Välimaastoja

Yrityksiä ilman tehtaita

Kuulkaa, kuulkaa: Alcatel (suuri ranskalainen elektroniikka-alan yritys) ja Philips (hollantilainen suuryhtiö) ilmoittavat myyvänsä pois tehtaansa ja tuotantotoimensa muuttuen näin "yrityksiksi ilman tehtaita", jo nyt ne julistavat olevansa "virtuaaliyrityksiä". Näiden julistuksien takana (ja sen laajan tieteellisen kirjallisuuden takana, joka toimii julistuksien ideologisena koristeena) ovat ennen kaikkea tuotantoprosessien rakennemuutokset. Tehtaat pysyvät, Alcatelin sähkölaitoksia ja Philipsin televisiovastaanottimia tullaan edelleen rakentamaan hiellä, ja työtä edelleen riistetään (jos mahdollista vielä enemmän kuin aiemmin).

Muutos on siinä, että yritysjohtajien ja osakkeiden omistajien ei tarvitse enää sotkeutua likaisiin asioihin. Finanssipääoma pyrkii siirtämään työvoiman hallintaan liittyvät kustannukset ja riskit tuotantoprosessin alemmille segmenteille. Yhä useammin se onnistuu tässä tehtävässä. Samanaikaisesti viisastellaan työn "katoamisesta". Häpeämättä sanotaan "tuotannon siirtyneen työn ulkopuolelle" tai "postfordistisen yrityksen olevan kokonaan virtuaali" vaikkakin kyseessä on vain työn ulkoistaminen keskeisimmistä yrityksistä.

Kuitenkin meidän on myönnettävä, että nämä uuden tuotannollisen vaiheen paradoksaalisimmatkaan kuvaukset eivät ole vailla järkeä. Postfordismissa yritys ilman tehtaita ei tyydy pelkästään ulkoistamaan tuotantoa, siirtämään sen segmenttejä alemmille tuotantoyksiköille tai ulkoistamaan materiaalisia ja immateriaalisia palveluja: tämän (ja muun) lisäksi se hyötyy yhteiskunnan yleisten uusintamisen ehtojen uudistumisesta, koska tuottamisesta ja elämisestä yhteiskunnassa on tullut saman kokonaisuuden osia, ja siksi yhteiskunnallinen tuottavuus (yleinen ja tehtaan ulkopuolinen) on yrityksen haltuunottama. Se, onko suurempi se arvon määrä, joka tulee "yritykselle ilman tehtaita" ulkoistetuilta tehtailta, vai se, joka tulee suoraan ja ilman välityksiä yhteiskunnallisesta tuottavuudesta, on nykyisin merkityksetön ja epäkiinnostava asia.

On kuitenkin totta, että tiettyjen instituutioiden eloonjääminen (vanhantyyppinen kapitalismi ja sosialistinen ay-liike, puhumattakaan muista korporaatioista) on riippuvainen vastauksesta tähän kysymykseen, mutta se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että vastauksen sisältö ei kiinnosta niitä miljoonia työläisiä, jotka työskentelevät yötä päivää toimistoissa tai pientehtaissa, kellareissa tai olohuoneissaan, immateriaalisia palveluja keskittävissä konehalleissa tai suurtehtaiden raunioissa, yliopistoissa tai yksityisissä laboratorioissa.

Työn yhteiskunnallinen tuottavuus muodostuu eräänlaisessa metropolitaanisessa mehiläispesässä, jossa vanhat tuotantopaikat ja uudet toiminnot ilman paikkaa asettuvat vastakkain tai sekoittuvat keskenään. Työvoiman äärimmäistä liikkuvuutta vastaa nykyisin tuotannollisten paikkojen samantasoinen liikkuvuus. Funktionaalisuus on päättynyt ja samantekevän urbaanin näyttämön välityksellä muodostuu mittaamattoman ylijäämäinen tuottavuus, joka luo solmukohtia ja samalla edustaa itseään hirviömäisesti: ei merimiessolmuja, vaan Gordionin solmuja, joita yksikään miekka ei voi avata... mehiläispesiä, poikittaisuutta, äärimmäisen korkeaa tuottavuutta...

Mitä tarkoittaa yhteiskunnallisen arvon haltuunottaminen?

