2003-12-14

Mitä on spektaakkeli?
Johdanto Spektaakkeliyhteiskuntaan

Jussi Vähämäki

Spektaakkelin sisältö on kommunikaatio. Tuotettuna tavarana se ei ole mystinen kummajainen. Koko spektaakkelin outous on peräisin sen käyttökelpoisuudesta. Minkä tarpeen voi tyydyttää kommunikaatiosta tai sosiaalisista suhteista kokoonpantu hajuton ja mauton tavara, joka vain näkyy tai puhuu? Mihin tarvitaan ihmisten välistä yhteistyötä ja kommunikaatiota, jota ostetaan, katsellaan tai keräillään, mutta johon ei osallistuta?

Spektaakkelin alfa ja omega on erottaminen. Kun ihmiset on erotettu toisistaan, he löytävät toisensa vain spektaakkelissa, sen tarjoamien valmiiksi tehtyjen kuvien välityksellä. Noihin kuviin samaistumalla, niille alistumalla. Spektaakkelin kuvissa ei enää ole kyse symboleista. Samassa symbolissa ihminen tunnisti ystävänsä tai sukulaisensa. Spektaakkelissa hän kuvittelee sen sijaan löytävänsä itsensä erillisenä ja ainutkertaisena kuvassa, joka on kaikille sama. Spektaakkelin kuvat pakottavat eri elämänmuodot samaksi. Spektaakkelissa "elämän kaikista puolista erotetut kuvat muodostavat yhtenäisen virran". Siitä ihmiset löytävät toisensa erotettuina ja voimattomuudessaan kuitenkin täysin samanlaisina, koska spektaakkeli on siepannut kaiken kommunikaation itselleen. Spektaakkelin kommunikaatio on yksipuolista ja autoritaarista. Siinä puhuu spektaakkeli ja yksinäisten "sosiaalisten atomien" on kuunneltava. Se, kuten auktoriteetti ja käskijä, ei koskaan vaadi mitään muuta kuin hyväksymistä ja tottelemista. Debordille spektaakkelin autoritaarinen viesti on aina sama: olemassa olevan oikeuttaminen. Onnistuakseen spektaakkeli ei tarvitse hienostuneita argumentteja, sille riittää, että se yksin puhuu. Se vaatii ja samanaikaisesti tuottaa passiivista katsomista ja mietiskelyä. Vain eristetty yksilö, joka elää yksinäisenä atomina kaltaistensa kanssa, voi tuntea tarvetta spektaakkeliin, ja spektaakkeli tekee kaikkensa eristääkseen yksilön.

Debordille spektaakkeliyhteiskunta ei ole ilmaus television, elokuvan, teatterin, lehdistön tai ylipäätään joukkotiedotusvälineiden tyranniasta ja niiden mahdollisuuksista vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Välineinä ne ilmaisevat koko sen yhteiskunnan rakennetta, johon ne kuuluvat. Ne kertovat, että toisten valmistamien kuvien katselu on korvannut tapahtumien elämisen ja niihin osallistumisen: "Vanha uskonto oli heijastanut ihmisen voiman taivaaseen, jossa voima otti (ihmiselle vastakkaisen ja vieraan) Jumalan hahmon; spektaakkeli tekee saman maan päällä". Mitä vahvemmiksi ihminen tuntee luomansa jumalat, sitä heikommaksi hän kokee itsensä. Jumalassaan ihminen näkee omat voimansa nurinpäin kääntyneinä ja toisten hallussa. Samalla tavoin spektaakkelissa näyttäytyvät erillisinä ja nurinpäin kääntyneinä ne kyvyt ja voimat, joita toiminnalta ja tuotannolta nykyään edellytetään: esiintymiskyky, kommunikointitaidot, kyky yhdistellä toisilleen vastakkaisia tiedonsisältöjä, yhteistyö vailla ennakkoehtoja, kulttuuri. Spektaakkeli on "järjestelmän rationaalisuuden yleinen näytteillepano" hieman samalla tavoin kuin T-malli Ford oli "fordistisen" teollisuusyhteiskunnan sisäisten suhteiden ja rationaalisuuden näytteillepano. Spektaakkelissa esinemuodon saaneesta kommunikaatiosta voidaan löytää yhteiskunnan toiminnan ja yhtenäisyyden avaimet, sen etiikka ja moraali. Spektaakkeli on erityinen tavara, jossa yleiset ja kaikkien jakamat inhimilliset kyvyt näyttäytyvät erillisinä ja tavaran muodossa, ostettavina, myytävinä, vaihdettavina ja tuotettavina. Puurtamisen sijaan astuu puhuminen, tekemisen sijaan teeskentely, syventymisen sijaan näkyminen, valmistamisen sijaan valmistelu, tekijän sijaan osaaja. Johdonmukaisen on vihdoinkin mukauduttava vaihtuvan johdon muuttuviin vaatimuksiin. Samalla uusi tuotannon ja menestymisen etiikka tekee vanhan teollisuuskapitalismin paheista menestyksen avaimia.

