Tekemässä maailmaa turvalliseksi muodikkaalle filosofialle!

Paluu "todellisen autiomaahan"

Muodikkaan filosofian vastaisissa raivokkaissa taisteluissa lempeämmät filosofiat palaavat koston kera, ilman etäisyyttä tai ironiaa ja intellektuellivastaisella tarkoituksella. Mutta väittäisin, että ne ainoastaan otetaan vastaan sellaisena, koska ilmeisen naiivi "luonnonfilosofia" voi olla varsin hienostunut reaktio todellisuuteen, reaktio joka on voittanut jopa hienostuneimmat teoretisointimme siitä. Matrixille ja varsinkin Matrix Reloadedille kyseessä on hetki, jolloin tulkinnan täytyy antaa tilaa toiminnalle. Tämän toimintaelokuvasarjan viehätys on kuitenkin siinä tosiasiassa, että toimintaa määrittää tulkinnan laatu. Yksinkertaista impulssia ja intuitiivista hyppäystä määrittää laadullisesti aiempi omistautuneisuus monimutkaisuuksiin. Nykypäivän "mielen manipuloinnin" elokuviin virtaavat ihmiset saattavat olla valmiita ryhtymään ainoastaan rajalliseen määrään filosofista voimistelua, mikä on syy siihen, miksi Matrix Reloadedin kritiikki näyttää olevan lähes yksimielisesti suunnattua kohti elokuvan diskursiivisia segmenttejä. Ei epäilystäkään, näistä huolitelluista tutkielmista vastaavat tyypit, jotka valittiin ehkäpä heidän sarjakuvamaisesta valkoisuuden muistuttamisestaan tässä afrosentrisessä jaksossa - Pääneuvos, Merovingian ja Arkkitehti - ja tällä tavoin meitä pyydetään kyseenalaistamaan heidän ideansa.

Mutta hyväntahtoinen Neuvos alkaa selventää katsojille sitä, mistä Neo oli jo intuitiivisesti tietoinen ensimmäisen elokuvan loppuun mennessä: että kone on kaikkialla, ei ole ulkopuolta ja että kyse ei ole todesta ja valeesta, inhimillisestä ja koneesta, vaan kontrollista. Tässä meillä on tietyllä tavalla baudrillardilainen kotiinpaluu. Reloadedissa tiukat rajat unelmamaailman ja todellisuuden maailman välillä rikotaan, matriisin, Zionin ja Nebuchadnezzarin välisen kummallisen poikkileikkauksen yhdistämänä. Ensimmäisen vaikutelman näiden maailmojen välisten esteiden heikkoudesta saamme, kun näemme matriisiunien piinaavan Neoa. Olisi kysyttävä, kuinka unimaailmasta voi uneksia (jollei se ole todellinen)? Muistakaa Zizekin kuvailu lacanilaisesta unen ajatuksesta teoksessa The Sublime Object of Ideology:

"Lacanilainen teesi on se, että ainoastaan unessa tulemme lähelle todellista heräämistä - toisin sanoen, halumme Todellista. Kun Lacan sanoo, että 'todellisuudeksi' kutsumamme viimeinen tuki on fantasia, tätä ei todellakaan tule ymmärtää siinä merkityksessä, että 'elämä on vain unta', 'se mitä kutsumme todellisuudeksi on vain illuusiota' jne. Sellaisen kaavan löydämme monista science fiction -tarinoista: todellisuus yleistettynä unena tai illuusiona. Tarina kerrotaan yleensä sankarin näkökulmasta, sankarin joka vähitellen tekee sen kauhistuttavan keksinnön, että hänen ympärillään olevat ihmiset eivät ole oikeasti ihmisiä, vaan jonkinlaisia automaatteja, robotteja, jotka ainoastaan näyttävät todellisilta ihmisiltä ja toimivat kuin todelliset ihmiset; näiden tarinoiden viimeinen keskeinen asia on tietenkin sankarin keksintö, että hän itsekin on sellainen automaatti eikä todellinen ihminen... Lacanilainen teesi on, päinvastoin, se että on aina kova ydin, tähde, joka pysyy järkähtämättömänä ja jota ei voi supistaa illusorisen peilaamisen universaaliksi peliksi. Ero Lacanin ja 'naiivin realismin' välillä on se, että Lacanille ainoa piste, jossa lähestymme tätä Todellisen kovaa ydintä, on juuri uni. Kun heräämme todellisuuteen unen jälkeen, sanomme yleensä itsellemme 'se oli vain unta', siten sokeuttaen itsemme siltä tosiasialta, että jokapäiväisessä, herättävässä todellisuudessamme emme ole mitään muuta kuin tietoisuus tästä unesta."⁸

Joten samalla kun kapinalliset pitävät yllä uinahduksen asentoa (tai lepoa) siirtolaitteissaan, he tekevät niin ilman että näyttävät nukkuvan ... ikään kuin he työskentelisivät paraantaakseen Todellisessa säilyvän trauman.

