Välimaastoja

Kouluttaa, tuottaa subjektiivisuutta

Palataan siihen, miten yritys haltuunottaa yhteiskunnallista arvoa, huomioimalla kuitenkin, että tämän arvon suuruuden määrittäminen on käytännössä riippuvainen poliittisesta vallasta. Missä sijaitsee arvo, jota yritys voi ottaa haltuunsa? Se on kaikkialla. Marxin kuvaamassa kapitalismissa lisäarvo synnytetään tehdastyöläisten riiston kautta, järjestetään yhteiskunnallisen työnjaon välityksellä ja sen seurauksena muodostuvan funktioiden ja kansakuntien hierarkian kautta. Arvon virtaaminen sijoittui kiinteisiin tiloihin. Nyt arvo virtaa kaikkialla, poikittain yhteiskunnassa, jääden kuitenkin lepäämään jonnekin, synnyttäen kasaumia, joista arvo otetaan uudestaan käyttöön ja uudistetaan teknologisilla ja yhteiskunnallisilla kielillä.

Kun tuotanto (ja riisto) kulkevat kielellisen välityksen läpi ja levittäytyvät kaikkialle yhteiskuntaan, tapahtuu talouspoliittisen tieteen kannalta poikkeuksellisia asioita: arvon rakentuminen (riiston kautta) paljastuu subjektin sielun ja älyn läpikulkemisena. Tämä väittämä korostaa erästä seikkaa, jota on vaikeaa hyväksyä: silti... Palataan siihen, miten yhteiskunnallisen työn riistäminen määräytyy ja miten yritys haltuunottaa yhteiskunnallisen tuotannon arvoa. Olemme sanoneet, että se tapahtuu älyn ja älyllisyyksien yhteiskunnallisen yhteistyön kautta, eli sen älyn kautta, joka pannaan toimimaan tieteellisenä tutkimuksena, elämäntyylien rakentamisena, kielen muutoksena ja asioiden sekä mielleyhtymien uusien merkityksien määrittämisenä... Arvon tuottaminen syntyy subjektin työstä, hänen aivoistaan ja hänen intohimoistaan, hänen singulaarisuudestaan sekä yhteistyön piiristä, johon hänet on sijoitettu.

Tämä tarkoittaa, että voidakseen tuottaa on pakko ennen kaikkea tuottaa subjektiivisuutta. Subjektiivisuus tuottaa pääoman ja yrityksen. Mikäli halutaan hallita älyllistä pääomaa, sitä on joko tuotettava itse tai kerättävä, ostettava tai haltuunotetttava toisilta. Näin koulutus rynnistää talouspolitiikan kentälle muodostaen siirtymässä postmodernin immateriaalisen tuotannon hegemonian aikakaudelle tämän strategisen keskipisteen. Koulutuksen kautta materiaaliset hyödykkeet ja älyllisen työn kasaumat, joita yhteiskunnassamme ovat rakentaneet meitä edeltäneet sukupolvet, on muutettu nestemäisiksi ja yksilöllisiksi sekä luovutettu kapitalistiselle riistolle.

Kapitalisti pyytää, että poliittinen valta tarjoaisi hänelle koulutettua työvoimaa. Se vaatii sitä ja haluaa, että tämä työvoima annetaan hänelle ilmaiseksi. Se vaatii, että tälle työvoimalle annetaan mahdollisuus kouluttautua ilmaiseksi, jotta se voisi olla nopeasti riistettävissä. Usein tätä vaatimusta ei voida tyydyttää. Mikä vielä pahempaa pääoman kannalta, tämän julkisen koulutuksen tarjoaman työvoiman piirteisiin kuuluu riistoon sopeutumattomuus. Miten tämä on mahdollista, kysyy pääoma ja moninkertaistaa yrityksien johtamia suoran koulutuksen muotoja eli kontrolloi koulutusta. Tarvitaan kahden ehdon täyttymistä, jotta koulutus saadaan vastaamaan yhteiskunnallisen yrityksen vaatimuksia: toisaalta yksilöllistä harjoittelua, joka on joustavaa ja suuntautuu välineelliseen tieteeseen, ja toisaalta halukkuutta hyväksyä komentoa ja vapauden illuusiota riistossa. New age -koulutus on funktionaalista ja alistettua, kun se tuottaa kontrolliin valmista subjektiivisuutta. Massojen kuri päättyy tehtaan kanssa: yritys ilman tehtaita kontrolloi singulaarisuutta.