Spektaakkelin Debord rinnastaa rahaan ja rahalle tyypilliseen kaksoiselämään. Yhtäältä raha on tehty, tuotettu tavara (metallina, paperina) siinä missä muutkin tavarat, ja toisaalta se kuitenkin kykenee elämään universaalia elämää, koska rahan käyttökelpoisuus, sen käyttöarvo, muodostuu rahan kyvystä mitata kaikkien tavaroiden arvoa. Rahassa tavaroiden vaihdettavuus, se mikä ei ole tavarassa yksityistä ja erityistä vaan yhteistä, jaettavaa ja ymmärrettävää, muuttuu erityiseksi tuotteeksi ja voi astua toiminnan piiriin tunnistettavana ja erillisenä oliona. Raha on tavaraksi muuttunutta vaihdettavuutta, esineeksi muuttunutta ymmärrystä, joka kätkee rahalle itselleen välttämättömät yhteiskunnalliset suhteet, asettautumisen suhteisiin toisten ihmisten kanssa. Tavarana raha näyttää tavaroiden vaihdettavuuden ja vaihdettavuuden vaatimat yhteiskunnalliset suhteet esineiden eikä ihmisten välisten suhteiden hahmossa. Spektaakkeli, kuten raha, eristää ja näyttää keskitetyssä muodossa sen, mikä on läsnä kaikissa tavaroissa niiden todellisena vaikkakin näkymättömänä sieluna. Spektaakkelin sielu on kommunikaatio ja se, mitä yleisesti tarkoitetaan kulttuurilla. Spektaakkelissa kieli ja kommunikaatio ovat ottaneet tavaran muodon.

Rahan ja spektaakkelin välillä on kuitenkin oleellinen ero: Raha ohjaa ja hallitsee sitä, mikä on jo tehty, esineitä ja tuotteita valmiina. Sen sijaan spektaakkeli hallitsee ja ohjaa vieraantuneessa muodossa tekemistä itseään, sitä mitä voidaan tehdä. Kuten Debord sanoo: "Moderni spektaakkeli ilmaisee ... sitä, mitä yhteiskunta voi (saa) tehdä, mutta tässä ilmaisussa sallittu on absoluuttisesti vastakkainen mahdolliselle".

Spektaakkeli hallitsee yleisenä muotona mahdollisuutta tehdä, koko toiminnan horisonttia ja itse olemisen tapaa. Se ottaa haltuunsa kaikki elämän mahdollisuudet. Se valloittaa muistin kääntämällä sen historiaksi ja eristää ihmisen historian tapahtumien voimattomaksi katselijaksi. Se pakkoluovuttaa ihmisen lajityypillisen yhteisöllisyyden, taipumuksen kommunikoida toisten kanssa ja muuntaa sen tuotannon ulkoiseksi pakoksi. Se pakottaa kielemme itseilmaisun välineestä toisten jo sanoman mekaaniseksi toistoksi. Jos raha hallitsi jo tehtyä, niin spektaakkeli valvoessaan ja ohjatessaan sitä, mitä voi tehdä, näyttää kaiken jo tehtynä. Sen maailma on aina kaunis, hyvä ja täydellinen. Se luo kuvitelman historian lopusta, osallistumisen ja toiminnan turhuudesta. Väkivaltaisena ja alistavana spektaakkeli toistaa, että se, mikä näkyy, on hyvää, ja hyvää on vain se, mikä näkyy.

Se, että spektaakkeli panostaa suoraan toiminnan ohjaamiseen muuttaa koko tuotantoelämän. Tieto, kulttuuri ja sosiaaliset suhteet eivät enää tiivisty koneiksi, esineiksi ja omaisuudeksi, vaan ne näyttäytyvät kykyinä ja tekoina, elävänä eikä kuolleena työnä, suorituksina, jotka eivät välttämättä tuota mitään näkyvää tavaraa, vaan ainoastaan suhteita ja kommunikaatiota esineenä. "Spektaakkeli on esineellistynyt muoto, jonka avulla tulee nähtäväksi se kommunikaation, älyn ja tiedon määrä, jota - vaikkakin vain kapitalistisen tuottavuuden nimissä - ei voida tallettaa koneisiin, vaan jonka on manifestoiduttava elävien subjektien yhteistyössä". Tämä esineellistynyt muoto tarkoittaa kommunikaation sääntöjen, kommunikaatioetiikan, oikein ja hyvin puhumisen, astumista "vieraana mahtina" ihmisten kommunikaatiota vastaan. Näin vapaa yhteistyö korvataan pakollisella työyhteisöllä, vapaa itseilmaisu pakollisella itsen näyttämisellä, sananvapaus sanomisen pakolla. Samalla kommunikaatio tavarana, sen esineellistyneet ja muodolliseksi muuttuneet säännöt muuttuvat verkoksi ja verkostoiksi, eräänlaiseksi joustavaksi koneeksi, joka seuraa askel askeleelta sitä, mitä voidaan tehdä ja mitä on mahdollista tehdä. Se on mahdollista, koska verkostot, koko esineellistynyt kommunikaatioetiikka ei ole kiinni materiaalisissa objekteissa tai koneissa. Ne eivät enää tuota mitään erityistä ja niiden avulla, kuten tietokoneen tai matkapuhelimen avulla, voidaan tehdä mitä tahansa: rahaa ja rakkautta, paperia ja puhetta. Ne hallitsevat vain yleisenä edellytyksenä kaikkea tekemistä. Ne muodostavat järjestyksen, olemassaolon ehdot, joilla ei ole mitään erityistä paikkaa tai tehtävää ja samalla ne järjestävät ja erottelevat ihmisiä, asettavat ihmisiä paikoilleen ilman näkyvää syytä ja selviä tunnusmerkkejä.

