Näkymättömiä kansalaisia ja itsehallittuja sosiaalikeskuksia

Mistä on kyse?

Itsehallitut sosiaalikeskukset sijaitsevat yleensä vallatuissa vanhoissa teollisuushalleissa tai muissa tyhjissä rakennuksissa. Yleensä ne sijaitsevat köyhimmillä asuinalueillaan (vaikkakin myös poikkeuksia on). Yleensä tilat on otettu käyttöön laittomasti valtaamalla (ns. squat). Niitä on kuitenkin pyritty laillistamaan käynnistämällä neuvotteluja viranomaisten kanssa. On vaikea sanoa mitä kaikkea sellainen "säiliö" kuten sosiaalikeskus voi sisältää, eri ryhmät painottavat eri asioita, riippuen ympäröivän asuinalueiden ongelmista ja tarpeista. Voidaan joka tapauksessa sanoa, että sosiaalikeskuksissa on vähintään kansankeittiö, pubi tai kahvila, kirjakauppa, konserttisali, kokoustiloja, joissa toimii asukasyhdistyksiä, kansalaisjärjestöjä ja kollektiiveja, teatteri- ja muItimediapajoja jne. Keskuksien tarkoitus mahdollistaa ihmisten vapaan itseorganisoituminen sellaisten asioiden tiimoilta, jotka heitä kiinnostavat. Rajoja ei oikeastaan ole ja monista sosiaalikeskuksista on tullut merkittäviä kulttuuri ja multimedian tuotantokeskuksia. Muista on tuIlut kaupungin yöelämän keskipisteitä ja toisista taas perinteisemmän yhteiskunnallisen toiminnan vetureita.

Uuden työväen uudet työväentalot

Sosiaalikeskuksien luoma ilmiö on hyvin tärkeä ja se sisältää monia mielenkiintoisia piirteitä, joiden vuoksi haluamme kirjoittaa niistä Megafonissa. Termi "itsehallittu sosiaalikeskus" sisältää itseasiassa kaikki ne tärkeimmät elementit, joita haluamme tässä yhteydessä korostaa. Ensinnäkin itsehallinto kuvaa sitä, että ihmiset itse toimivat aktiivisina osapuolina keskuksissa. Jos ihmiset haluavat toimia, keskuksia on olemassa, muuten ne katoavat. Itsehallinta tarkoittaa sitä, että ei ole olemassa mitään ulkopuolista tai yläpuolista tahoa, joka organisoisi puitteita ja antaisi ne kaavamaisesti ihmisten käyttöön. Tietyllä tavalla voimme sanoa, että itsehallinto on politiikan kuolemaa, jos määrittelemme politiikaksi puolueet ja päätöksenteon delegoinnin, toisin sanottuna edustuksellisuuden.

Päätöksen teko näissä vapautetuissa tiloissa rakentuu yleensä siten, että keskuksien eri toimintaryhmät kokoontuvat erikseen kerran viikossa keskustelemaan omista tavoitteistaan ja ongelmistaan, kahden viikon tai kuukauden välein pidetään laajempia tilakokouksia, joissa ryhmät yhdessä koordinoivat toimintaansa. Kokoukset ovat tietenkin avoimia kaikille ja päätöksenteko aina kollektiivista. Joskus tiettyihin projekteihin tai osa-alueille voidaan valita ihmisiä, jotka käytännössä vastaavat tietyistä asioista tai hoitavat esimerkiksi päivystykset, mutta kyseessä on lähinnä teknisistä aspekteista, joihin ei liity mitään suoranaista valtaa. Sosiaalikeskukset ovat myös joutuneet kohtaamaan medioita. Asia on hoidettu siten, että on valittu keskukselle "tiedottaja", jonka tehtävänä on ollut kertoa avoimesti ja objektiivisesti toiminnasta tai kannanotoista, tietysti itseään korostamatta. Tämäkin tehtävä on yleensä ollut kiertävä ja siten on pyritty välttämään toiminnan henkilöitymistä ns. johtajiin.