Onko vielä olemassa tuottavia "paikkoja"?

Tietysti niitä on vielä olemassa. Metropolitaaninen mehiläispesä on paikkojen ja ei-paikkojen kokonaisuus, siis myös paikat kuuluvat siihen. Vanhoja tehtaita, jotka ovat ylläpitäneet yhteiskunnallista merkitystään rakennemuutoksien kautta; vanhan talouden tuotannollisia siirtymiä, jotka hienostuneina ylläpitävät merkittäviä tuotantosegmenttejä. Mutta myös uusia paikkoja, kuten palveluihin erikoistuneita verkostoja, joiden kautta suhdetalous ja yhteistyö kristallisoivat tiloja, ja lopuksi tiedon tehtaita, kouluja ja kouluttamisen instituutioita. Näiden paikkojen kohdalla, ja erityisesti koulutuksen tehtaan kohdalla, pätevät eräät käsitykset.

Ensinnäkään meidän ei pidä kaivata alueellisesti määriteltyä toimintaa, joka olisi paikannettua juuri tiettyyn määräytyneisyyteen, kuten fordismin aikana tapahtui tehtaan porteilla tai koulun edustalla (taistelumuotoja, jotka olivat tyypillisiä 1960- ja 1970-luvun syklille), vaikka tietysti näissä paikoissa on edelleen mahdollista avata taisteluja. Toiseksi objektiivinen kysymys (onko vielä tuottavia paikkoja?) ei vajoa ideologisuuteen, kun sanomme, kuten olemme sanoneet, että on mahdollista avata taisteluja määritetyissä paikoissa. Tämä on ainoa mahdollinen tieteellinen vastaus. Mikäli metropolitaaninen mehiläispesä on paikkojen ja ei-paikkojen kokonaisuus, tärkeintä on ymmärtää tämä suhde vanhan ja uuden, tehdaspaikan ja metropolitaanisen proletariaatin katoamisen paikan suhteena.

Epävarmistamisen analyysi, kuten opiskelijan tai tutkijan aseman analyysi, vie meidät välittömästi väittämään, että metropolitaaninen paikka on olemassa, mikäli vapaa taisteleva subjektiivisuus on sen määritellyt. Tilassa ilman mittaa ("yrityksen ilman tehtaita" tila on vailla mittaa) kapitalistinen mitta on ainoastaan vallan yksipuolinen määre. Kuitenkin myös uusi proletariaatti voi määritellä yksipuolisesti antagonistisen subjektiviteetin tuottamispaikan. Tämä toteutuu, kun vieraantuminen ja riisto palautetaan immateriaaliseen työhön, sen kärsimykseen ja voimaan, sen kurjuuteen ja rakkauteen. Kouluttautumisien paikoissa, jos kouluttautumisena ymmärretään jatkuva kouluttautuminen, kouluissa ja yliopistoissa, toistuu eräänlainen tuottava teollinen harjoittelu, joka saa muotonsa tutkimusprosesseissa.

