Mitä on spektaakkeli?
Johdanto Spektaakkeliyhteiskuntaan

Kirjan sisällön aktiivinen unohtaminen ei johdu Debordin henkilöstä eikä kirjan väitteiden vaikeaselkoisuudesta. Syynä on se, että Spektaakkeliyhteiskunta puhuu suoraan ja selvästi siitä kurjuudesta ja alennustilasta, johon nykyinen (talous)uskontomme ja sen luoma spektaakkeliyhteiskunta on elämämme ja toimintamme saattanut. Tämä suoruus tekee kirjan ymmärtämisen vaikeaksi niille, jotka ovat alistuneet elämään valheessa ja kurjuudessa. Mutta niin yhteiskuntien kuin ihmistenkin elämässä tulee eteen joskus poikkeuksellisia tilanteita, joiden vuoksi emme voi enää elää vanhalla tavalla, turvautumalla vanhaan, emmekä näe vielä uutta, jota kohden voisimme suunnistaa ja josta hakea turvaa. Silloin on pakko katsoa elämäntilannetta suoraan. Kyse ei ole väistämättä menetyksen ja tappion hetkestä, vaan todellisen voiton mahdollisuudesta. Debordin rakastamaa vanhaa kiinalaista sotilasstrategia lainaten, kun meitä ympäröivät kaikki mahdolliset vaarat, meidän ei tarvitse pelätä mitään, ja kun meidät on yllätetty, voimme yllättää vihollisemme. Vasta nyt tarjoutuu tilaisuus luoda itse elämämme, uudistaa vapaasti itse yhteiskuntamme. Tämä vapaus kauhistuttaa ihmistä eniten, kirjoitti Dostojevski. Spinoza, Machiavelli, Marx ja Debord ovat sietämättömiä juuri heidän kirjoitustensa tarjoaman vapauden vuoksi.

Mitä spektaakkeli siis on? Se ei ole mikä tahansa kuvajoukko, vaan kuvien välittämä ihmisten keskinäinen yhteiskunnallinen suhde. Sen sijaan, että kohtaisimme suoraan toiset ihmiset, spektaakkelissa kohtaamme suoraan vain kuvat. Ne välittävät suhteitamme toisiin ja ohjaavat toimintaamme, käsityksiämme ihmisistä, elämästä, oikeasta, väärästä, kauneudesta ja rumuudesta. Kuvat hallitsevat ja ohjaavat mielikuvitustamme. Marxin Pääoman aloitusta hieman muuttaen Debord kirjoittaa: "yhteiskunnissa, joissa hallitsee nykyaikainen tuotantotapa, kaikki elämä ilmenee valtaisana spektaakkelijoukkona. Kaikki se, mikä elettiin suoraan, on etääntynyt representaatioksi". Lyhyesti: spektaakkeli on ihmisten välisiä suhteita, elävää toimintaa, inhimillistä kommunikaatiota, joka on muuttunut tavaraksi.

Tavara on erillinen esine, olio ulkopuolellamme, joka voi tyydyttää jonkin tarpeemme. Tavarassa sen tuottamiseksi vaadittu yhteistyö, inhimilliset kyvyt, sosiaaliset suhteet, kaikki elävä työ ja toiminta, joka sen luomiseksi vaadittiin, näyttäytyy tavaran tuottamiseksi vaadittavista suhteista ja yhteistyöstä irrallisena esineenä. Inhimillinen toiminta, kiistat, suhteet ja hierarkiat ottavat näin ihmiselle ulkopuolisen ja kiistämättömän, objektiivisen esineen hahmon. Tähän esineeseen ihminen ei enää kykene vaikuttamaan. Tavara näyttää todelliselta, ainoalta konkreettiselta tosiasialta, johon tarttua; sen tuottanut yhteistyö ja sosiaaliset suhteet häipyvät pimentoon ja muuttuvat epätodellisiksi. Sitä voidaan tuottaa, ostaa, myydä ja vaihtaa. Oleminen on omistamista ja omaisuudeton on olematon.