Liikkuminen näiden mehiläispesien sisällä aiheuttaa päänsärkyä. Meidän pitäisi suunnistaa niissä valtavissa muutoksissa, joissa "yritys ilman tehtaita" ja "voitto ilman työtä" näyttävät mahdollisilta. Me tiedämme silti, ei tieteellisen järkemme, vaan maalaisjärjen vuoksi, että ei ole olemassa arvoa ilman työtä, eikä lisäarvoa ilman työn riistoa, ja siksi kysymme: mitä tarkoittaa yhteiskunnallisen arvon haltuunottaminen? Missä sijaitsee se riisto, joka kulkee yhteiskunnan läpi ja antaa merkitystä arvon haltuunotolle mehiläispesässä tai paremmin sanottuna niissä postmodernin tuottavan mehiläispesän osissa, joissa ei ole enää tehtaita? Yhteiskunnallista arvoa? Missä yhteiskunnan sektorissa, missä sen paikassa tai funktiossa ja millä ehdoilla (jos emme huomioi tehdasta) yritys kykenee ottamaan haltuun arvoa?

On mielenkiintoista huomioida, että käytännössä teollinen taloustiede tutkii näitä samoja kysymyksiä. Perusteemana on yrityksen "yhteiskunnallisen pääoman" arvon mittaaminen. Tätä yrityksen yhteiskunnallista pääomaa rakentaa varsinainen yhteiskunnallinen pääoma (eli tuotannolliset ja yhteiskunnalliset suhteet) ja älyllinen pääoma (eli osaamisen, vapaan tieteen, tutkimuksien, patenttien, yhteisöllisen yhdessäolon ja luovan liikkuvuuden kokonaisuus). Paremmin sanottuna: nämä elävät yrityksessä sellaisena arvon haltuunottamisen mahdollisuutena, jota tuottavat yhteiskunnassa sekä yhteiskunnallinen äly että yhteiskunnallinen yhteistyö.

"Yritys ilman tehtaita" asettaa vartensa yhteiskunnallisen tuottavuuden voimalle kuten tuulimylly asettaa vartensa tuulta vasten... Yritys ilman tehtaita ei tuota yhtään mitään, se kerää tuotannon tuloksia, joita on synnytetty muualla. Se hyödyntää sitä energiaa, joka tulee yhteiskunnasta, eli sen ulkopuolelta. Kapitalistit käsittävät riistetyt työläiset tuulimyllyinä: arvo tulee silti työläisiltä, eikä kapitalisteilta. Yhteiskunnallinen tuotanto on todellista rikkauden virtausta. Jos seuraamme sen virtausta metropolitaanisessa mehiläispesässä, josta meidän kriittinen tulkintamme yrittäjien suorittamasta yhteiskunnallisen arvon haltuunotosta on lähtenyt liikkeelle, näemme kasaantuvan erilaisia tapoja saada arvoa riistämällä työläisiä ja - samanaikaisesti - näemme syntyvän uusia riiston muotoja: eräänlainen uusi alkuperäinen kasauma it-teknologioissa ja niiden hyveiden soveltamisessa työelämään.

Yritys, tai paremminkin, yrityksien kokonaisuus, levittää näin komentonsa niiden moninaisten toimintojen ylle, jotka tuottavat arvoa uudessa it-kasaumassa. Ihmisiä, jotka riistävät itse itseään ajatellen (oikeutetusti) luovansa. Ihmisiä, jotka yhdistävät työläisiä ja toimintoja ajatellen (oikeutetusti) vapautuvansa tuottamalla yhteisöä. Ihmisiä, jotka löytävät elämänsä ajassa ja jokaisessa yhteiskunnallisen kommunikaationsa hetkessä uusia tuottavia voimia... ja tuhansia muita kokemuksia! Kääntäen todellisuutta, yrittäjät kutsuvat tätä kaikkea inhimilliseksi pääomaksi tai kommunikatiiviseksi pääomaksi! Kyseessä on silti inhimillinen työ ja kommunikatiivinen työ. Työ, eikä pääoma. Yritys ottaa tämän kaiken vasta jälkeenpäin, puristamalla sen omaan logiikkaansa. Se alistaa työn riistoksi ja kutsuu sitä pääomaksi. Poliittinen ja juridinen komento muuttuvat eksklusiiviksi. Se korvaa yhteiskunnallisen todellisuuden, konfliktit ja tuotantovoiman, jotka pulppuavat siitä.

Missä on mitta?

