2003-12-10

Globalisaation kultainen nuoriso
Länsimaiden sosiaaliset kriisi-ideologiat

Robert Kurz

Kääntänyt: Timo Ahonen

Yhdentekevää olivatpa he "uuden talouden" lyhyen aikakauden sosiaalisia nousijoita, puhtaan ideologisia "tietoyhteiskunnasta" haaveilijoita, kulttuuriteollisuuden pienyrittäjiä tai pienpalkkaisia uusmediatyöläisiä: heitä yhdistää se, että he ovat taloudellisten ja poliittisten illusionistien luokka. Heidän näön vuoksi uskottelemansa kompetenssi ja ammattimaisuus ovat useinkin pelkkiä simulaatiotuotteita. Postmodernilla virtuaalisuuden ideologisella kultilla on teknologinen perustansa uusien medioiden lumemaailmoissa ja internetin todellisuudesta tyhjennetyssä kommunikaatiotilassa. Taloudellisen vastineen tälle tarjoaa loppuaan lähestyvän finanssikuplakapitalismin ilmava arkkitehtuuri, poliittisesti sitä vastaavat mediassa tutuksi tehtyjen taidetyyppien poseeraukset sekä kaupallisten mainosten mallien mukaiset design-sanastot. Virtuaalisuus määrittää 1990-luvulla sosiaalistuneen nuorison tietoisuuden. "90-lukulaiset" muodostavat merkittävän osan diffuusista "globaalista luokasta", joka kaiken kaikkiaan koostuu nuorista ihmisistä (iältään 25:stä 40:een). Nämä määrittävät "uuden keskustan" kuvan.

Yhtäältä tällä "globaalilla luokalla" ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, se on langennut totaalisten markkinoitten historiattomuuteen. Toisaalta se on tietyn määrätyn historiallisen kokemuksen tuote. Heidän Hetki Nollassaan sosialismi kuoli, kolmannen maailman vapautusliikkeet ja kehityshallitukset romahtivat, vanha marxilainen paradigma hävisi sekä emansipatorinen yhteiskuntakritiikki ja ylipäätään teoreettinen reflektointi vaikenivat. Monessa mielessä voidaan puhua jeunesse doréesta, "kultaisesta nuorisosta", huvittelunhaluisesta, konsumeristisesta ja ahnaasti tyydytyksiä metsästävästä nuorisosta. Jakobiinivallan kukistumisen (1794) jälkeisen Pariisin vastavallankumouksellinen nuoriso tarjoaa "alkukuvan" tälle kuvaukselle. He olivat rikkaan suurkaupunkivähemmistön lapsia, jotka elivät erossa ikätovereidensa pääosasta; asetelma, jonka voisi tyypillisesti nykyään tavata kolmannesta maailmasta. Sitä vastoin läntisissä keskuksissa nyt tietyn sukupolven kokonainen enemmistö joutuu kohtaamaan oman sosioekonomisen Waterloonsa.

"Globaali luokka" laajemmassa merkityksessä on yhä nuori, mutta sen tulevaisuus on jo ohi. Tämä ei ole luettavissa vain taloudellisista muuttujista. Monet eivät kyenneet ollenkaan työstämään sosiaalista katastrofiaan, joka tuhosi heidän unelmansa ja kuvitelmansa. Todellisuuden shokki tuleekin vasta sellaisista kokemuksista, ettei esimerkiksi pysty enää maksamaan vuokraansa tai "uuden talouden" korkealentoisten toiveiden jälkeen löytääkin itsensä äkkiä kurjista pätkätöistä. Juuri syyskuun yhdennentoista luomat mullistukset ovat murtaneet myös postmodernin niskan.

Terroristi-iskun symboliikka hypähtää silmille, kun lukee Dahrendorfin kuvausta "globaalista luokasta": "mahdollisuuksien pilvenpiirtäjän luo selvinneet eivät kykene selviytymään sen huipulle; huippu on tänään karannut kauas enemmistön ulottumattomiin... Mutta vaikka monet hissit kulkevatkin vain kymmenenteen kerrokseen ja jotkut lähtevät vasta viidennestäkymmenennestä kerroksesta, kaikille on kuitenkin olemassa mahdollisuus nousuun. Mutta sitten on myös niitä, jotka eivät selviä edes mahdollisuuksien korkean rakennuksen pohjakerrokseen". Kaksoistornien brutaali tuhoaminen ja "Ground Zeron" poltinmerkki ovatkin yhdellä iskulla tehneet selväksi "globaalille luokalle" ja sen ideologisille myötäjuoksijoille, etteivät heidän "mahdollisuuksien pilvenpiirtäjänsä" olekaan koko maailma ja ettei barbaarinen "tuhoamisen raivo" säästä keskuksiakaan.