Matrix-elokuvissa ei ole totuuden keksimistä, tai pikemminkin jokaisella on totuus, joka kaataa aina edellisen. Ensimmäinen Matrix tarjoaa tietyssä mielessä lapsenkaltaisemman näkymän maailmasta, siinä missä Matrix Reloadedista tulee kyyninen ainoastaan palatakseen taas lapsenkaltaisuuteen (ja pitääkseen yllä yhteyden voimaansa, Neon on säilytettävä kaikki lapsenkaltainen kiivaus ensimmäisestä filmistä). Voisimme myös sanoa, että Matrix asettaa vastakkain mekaanisen yhteiskunnallisen realismin ja digitaalisen hyperrealismin, siinä missä Matrix Reloaded kertoo digitaalis-mekaanisesta jatkumosta (Matrix Reloadedin avaava koodisade muuttuu vanhanaikaisen mekaanisen herätyskellon rattaiksi) ja ohjelmoinnin läsnäolosta kaikkialla (heikosti kirjoitettujen ja parannettujen välille vedetyin eroin). Tässä uudessa versiossa Morpheuksesta tulee välittömästi epäilyksenalainen... Hän on pukeutunut harhan punaiseen villapaitaan, ja elokuva esittää, kuinka hänen halun pimentämät vertaisensa kyseenalaistavat hänen visionsa ja kuinka se paljastetaan sen omana unena. Morpheuksen viimeinen vuorosana Reloadedissa saattaa olla kutsu ladata uudelleen rotupolitiikan termit, mutta se viittaa myös irrationaaliseen aspektiin hänen hurskaassa määrätietoisuudessaan siitä, mikä on todellista: "Näin unen ja nyt se uni on kadonnut minusta".

Jatko-osassa paljastettu ohjelmoinnin läsnäolo kaikkialla musertaa todellisen valinnan mahdollisuuden, mutta tapahtuu, jälleen kerran, paluu sydämen voimiin baudrillardilaisesta huimauksesta käsin ja myös paluu toimintaan. Oraakkeli, joka itsekin osoittautuu ohjelmaksi, on intuitiivinen ohjelma, vähäisemmän älyn ohjelma kuin Arkkitehti, mutta hänen intuitiivinen luonteensa tekee hänestä voimakkaamman kuin Arkkitehti, joka tietää liikaa. Kun Neo tuskailee valintaa, hyväksyäkö hänen punaisen karkin tarjouksensa, se on lopulta vain karkkia. Tulkinnallisille avaimille viime kädessä suotu status on Reloadedissa ehkäpä supistettu ryppyiselle avainmiehelle suotuun asemaan - "kätevä". Loppujen lopuksi, Neon yhteys Trinityyn on se, mikä antaa hänelle supervoimansa. Reloadedin lopussa Neo pysäyttää vartiot liikeradoilleen kehostaan tulevalla sähköaallolla. Ennen tätä hetkeä Neon voimat on pantu liikkeelle ainoastaan matriisin virtuaalisessa maailmassa, mutta tässä ne toimivat oletetussa "todellisessa" ja ikään kuin sydämestä. Hakkeroinnin ja uudelleenohjelmoinnin voimien sijaan tämä voima pysäyttää vartiot on elektromagneettista, auraattista - chakra-energian teosofinen purkaus - joka rohkaisee jälleen yhteen tulkinnan lykkäämiseen ennen viimeistä osaa.

Matrix-elokuvat lataavat uudelleen lukuisia argumentteja. Voidaan ajatella Teesejä Feuerbachista -kirjoituksen marxilaisia muistiinpanoja filosofian ja toiminnan vastakkaisuudesta. Agentti Smithin "Mr. Anderton" -tervehdyksen althusserilainen oveluus (hän yrittää aina vakuttaa Neon siitä, että on vain ihminen) avaa huojuvia humanismin vastaisia väittelyitä. Mutta purevimpana pysyvä argumentti näyttää olevan se, joka hypähtää pois väittelystä tai ainakin yrittää. Kun ajattelen vihreitä koodeja, en ala ajatella ainoastaan smaragdinvärisiä kaupunkeja ja vihreitä noitia, vaan ajattelen edesmenneen ja legendaarisen kokeellisen elokuvantekijän, Stan Brakhagen määritelmää vihreästä. Hän oli epäilemättömästi tietoinen naiiviudestaan, kun hän pyysi lukijoiltaan: "Kuvitelkaa silmä, jota eivät määrää ihmisen tekemät perspektiivin lait, silmä jolla ei ole kokoonpanevan logiikan ennakkoluuloja, silmä joka ei vastaa kaiken nimeen mutta jonka täytyy tietää kukin elämässä kohdattu objekti havainnoinnin seikkailun kautta. Kuinka monta väriä on olemassa nurmikentässä ryömivälle lapselle, joka ei ole tietoinen 'vihreästä'?"⁹ Brakhage sai paljon huonoa palautetta tämäntyyppisestä elokuvateoretisoinnista pitkän ja tuotteliaan uransa vuosien aikana. Mutta hänen pelinavauksensa, joka oli myös Eisensteinin pelinavaus, oli se, että jotain pysyy kuvan sisäisesti, sanan tuolla puolen, jotain mikä ylittää kielen ehdottoman voiman. Hollis Frampton, monilla tavoin Brakhagen vastakkaisuus, kuvaili "logofobiaksi" nimittämänsä viettelyksiä tällä tavoin:

"Eisenstein oli kerran lahjakas lingvisti, kielen vaatimusten vainoama taiteilija - ja myös, koulutukseltaan, insinööri. Näyttää mahdolliselta vihjata, että hän näki väläyksen, kuitenkin nopeasti, älyllisen montaasin tuonpuoleisesta projektista: hyvin paljon elokuvan kaltaisen koneen rakentamisesta, kieltä tehokkaamman koneen, joka saattaisi, käymällä suoraan kilpailuun kielen kanssa, ylittää sen nopeuden, abstraktiuden, tiiviyden, demokratian, epäselvyyden, vallan... lisäksi, projektista, jonka lopullinen lupaus olisi kielen itsensä ulkoisen kritiikin perusta. Jos sellaisen asian olisi määrä olla olemassa, seuraava älyn taivaallinen mekaniikka saattaisi kuvitella kehon nimeltä Kieli sekä kehon nimeltä Elokuva, symmetrisellä kiertoradalla toistensa ympäri, lakkaamattomassa ja dialektisessa liikkeessä."¹⁰

Onko tämä se kone, josta Neo löytää itsensä? Tekstuaalisen voimien ja kuvan voimien väli, analyysin ja ilmaantumisen väli, menneisyyden ja muodin tyylikkyyden väli, tulkinnan ja muutoksen väli, on juuri se, mistä Neo yrittää löytää tulevaisuuden, tai ainakin tertium quidin¹¹. Mutta pystyykö toimintasankari pelastamaan maailman vielä kerran?

Kirjoituksen alkuperäinen versio löytyy CTHEORY-lehden sivuilta: http://www.ctheory.net/text_file.asp?pick=390.

Viitteet

1. Roland Barthes: Camera Lucida: Reflections on Photography. New York, Hill and Wang, 1981.
2. Jean Baudrillard: Simulations. New York, Semiotext[e] 1983.
3. Woody Vasulka ja Charles Hagen: "A Syntax of Binary Images: An Interview with Woody Vasulka." Afterimage 6, n:o 1/2 (Summer 1978), s. 20-31.
4. Kääntäjän huomautus: "prana" on hindulainen käsite, joka merkitsee hengitystä elämää antavana voimana.
5. Kääntäjän huomautus: "orgooni" (orgone) on Wilhelm Reichin postuloima aines, jonka Reich väitti olevan läsnä kaikkialla ja joka oli liitettävä ihmisiin seksuaalisten toimintojen ja henkisen terveyden aikaansaamiseksi.
6. Kääntäjän huomautus: "vitalismi" on oppi, jonka mukaan elämä on peräisin elinvoimaisuudelle välttämättömästä perustasta, joka on erillinen kemikaalisista ja muista fyysisistä voimista.
7. Tämän kappaleen kirjoittamisen jälkeen pohdin, että minun pitäisi lopulta lukea Salman Rushdien British Film Instituten elokuvatutkimus Ihmemaa Ozista, ajatellen että hänen lähestymisensä saattaisi olla samankaltainen. Kuten voisi kuvitella, Rushdie otti kyynisen kannan elokuvan ajatukseen "kodista", kuitenkin ainoastaan kosmopoliittisen maun kysymyksenä. Ozissa on todellakin koti niille, joilla on hyvää tuuria, hyvä ulkonäkö ja lahjoja elämiseen. Ikävä Kansas olisi jätettävä taakse. Pitäisin kuitenkin kiinni näiden kahden ei-paikan välisestä epävakaisesta tasapainosta. "Ei ole kodin veroista paikkaa" voisi tarkoittaa kirjaimellisesti, että koti on ei missään, utooppinen. Kansas on jo postluonnollinen, ajelehtiva paikka kuten Oz, ja nämä kaksi paikkaa ainoastaan muodostavat kaksi äärimmäisyyttä siitä, mitä me nyt nimitämme hajaannukseksi. Ks. Salman Rushdie: The Wizard of Oz. BFI, Lontoo 1992.
8. Slavoj Zizek: The Sublime Object of Ideology. Verso, New York 1989, s. 47.
9. Stan Brakhage: "Camera Eye - My Eye". Teoksesta Gregory Battcock (toim.): New American Cinema: A Critical Anthology. Dutton 1967, s. 211.
10. Hollis Frampton: "Film in the House of the Word". Teoksesta Circles of Confusion: Film/ Photography/ Video Texts 1968-1980. Visual Studies Workshop P, Rochester 1983, s. 85.
11. Kääntäjän huomautus: tertium quid tarkoittaa tuntematonta asiaa, joka on jollain tavoin suhteessa kahteen tunnettuun asiaan, mutta erillinen molemmista.