Se, että kyseessä on riisto, on kai ilmiselvää. Ei ole olemassa lisäarvon tuottamista, joka ei tarkoittaisi hyötymistä työläisestä enemmän kuin hänelle maksetaan palkkaa. Mutta jos älytyö, ja yleensä immateriaalinen ja yhteiskunnallinen työ, on alistettu tälle säännölle - ja tämä on varmaa - ei tässä siinä kuitenkaan vallitse enää vanha kapitalistinen sääntö, joka oikeuttaa riistoa tai joka edes antaa sille jonkinasteisen järjellisen selityksen sanomalla: "kapitalisti tarjoaa tuotantovälineet, joilla tehdään töitä, ja se organisoi yhteistyön". Tätä kaikkea ei ole enää olemassa (ja siksi päättyy kapitalismin säälittävä valheellisuus ja riiston ylpeä selitys): yhteiskunnallisen, älyllisen (immateriaalisen) työvoiman riisto on puhtaasti ja yksinkertaisesti mielivaltaa. Pääoma ei riskeeraa mitään, se ei sijoita ennakkoon yhtään mitään. Se varastaa, eikä muuta. Se järjestää, yhdistettyjen tai yksittäisten yritysrakenteidensa kautta, haltuunottovälineitä, ryöstöjä ja merirosvoutta, ja tietysti yhä enemmän orjuutta ja sotaa... Riistolle ei löydy enää selitystä.

Uudet proletaarit, joita heitetään tuottavan mehiläispesän paikasta toiseen, mikäli heitä ei marginalisoida tai tyhmennetä sen reunamilla, tietävät tämän ja osoittavat sen rakentamalla käyttäytymismallien kehämäisyydessä, kerta toisensa jälkeen, vastarinnan aaltoja, jotka eivät voi olla rakentamatta tapahtumaa. Vielä mielenkiintoisempaa on huomata, että tämän postmodernin työtilanteen järjettömyys, omistuksen epävarmuus ja riiston hauras ilkeys, kuuluvat jo nyt pääoman ja sen toimijoiden, eli yrittäjien, tajuntaan. He eivät enää tiedä mitä he ansaitsevat, eivätkä miksi he sen ansaitsevat. Heillä ei ole enää käytössä mitattavuuden kriteerejä... vaikkakin he sellaisia etsivät.

Tässäkin törmäämme valtaviin ja merkityksettömiin bibliografioihin... Todellisuudessa kaikki älyllisen (immateriaalisen) ja kommunikatiivisen pääoman suuruuden arvioinnin järjestelmät päätyvät kommunikaatiostrategioiden määritelmään. Tämä tarkoittaa, että retoriikka ja sofistiikka ovat korvanneet matematiikan ja tilastotieteen (samalla nämä eläimelliset tekniikat, jotka kuuluivat perinteiselle materiaaliselle kapitalismille ja tehdasyrittäjyydelle, näyttäytyvät nyt silmissämme vanhoina ja kunnioitettavina hyveinä). Käytännössä uuden riiston, tai paremmin sanottuna, metropolitaanisessa mehiläispesässä uuden työn laadun riiston, ainoa ehto on kaikkea muuta kuin taloudellinen. Sen ehto on poliittinen valta, sen omistaminen ja riiston juridinen sinetti.

Immateriaaliset kapitalistit sanovat: älyllisen pääoman hallinta on vaikeampaa kuin paljain käsin kalastaminen... Oikein, he tiedostavat vaikeudet: he eivät kuitenkaan lisää että heillä, immateriaalisen kapitalisteilla, ei koskaan ole paljaita käsiä - heidän kätensä on varustettu ideologisella vallalla, rahallisella vallalla ja, jos on tarve, valtion tukahduttamiskoneiston vallalla. Nykyisessä immateriaalisessa yhteiskunnassa ei ole olemassa tuotantoarvon objektiivista mittaa. Mittaamisen uusi standardi ei voi olla muuta kuin vallan uusi standardi.

Illuusio ja väkivalta kietoutuvat tässä toisiinsa traagisella tavalla ja asettuvat vastarintaa vastaan. Mitasta tulee kontrollin mitta. Se mittaa kapitalistista kykyä kehittää tuotantoa ilman objektiivisia mitan kriteerejä ja sellaisissa voimasuhteissa, joita sen on hallittava. Taloustieteelliset koulut ovat muuttumassa poliisikouluiksi. Paluuta alkuun, aikaan jolloin - kuten Foucault muistuttaa - talouspolitiikan koulut olivat poliisikouluja.