mikäli seuraamme Foucault'n kuvauksia, on helppo identifioida nämä tekniikat hyvinvointivaltion politiikkaan. Biopolitiikan kohteena on lajin hedelmällisyys (perhepolitiikka, syntyvyyden säännöstely jne.), mutta myös tietyn väestön tärkeimpien sairauksien laajuus, määrää ja intensiivisyys (terveyspolitiikka). Teollistumisen kehityksen myötä biopolitiikka avaa uusia intervention alueita: työsuojelu, työpaikan menettämiseen kuuluvat riskit (työttömyys), vanheneminen (eläkkeet) jne. Foucault'n viimeisenä mainitsema intervention alue on territorion hallinnointi: maantieteelliset ja ilmastovaikutukset, vesivarojen käyttö jne.

Foucault'n mukaan kyse ei ole siitä, että keksitään apuinstituutioita jo olemassa oleville, vaan siitä, että asetetaan tilalle erilaisia ja tehokkaampia dispositiiveja kuin olivat erityisesti kirkon XVII vuosisadan toiseen puoliskoon mennessä takaamat: vakuutuksen, yksityisen ja kollektiivisen säästämisen, sosiaaliturvan dispositiiveja. Biovallan kohteena on elämän hallinnointi, mutta tietyn väestön olemassaolon ehtojen reproduktion mielessä.

Sekä kuritekniikat että biopoliittiset tekniikat saavuttavat kehityksensä huipun toisen maailmansodan jälkeen taylorismissa ja hyvinvointivaltiossa. Tätä kulminaatiota vastaa eristämisen ja elämän hallinnoinnin dispositiivien uudelleen järjestäminen uusien valtasuhteiden ja uusien voimien paineiden alla. 1800-luvun lopulta lähtien ovat hahmottumassa ja kehittyvät vallan uudet tekniikat ja teknologiat, jotka eivät enää muistuta kuria eivätkä biovaltaa. Kuinka määritellä kontrolliyhteiskuntien ainutkertaisuus?

Tarde saattaisi auttaa meitä liikkumaan oikeaan suuntaan.

1800-luvun lopulla, hetkenä, jona kontrolliyhteiskunnat alkavat muotoilla omia tekniikoitaan ja omia teknologioitaan, Tarde sanoo, että "tulevaisuuden yhteiskunnallinen ryhmä" ei ole joukko eikä luokka eikä väestö, vaan yleisö. Yleisöllä hän tarkoittaa medioiden yleisöä, sanomalehden yleisöä: "yleisö on hajanainen joukko, jossa henkien vaikutus toinen toisiinsa on tullut etätoiminnaksi".

1800-luvun lopulla emme astu vain yleisön tai yleisöjen aikakauteen, astumme aikaan, jonka perustava ongelma on, kuinka pitää yhdessä avoimessa tilassa toinen toisiinsa matkan päästä vaikuttavia mitä tahansa subjektiviteetteja. Yleisö muodostuu ajassa läsnäolonsa kautta. Tilan alistaminen ajalle määrittelee tila-aika -blokin, joka Tarden mukaan inkarnoituu, lähetysteknologioissa, etäkontaktien nopeudessa. Kun kuritekniikat rakentuivat ensisijaisesti tilassa, yleisön muodostamisen ja kontrollin tekniikat asettavat etusijalle ajan ja sen virtuaalisuudet.

Tarde huomasi niiden syntymähetkellä kolme ilmiötä, jotka tulivat luonnehtimaan kontrolliyhteiskuntia ja joita tultiin käyttämään massiivisesti XX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla:
- aivojen välisen yhteistoiminnan ilmaantuminen ja toiminta virtauksen ja verkon, networkin ja patchworkin välityksellä.
- etätoiminnan teknologisten dispositiivien kehitys, dispositiivien, jotka jäljentävät ja vahvistavat monadien "luonnollista" etätoimintaa: lennätin, puhelin, elokuva, televisio jne.
- aivojen välisen yhteistoiminnan teknologioita vastaavat subjektivikaation prosessit: yleisöjen muodostuminen, siis sellaisen olioyhdistelmän muodostuminen, joka sijaitsee ajassa.

Aivojen välinen yhteistoiminta synnyttää omat teknologiset koneensa ja omat subjektivikaation prosessinsa, jotka poikkeavat tuntuvasti kuriyhteiskuntien teknologioista ja subjektivikaatiosta. Sosiaalista ja teknologista ilmaisukonetta ei voida palauttaa "ideologiaan", kuten poliittinen taloustiede ja marxismi haluaisivat, vaan siitä tulee maailman ja itsen rakentumisprosessin kontrollin strateginen paikka. Siinä ja sen kautta (näissä dispositiiveissa) tapahtuma aktualisoituu sieluissa ja toteutuu ruumiissa.