Taloudellisten illuusioiden loppu merkitsee myös "turvallisuuden" loppua. Se, miten luhistuneen postmodernin nyt ei enää niin kultainen jeunesse dorée käsittelee omaa kriisiään, voi toimia indikaattorina vastaavalle radikaalivasemmiston sukupolvelle. Se on tosin vain pieni ideologinen vähemmistö, mutta olennaisena osana yhteiskuntaa saman sosialisaation läpikäynyt ja peräisin samoista ympäristöistä ja samoilta sosiaalisilta sektoreilta. Juuri sen vuoksi, että sen täytyy tämän suhteen sisällä legitimoida reflektoidun ajattelun vaatimusta, se voi toimia seismografina yleisemmille tendensseille. Tämä vasemmisto on jo kauan sitten itse virtualisoinut radikaalisuutensa, ympäröivän yhteiskunnan mallia vastaten. Kova talouden kritiikki on saanut lähes kokonaan väistyä pehmeiden kulturalististen tulkintojen tieltä. Siksi vasemmistovähemmistö on yhtä valmistautumaton romahtavan postmodernin taloudellisiin ja poliittisiin katastrofeihin kuin "globaalin luokan" suuri enemmistökin.

Paine, jota todelliset ilmiöt - joita ei voidakaan enää riisua reaalisuudesta - synnyttää, hajottaa lopullisesti aikansa eläneet yhteiskuntakritiikin paradigmat, joiden käsiteapparaatti on muuttunut täydellisen käyttökelvottomaksi. Nykyisessä maailmankriisissä koko kilpailevien sosiaalisten voimien yhteinen yhteiskunnallinen perusta alkaa huojumaan, yhteiset kategoriaaliset muodot murtuvat, ja koko suhteiden järjestelmä kokonaisuudessaan sysäytyy rajoilleen. "Globaalin luokan" ja sen jeunesse doréen vasemmistosiipi on totaalisen kyvytön vastaamaan tähän haasteeseen.

Yksi osa pakenee regressiivisiin reaktioihin. Kapitalismikritiikin ja anti-imperialismin kulturalistinen uudelleenmäärittely lähenee taantumuksellisia ideoita ja kuormittuu antisemitismillä ja uusnationalistisilla tulkinnoilla. Kun "kansojen käsitteellä" koetetaan mobilisoida kapitalistisen globalisaation negatiivisia seurauksia vastaan, se paljastaa antiemansipatorisen laatunsa synnyttäen "etnisiä" järjettömyyksiä. Ideologisen regression spektri ulottuu kansalliskeynesiläisestä nostalgiasta folkloristisiin projekteihin ja jopa itsemurha-attentaattien tekijöitä kohtaan tunnettuun sympatiaan. Toinen osa "globaalin luokan" vasemmistoa haluaisi paeta imperiaalisten rajamuurien ylitse taltuttamaan kaukaista kolmannen maailman barbariaa. Tämä vasemmisto tulee äkkiä hölmön proamerikkalaiseksi, samaan tapaan kuin mitä sen isät kerran kannattivat typerää antiamerikkalaisuutta. "Länsimaisia arvoja", "New Yorkin myyttiä" ja tavarakulutuksen autuutta ylistetään kritiikittömästi. Kapitalismikritiikki saa mennä; USA:n sotilaskoneisto saa kerta toisensa jälkeen luoda maailmaan "järjestystä".

Nämä vaihtoehdot ovat niin täysin vailla kaikkea houkuttavuutta, että jotkin haaksirikkoutuvan "globaalin luokan" nuoresta vasemmistosta ovat jopa halunneet paluuta fossiloituneeseen traditiomarxilaisuuteen. Mutta höyrykoneproletaarien maailma on jo kaikonnut niin kauaksi nykyisistä sosiaalisista kriisioloista, että tämänkaltainen nostalgia on eri nostalgioiden muodoista kaikkein vähiten vakavasti otettavaa. Romahtavan postmodernin jeunesse doréen vasemmistosiipi näyttää typerillä ja tietämättömillä reaktioillaan sen, että koko "globaali luokka" on lamautunut. Mutta kenties nämä 90-luvun sosialisaatiosta irrottautumaan kykenemättömät, elämänhistorialtaan vielä nuoret ovatkin tosiasiallisesti jo vanhoja ja nyt kolmikymmenvuotiaat vasemmistolaiset melkein kuin "punaisia isovanhempia". Irakin sodan vastaisissa maailmanlaajuisissa massamielenosoituksissa astui esiin uusi 15-20-vuotiaiden sukupolvi, joille "uuden talouden" sukupolven ja sen vasemmiston maailmankuva on jo historiaa. Se tulee toivottavasti paremmin käsittämään sen, että uudet ajat ja uudet kriisit vaativat myös uusia vastauksia emansipatoriselta yhteiskuntakritiikiltä.

Ilmestynyt alunperin: Folha (Sao Paulo), toukokuu 2003

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.