Debordin spektaakkeliyhteiskunnan analyysin lähtökohtana on arkielämän kurjistuminen. Se johtuu elämän yhtenäisyyden hajoamisesta elämän pirstoutuessa erillisiin elämänalueisiin, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Jo 1950-luvun alussa Debord vaati taidetta, joka olisi tilanteiden, tapahtumien tai situaatioiden luomista eikä jo tapahtuneen ja "jo tehdyn" esittämistä. Kun hän oli heinäkuussa 1957 Cuneon lähellä Pohjois-Italiassa perustamassa "Situationistista internationaalia", hän antoi ensimmäisen määritelmän spektaakkelista: "Situaatioiden rakentaminen alkaa modernin spektaakkelin käsitteen romahtamisesta. Spektaakkelin varsinainen periaate on yhteydessä vanhan maailman vieraantumiskäsitteeseen, ei osallistumiseen". Spektaakkeli on täydellisin tulos elämän kokonaisuuden silpomisesta ja vieraantumisesta.

Vanha teollisuusyhteiskunta oli löytänyt voimansa elämänkokonaisuuden silpomisesta, erikoistumisesta, tehtävien ja elämänalueiden jakamisesta. Tehtaassa työtehtävät ositeltiin, jotta tuotanto olisi mahdollisimman tehokasta. Tehdastyöläisen oli hoidettava vain hänelle kuuluva osa eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiota vierustoverinsa töihin. Työssä ei puhuttu. Tuotannon eri aloilla erikoistuttiin tekemään määrättyä tuotetta eikä silloin tarvinnut miettiä kokonaisuutta. Itse yhteiskuntakin oli jaettu tuottavaan ja tuottamattomaan osaan, työhön ja vapaa-aikaan, puurtamiseen ja kommunikaatioon. Tuottamatonta oli aika työn ulkopuolella tai työhön valmistauduttaessa: levossa, kulutuksessa, kasvatuksessa, huvituksessa, mutta myös perheessä, sairauden aikana, synnyttämisessä ja synnyttäessä, syömisessä, juomisessa, kahvitauoilla, tupakkatauoilla ja jutellessa. Ainoastaan työssä ihminen kykeni toteuttamaan itseään, tuottamaan tuhlaamisen sijaan. Mitä tuottavampi ja tehokkaampi oli tehdas ja tuotannon tavoitteille alistettu yhteiskunta, sitä vähemmän siinä oli puhetta ja ihmisten keskinäistä välitöntä yhteistyötä. Yhteiskunta oli yhtä suurta tehdasta. Mutta mitä erikoistuneempi tuotanto, mitä eristyneempiä ihmiset, sitä enemmän vaadittiin myös eri alojen välistä koordinaatiota, kommunikaatiota ja yhteistyötä. Tarvittiin kommunikaation ja "kulttuurin", markkinoiden ja yhteiskunnan yhtenäisyyden ammattilaisia, jotka kykenivät koordinoimaan ja ohjaamaan erikoistuneiden tuotannonalojen ja elämänpiirien kokonaisuutta, yhdistämään erikoistumisen ja työnjaon toisistaan eristämät yksilöt yhdeksi kansaksi. Tarvittiin niitä, joiden tuotteena on kommunikaatio, ihmisten yhdistäminen jo tehdyn tavaran, tavaranäytelmän tai spektaakkelin avulla.

Spektaakkeli ihmisten välisten suhteiden kuvaan esineellistyneenä muotona on kuin mikä tahansa tavara. Sitä tuottaa erityinen teollisuudenala, kulttuuriteollisuus ja sen valmistamiseksi on olemassa omat tekniikkansa. Se on kapitalistisen tuotannon vastaus sen tuottamaan elämän eriytymiseen ja ositteluun ja se syntyy yrityksestä koota eri elämän alueet jälleen yhteen. Mutta se ei ole toisistaan irtaantuneiden elämänalueiden kokoamista yhteen ihmisten ja toiminnan tasolla, vaan se kokoaa yhteen kuvana, kuvan tasolla. Kaikki se, mitä elämästä löytyy, löytyy nurinkääntyneenä spektaakkelista, joka on itsenäistyneiden kuvien tai representaatioiden joukko. Kuva on spektaakkelissa itsenäistynyt kuvaamastaan oliosta ja korvannut toiminnan, se miltä elämä näyttää on syrjäyttänyt elämän kokonaisuuden. Spektaakkelissa ihmisruumis on erotettu näkyvästä hahmostaan ja omista sanoistaan. Kieli ihmisen ruumiinjäsenenä ja keinona koskettaa toisia on riuhtaistu irti. Nyt näyttää siltä, että kuvat toimivat, puhuvat ja tuottavat, ihminen vain katselee ja kuuntelee.