Kouluttautumisessa paikan ja tilan tuotannollinen määrittyminen korostuvat. (Utooppinen näkemys: jonakin päivänä lähiaikoina, kouluttautuminen ja tuotanto tulevat samaksi asiaksi.) Tuotannollisen paikan määrittyminen postmodernilla horisontilla tarkoittaa pääoman osalta komennon paikan määrittämistä. Työläisten osalta, epävarmistettujen työläisten osalta, se tarkoittaa sellaisen paikan määrittämistä, jossa olisi mahdollista kerätä yhteen vapautta, tuottavuutta, keksimistä ja iloa. Työstämällä kouluttautumista, pääoma haluaa määritellä riiston rakennetta. Yhteiskunnallisen tuotannon kapitalistisen haltuunoton ehdot ja prosessit asettuvat priorisoivasti koulutuksen fyysisiin paikkoihin. Yhteiskunnallisen työn kasautumista koskevat päätökset määritellään koulutuksen paikoissa. Yritys ilman tehdasta ja sen riistämisen tahto korostuvat, kun ne dominoivat ja määrittelevät koulutusta.

Mehiläispesä ja vastarinta

Vastarinnan ja antagonismin tuottavat paikat ovat siis välimaastoja vanhojen ja uusien tuottavien paikkojen välillä. Välimaasto voidaan käsittää synkronisesti. Se sijaitsee tuotannon ja yhteiskunnan välissä. Se on alue, johon viitataan käsitteessä "yritys ilman tehtaita". Alue, joka on ilman. Tämä "oleminen ilman" nostaa esille taas kerran monia inhimillisiä työläistarinoita, joita on singularisoitu äärimmilleen. Työläiselämän tarinoita, jotka muodostuvat sarjasta työ-taistelu-irtisanominen-kurjuus-epätoivo. Sitten kunnian ja katastrofin tarinoita, joiden keskipisteessä on tutkijoita ja työn organisoijia, ihmisiä - myös johtajia - jotka toimivat tehtaissa, joita nyt on kuopattu... silti älyllisyyteen ja vastarintaan kykeneviä ihmisiä: petettyjen sukupolvien ja hylättyjen alueiden tarinoita.

Välimaastoa voidaan käsittää myös historiallisesti, eli diakronisesti. Silloin siitä tulee elinikäisen kouluttautumisen tila, epävarmistettujen ihmisten jatkuvaa pakottamista teknologiseen ja disiplinaariseen kouluttautumiseen. Välimaasto on lopuksi myös se tila, jossa vallitsee ontologinen ristiriita pääoman kontrollivaatimuksien ja työn voiman enimmäisilmaisemisen tarpeen välillä... Katsokaa, mitä tapahtuu yliopistoissa: toisaalta äärimmäistä artikuloitua ja hierarkkista kurinalaistamista, jota opiskelijat sisällyttävät brutaalilla tavalla. Toisaalta tiedon ylitsepursuamista, joka ylittää kontrollin rajoja, joita yritetään asettaa sen tielle. Mehiläispesää määrittelevät välimaastot, joissa toteutuvat kaikki mahdolliset ajalliset, rakenteelliset ja ontologiset ristiriidat, joista taistelut avautuvat.

Paremmin sanottuna vastarinta tulee ensin. Vastarinta tulee tuohtumisesta eli kapinasta, joka syntyy ylimääräisestä tiedosta, tai hulluudesta, joka syntyy täydellisestä kärsimyksestä, tappiosta ja sellaisen mielikuvituksen tuottamisesta, joka ei osaa enää pidätellä vapautumisen halua. Olemme siis siellä, missä määräytyy alkeellisen fenomenologian kautta postmodernin todellinen uusi ontologinen kudos: tuottava olento, jolla on mehiläispesän muoto. Käänteisesti; suuri juusto, jossa on reikiä. Tämä on välimaasto: vallankumouksellinen subjektiivinen siirtymä, joka haluaa sitä omaan yksinkertaiseen operatiiviseen mielikuvitukseensa. Vastarinta sijaitsee mehiläispesässä, paikkojen välisissä välimaastoissa, ei-paikan ja minkä tahansa yhdistymisen välillä.