Spektaakkelissa on mahdotonta erottaa toisistaan kuvaa ja sen esittämää todellisuutta. Spektaakkelin yhteiskunnassa ei ole enää työtä ja elämää, materiaalista ja henkistä. Siinä henkinen muuttuu tavaraksi, saa erityisen materian tai teon painon, kun taas materiasta tulee henkisen satunnainen ja kepeä päätepiste ja päähänpisto. Ennen ajattelu oli yksityistä ja toiminta julkista, nyt jokainen saa tehdä mitä huvittaa kunhan ajattelee samoin kuin kaikki muut. Jokainen käsin kosketeltava tuote on vain tulosta henkisestä työstä, verkostoista, suhteista ja ajattelusta, jotka ovat pysyviä materian muuttaessa jatkuvasti muotoaan. Siksi Debord voi sanoa, että "spektaakkeli on länsimaisen filosofian perillinen... Se ei toteuta filosofiaa, vaan filosofoi todellisuuden". Spektaakkeli on kuvallinen tai sanallinen esitys, joka on itsenäistynyt jokaisesta esittämästään asiasisällöstä ja se kykenee luomaan kerta kerralta oman sisältönsä. Se antaa vaikutelman puheen ja mielikuvituksen täydellisestä vapaudesta, koska se on varma, että jokaista sen esitystä, representaatiota, vastaa sen oma tuote, se, mitä se itsestään esittää. Spektaakkeliyhteiskunnassa mielikuvitus ja puhe luovat itse oman objektinsa, oman referenttinsä. Ne muodostavat itselleen sopivan kohteen ja ovat itse se "fakta", josta ne tuottavat esityksen. Siksi "todella nurinpäin kääntyneessä maailmassa tosi on valheen momentti". Valhe, kuvitelma alkaa ohjata todellisuutta. Se näyttää todelliselta ja vaikuttaa ikään kuin todellinen. Enemmänkin, tämä kuvitelman luoma todellinen, voi osoittautua kaikkea materiaalista todellisuutta voimakkaammaksi vaikuttajaksi. Niin käy usein lapselle, joka nukkumaan mennessään kuvittelee huoneeseensa vaarallisen petoeläimen ja alkaa toimia kuin peto todella vaanisi häntä, niin käy osakesäästäjälle, jonka on pakko seurata sitä, mitä muut kuvittelevat osakkeiden tulevaisuudesta, eikä hän voi itsepäisesti taistella kuvitelmia ja odotuksia vastaan.

Juuri tähän mahdollisuuteen vapautua sanan ja sen tarkoittaman asian välisestä epävarmuuden ajasta sisältyy spektaakkelin yhteiskunnan häikäisevin mahdollisuus: se vapauttaa keskustelemasta ja osallistumasta, se vapauttaa politiikasta. Sanan ja sen tarkoittaman asian eron katoaminen merkitsee, että spektaakkeli kykenee tuottamaan varmaa ja kiistämätöntä totuutta, ainoaa mahdollista maailmaa. Mutta viedessään kriitikoltaan kaikki aseet, jokaisen turvapaikan ja pakottaessaan hänet alastomana valtaa vastaan, spektaakkeliyhteiskunta tarjoaa kuin varkain lupauksen kokonaan uudesta. Sen edessä seisovalla ihmisellä ei ole enää mitään muuta menetettävää kuin kahleensa. Varmana esittäytyvää totuutta ei muuteta selityksin, vaan toiminnassa, lähtemällä ja luomalla uusi maailma. Spektaakkeliyhteiskunnan viesti ei voisi olla ajankohtaisempi: on toteutettava filosofia, ajattelu ja unelmat, sillä Marxin sanoin "filosofit ovat vain selittäneet maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen" tai Debordin sanoin: "maailma on jo kuvattu, tehtävänä on sen muuttaminen".

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.