Teollisuusyhteiskuntien tuottamana erityisenä tavarana spektaakkeli ylittää oman tilansa ja oman tuotannonalansa rajat. Kyse ei ole enää yhdestä tavarasta muiden joukossa, sillä spektaakkeli on sotkeutunut kaikkeen tuotantoon ja pyrkii ohjaamaan sitä. Eikä se sekoitu vain tuotantoon, sillä se on rikkonut työn ja huvin, työelämän ja elämän väliset rajat ja miehittää myös tärkeintä osaa tuotannon ulkopuolisen elämän ajasta. Spektaakkeli ei kuitenkaan ole tulos kuvien massiivisen levittämisen tekniikoista. Televisio ei synnytä sitä, eikä siinä ole kyse kuvien väärinkäytöstä. Spektaakkeli ei ole jotain, jota voidaan käyttää hyvin tai huonosti. Spektaakkelin yhteiskunnassa kuva tuottaa todellisuutta ja todellisuus muuttuu kuvaksi. Kuva on aina väärennös, sillä spektaakkeli on kyllä kuva koko yhteiskunnasta, mutta kuitenkin vain yhteiskunnan osa ja samalla väline, jolla osa hallitsee yhteiskuntaa. Spektaakkeli ei heijasta koko yhteiskuntaa tai elämää yhteiskunnassa, vaan se järjestää ja rakentaa kuvat yhteiskunnan yhden osan intressien mukaan. Spektaakkeli on kuin toimittaja, joka tietää ensin kaikesta jotain ja lopulta kaikesta kaiken. Jos vanhassa maailmassa työläinen tunsi vain työtehtävänsä ja teki sen keskittyneesti ja hiljaa ja koneiden melu hautasi alleen kommunikaation ja sosiaaliset suhteet, niin spektaakkelin yhteiskunnassa puheen, kommunikaation ja sosiaalisten suhteiden meteli hiljentää koneet.

Spektaakkeliyhteiskunta löytää voimansa työnjaon romahtamisesta, kun kaikki näyttävät voivan tehdä mitä tahansa ja "voimme…nähdä karnevalistisen riemukkaana purkautuvan työnjaon parodisen lopun; se on sitä myrskyisämpi, mitä enemmän se käy yksiin kaiken aidon kompetenssin katoamisen kanssa. Pankkiiri laulaa, asianajaja ryhtyy poliisin kätyriksi, leipuri paljastaa kirjalliset mieltymyksensä, näyttelijä hallitsee… Itse kukin voi esiintyä yllättäen spektaakkelissa näyttäytyäkseen julkisesti... jonkin ennen hänellä näkymättömän taidon kera. Kun on selvää, että 'mediastatus' on arvoltaan äärettömästi suurempi kuin se mitä todella kyetään tekemään, niin on vain normaalia, että tuo status on helposti siirrettävissä ja se antaa oikeuden loistaa samalla tavoin missä tahansa roolissa". Uuden spektaakkeliyhteiskunnan aikaan se, mikä on, ja se, mikä on jonkun hallussa ja omistamaa, muuttuu siksi, mikä näkyy tai näyttäytyy. Spektaakkeliyhteiskunnan yksinkertainen periaate on, että se, mikä ei näy, ei ole, ja se, mikä näkyy, on. Debordin sanoin: "Talouden hallitseman yhteiskuntaelämän ensimmäistä vaihetta oli määrännyt määritelmällisesti jokaisen inhimillisen toimen ilmiselvä latistuminen olevasta omistettavaksi. Nykyinen yhteisöelämän täydellisen miehittämisen vaihe ... johtaa omistamisen yleiseen liukumiseen näkyväksi ja siltä jokaisen todellisen 'omistamisen' on haettava välitön arvostuksensa ja varsinainen tehtävänsä. Samaan aikaan jokainen yksilöllinen todellisuus on tullut yhteiskunnalliseksi, suoraan riippuvaiseksi yhteiskunnallisesta voimasta, sen muovaamaksi. Jos sille annetaan lupa näyttäytyä, se voi tehdä sen vain siinä, mitä se ei ole".