Toinen keskeinen avainsana itsehallinnon lisäksi on sosiaalisuus. Sosiaalisuudella tarkoitetaan kahta asiaa. Ensinnäkin kyse on ihmisten mahdollisuudesta tehdä asioita yhdessä kollektiivisesti. Työn katoamisen myötä monilla köyhillä lähiöalueilla on tullut tutuksi ilmiö, joka tunnetaan nimellä apatia tai passivoituminen. Yhteiset asiat eivät enää kiinnosta ihmisiä ja joskus omatkin asiat hoituvat huonosti, koska vallitseva järjestelmä ei tunnista merkittäväksi sellaisia henkilöitä, jotka se itse on syrjäyttänyt. Ihmisten välinen sosiaalisuus antaa heille mahdollisuuden vaikuttaa lähiympäristönsä lisäksi myös omaan elämään. Hienoimmat keskustelut ja yhteiset projektit saavat yleensä alkunsa vapaamuotoisissa keskusteluissa pubeissa tai kansankeittiöissä. Sosiaalisuus tarkoittaa myös toimintaa yhteiskunnan eli oman lähialueen, asuinalueen, sisällä. Toimintaa voi tietysti tapahtua ilman sosiaalikeskuksiakin, mutta fyysiset tilat ja puitteet mahdollistavat toiminnan jatkuvuuden ja sen, että ei tarvitse kiittää ketään ulkopuolista tiloista: tilat ovat omat ja yhteiset.

Perinteinen poliittinen ja ammattiyhdistystoiminta on yleensä toteutunut poliittisissa puolueissa tai työpaikoilla. Kuten aikaisemmin sanottu, työ muuttuu yhä enemmän sellaiseksi, että vakituisia työpaikkoja tai sellaisia työpaikkoja, joissa olisi mahdollista järjestäytyä perinteisten mallien mukaisesti, ei enää ole. Ihmiset ovat myös etääntyneet perinteisistä järjestäytymisen muodoista, koska he kerta kaikkiaan ovat saaneet tarpeekseen niiden toimintatavoista. Yhteiskunnallisuus on siis sitä, että ymmärretään miten ihmisten tarpeiden tyydyttäminen ja elinolojen muuttaminen vaatii uusia itseorganisoitumisen muotoja. Voimme siis hyvällä omallatunnolla puhua uudesta työväenluokasta, joka rakentaa itselleen uusia työväentaloja, samalla tavalla kuin perinteinen työväenliike vuosisadan alussa oli niitä itselleen rakentamassa, silloisessa ja siten erilaisessa tilanteessa.

Puhumme uudesta työväenluokasta, koska nykyinen luokka ei ole enää yksi suuri kokonaisuus, joka tekisi samalla tavalla yhteisesti työtä perinteisessä tehtaassa ja jolla olisi samat tarpeet. Uskomme myös, että uuden työväenluokan itseorganisoitumisen mallit ovat jättämässä hyvästit politiikalIe, suurille puolueille ja suurille yhtenäisille ammattiyhdistyksille. Tämä johtuu hyvin pitkälle kahdesta tekijästä. Ensimmäinen on se, että työ on yhä monipuolisempaa ja siihen liittyy yhä enemmän älyä, osaamista. Ihmiset eivät ole enää valmiita luopumaan omasta yksilöllisyydestään. Yhtenäistä työläiskulttuuria ei myöskään ole enää olemassa: nyt vallitsee monen kirjava tapa suhtautua asioihin ja vaikuttaa niihin. Toinen merkittävä tekijä on se, että menneisyydessä työväestö taisteli kahdella rintamalla: ay-liikkeen kautta ja omien poliittisten puolueidensa välitykseIlä. Vaatimukset olivat lisää palkkaa ja lisää poliittista valtaa. Tilanne on muuttunut täysin, koska näitä asioita ei pystytä enää erottamaan toisistaan. Lisäksi on tullut iso joukko uusia tarpeita, jotka liittyvät muun muassa kulttuuriin, ympäristöön, eettisiin arvoihin ja affektiin. Myös palkkavaatimuksien asettaminen perinteisessä mielessä on tullut vaikeaksi, koska ihmisillä ei ole enää työtä sen entisissä muodoissa. Kiinnostus politiikkaan on kadonnut, koska ihmiset ymmärtävät, että politiikan avulla ei pystytä enää vaikuttamaan asioihin. Viimeisimmät vaalit Suomessa osoittivat, että ihmiset äänestävät yhä vähemmän ja että mitä köyhempiä he ovat, sitä vähemmän heitä kiinnostaa osallistua sellaiseen "päätöksentekoon", joka aina kääntyy heitä vastaan. Ilmiö on tuttu kaikkialla jälkiteollisissa maissa ja juuri tähän sosiaalikeskuksien suoran osallistumisen mallin menestys perustuu.