Uusien voimien ja uusien valtasuhteiden integraatio ja differentaatio tapahtuu uusien instituutioiden (julkinen mielipide, kollektiivinen aistiminen ja kollektiivinen ymmärrys) ja uusien tekniikoiden (etätoiminta) kautta. Kontrolliyhteiskunnissa valtasuhteet saavat ilmaisunsa hengen etävaikutuksessa toiseen henkeen, voimassa vaikuttaa teknologian välittämissä verkoissa aivoihin ja olla vaikutettuna.

"Johtajan (kiihottajan/juontajan) suggestiivista toimintaa voimakkaasti ja kauas kuljettavat mekaaniset välineet (sanat, kirjoitus, painotuotteet) kehittyvät lakkaamatta" (Tarde).

Kontrolliyhteiskuntia luonnehtivat etätoiminnan teknologiat, pikemmin kuin mekaaniset (suvereniteettiyhteiskunnat) tai termodynaamiset (kuriyhteiskunnat) teknologiat.

Joukot, luokat ja yleisöt

Jos aivojen välinen yhteistoiminta ilmenee ennen muuta julkisen mielipiteen muodossa, siis arvostelmien yhteisyydessä, sitä seuraa aistimusten ja käsitysten (kollektiivinen aistiminen, kollektiivinen ymmärrys) yhteisyys television ja verkon kaltaisten teknologioiden ansiosta.

Mutta tarkastellaan hetki yleisöjä ja sitä uutta, jonka ne tuovat yhdessä toimimiseen ja yhdessä olemiseen. Yleisö on subjektivikaation muoto, joka ilmaisee parhaiten minkä tahansa subjektiivisuuden välinpitämättömyyttä ja taipuisuutta. Yleisöjen ja yksilöiden yhteenkuulumissuhde ei ole poissulkemissuhde ja identiteettisuhde: mikäli yksilö ei voi kuulua kuin yhteen luokkaan tai yhteen joukkoon kerrallaan, hän voi päinvastoin kuulua samanaikaisesti moniin yleisöihin (nykyisellä sosiologisella kielellä "multiyhteisöllisyys"). Tarden yksilö, joka löytää itsensä monien mahdollisten maailmojen päältä, on kuin taiteilija, jonka Platon halusi häätää Valtiostaan. Kyse on mimeettisestä ja moninaisesta ihmisestä yleisöjen kehittyvän ja rakentavan dynamiikan sisällä.

Yleisöt ovat ilmauksia uusista kuriyhteiskunnille tuntemattomista subjektiivisuuksista ja sosialisaation muodoista. Itse asiassa "yleisön muodostuminen edellyttää kehittyneempää sosiaalista ja henkistä evoluutiota kuin joukon tai luokan muodostuminen". (Tarde)

Yleisöjen myötä yhteiskunnan toiminta lähenee vieläkin enemmän Tarden rakastamaa metaforaa: aivoja. Yleisössä keksiminen ja imitaatio leviävät "lähes hetkessä, kuten aalto leviää täysin elastisessa ympäristössä", kiitos teknologioiden, jotka tekevät mahdolliseksi hengen etävaikutuksen toiseen. Yleisön myötä kuljemme kohti tätä sosiaalisuuden "outoa" ihannetta, jossa aivot "koskettavat toisiaan joka hetki moninaisen kommunikaation välityksellä", kuten nykyään tapahtuu netissä.

Yhteiskunnan jakaantuminen yleisöihin "asettuu yhä näkyvämmin ja tehokkaammin sen [yhteiskunnan] uskonnollisen, taloudellisen, esteettisen ja poliittisen jakautumisen yläpuolelle". Se ei korvaa niitä. Aivojen keskinäisen yhteistoiminnan "sileässä tilassa", aivosuhteiden väliselle elimettömälle ruumiille, yleisöt piirtävät jakautumisia ja virtauksia, jotka destrukturoivat yhteiskuntaryhmien ja luokkien edustamaa jäykkää segmentaatiota ja yksimerkityksellisyyttä.

"Korvaamalla tai asettumalla vanhojen ryhmien yläpuolelle, uudet, alati laajenevat ja massiivisemmat yhteiskuntaryhmät, joita kutsumme yleisöiksi, eivät pelkästään tee muodista tavan ja innovaatiosta perinteen seuraajan; ne korvaavat myös erilaisten moninaisten selvästi ja pysyvästi jakautuneiden inhimillisten yhteisöjen loputtomat konfliktit jatkuvasti uudistuvien epämääräisten rajojen vaihtelevalla ja täydellisellä segmentaatiolla." (Tarde)

Näin yhteiskunnallisen segmentaation prosessi deterritorialisoituu. Vaikeus kuvitella ja ymmärtää tätä subjektivikaation uutta prosessia yhteiskuntaluokkien hajoamisen jälkeen on varmasti osaltaan sidoksissa hankaluuteen ymmärtää näitä liikkuvia ja vaihtelevia segmentaatioita, joilla ei näytä olevan mitään objektiivista perustaa ja, osaltaan, marxilaiseen teoreettiseen perinteeseen, joka palauttaa yleisöjen yhteen liittymisen tavat ideologiaan.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.