General intellectin poliittinen keho

Yhdistäminen on subjektiivinen operaatio, mutta se ei ole silti supistava tai yksipuolinen operaatio. Älyllisen työn liha - toimintojen laajentuminen, jonka kautta työ muuttuu hyödykkeiksi, palveluiksi, tuotantosuhteiksi ja kommunikaatioksi - sisältää, kuten olemme nähneet, vastarinnan. General intellect, jota Marx piti kapitalistisen kehityksen viimeisenä merkkinä (koska loppujen lopuksi älyllinen työvoima olisi korvannut materiaalisen työvoiman), on nyt kapitalistisen kehityksen uuden vaiheen perusedellytys. Älyllisen työn lihasta, "välimaastoista", moniulotteisesta mehiläispesästä, jossa monet rakentamisen ja oppimisen taidot ovat vierekkäin, siis tästä elävästä lihasta, joka on kouluttautumista, sen vahvistumista sieluissa ja sen tiivistymistä keksinnöiksi ja mielikuvitukseksi, siis tästä toivon ja epätoivon, työn ja työttömyyden, kekseliäisyyden ja köyhyyden sekä poissulkemisen vaihtelusta ja vuorottelusta, on muodostettava poliittinen keho.

Moninainen keho, jonka läpi kulkevat halut ja intohimot - joka kykenee tarpeen tullen harjoittamaan voimaa ja vastavaltaa - kone joka ilmaisee haluja eikä tarpeiden sovittelua... Moninaisuuden keho, joka sisällyttää ja ilmaisee tämän kaiken, on yhteinen singulaarisuuksien ja halujen yliannostus. Yhteinen moninaisuus, jonka sisällä vaikuttavat singulaarisuudet, kuten yhteisen meren aallot, jotka valmistautuvat muutoksen myrskyyn.

Tietysti on liian aikaista puhua myrskystä ja poliittisesta kehosta, singulaarisuuksista, jotka tulevat vajoamaan tapahtumaan, mutta silti voimme jo nyt sanoa, että tapahtuma tulee varmasti ja se tulee viemään päätökseen ne kapitalistisen vallankumouksen elementit, joita olemme tässä kuvanneet. Tapahtuma tulee viemään ne päätökseen kääntämällä ne. Yrityksiä ilman tehtaita vastaan se tulee asettamaan epävarmistetun proletariaatin, jolla on suurempi tuottava voima kuin kaikilla tehtailla yhteensä, koska tämä proletariaatti on yhdistynyt ilman että kapitalisti sen pakottaisi siihen. Kapitalistiselle yhteiskunnallisen arvon haltuunotolle se tulee vastaamaan: "minä olen yhteiskunnallisen tuotannon arvo, minä olen työn keksintöjen ja yhdistymisten kokonaisuus, minä olen haltuunotettu arvo". Tämä keho tulee kieltämään mitan funktiot. General intellect tarvitsee ainoastaan tuotannon ja vapauden mittaamattomuutta ja tunnistaa ainoastaan sen.

Subjektiivisuuden muodostaminen ja tuottaminen ovat tärkein poliittinen ja antropologinen siirtymä moninaisuudelle. Toverit, jos me emme ymmärrä tätä, meillä ei ole mitään keskusteltavaa. Uuden proletariaatin kärsivästä lihasta me voimme muodostaa yhden yhteisen kehon. Vallankumouksesta tulee "Bildungroman" tai paremmin, kuten Foucault halusi, subjektin rakentamisen historia. Subjektiivisuuden tuottaminen tarkoittaa myös yhteentörmäyksien paikkojen tuottamista, eli ristiriidan ja taistelun paikkojen rakentamista, ja subjektiivisen yhdistymisen ryhmiä, jotka juoksevat pääoman kontrollin ja hierarkian linjojen sisällä ja niitä vastaan. Prosesseja ja siirtymiä. On aina olemassa välimaastoja. Niissä liha muuttuu kehoksi ja moninaisuus monipuoliseksi luovuudeksi ja aktiviteetiksi. Sosiologinen analyysi, jonka kohteena on siirtymä modernista postmoderniin, fordismista postfordismiin, päätyy tähän välimaastoon - se ylistää subjektiivisuutta, sen esilletuomisen prosessia ja sen menestymisen mekanismia.

Toni Negri, Posse, Manifestolibri, lokakuu 2001, Rooma