Tekemässä maailmaa turvalliseksi muodikkaalle filosofialle!

Muodikas filosofia ja tie vallankumouksiin

Kollegani selvitti minulle äskettäin harmiaan sen jälkeen, kun oli näyttänyt oppilailleen Matrixin yhdessä tiettyjen Baudrillardin Simulations-teoksen luentojen kanssa. Hänen mukaansa opiskelijat eivät reagoineet, koska yhteydet olivat liian ilmeisiä ja koska teoria oli tietyssä mielessä tarpeeton filmin yhteydessä. Mutta jos Baudrillard on rakentuneena Matrixin kertomukseen samalla tavoin kuin Freud on rakentuneena Hitchcockin elokuvien kertomuksiin, missä oli se yliopisto-opiskelijan innostus, jonka me muistimme siitä, kun luimme esimerkiksi Freudin seksuaalisuusteorioita samalla kun katsoimme Marnieta? Hetken mietinnän jälkeen tulin siihen johtopäätökseen, että vaikeus sijaitsi sen perustavanlaatuisessa ja yleisessä väärinymmärryksessä, kuinka Baudrillard toimii Matrixin sisäisesti. Sillä samalla kun elokuvantekijät usein yrittävät myöntää velkaansa Baudrillardille, he tajuavat Baudrillardin väärin. Ei ole kyse siitä, että yhteydet ovat liian ilmeisiä. Pikemminkin yhteydet eivät todella yhdisty ja ne ovat parhaimmillaankin liian pintapuolisia. On ikään kuin elokuvantekijät lukisivat Simulationsin viisi ensimmäistä sivua ja lukisivat nekin väärin. Onko tämä väärinlukeminen kuitenkin tietoinen teko, joka asettaa katsojat tulkinnalliseen epätasapainoon, teoreettiseen huimaukseen, joka tekee Matrix Reloadedista (jota lähestyn tämä kirjoituksen lopussa) ja Matrix Revolutionsista välttämättömiä ja kiinnostavia jatko-osia?

Matrixin alkuvaiheessa Neo on kätkenyt laitonta dataa Baudrillardin Simulations-teoksen kappaleen sisään. Kirja itsessään on vitsi simulaatiosta: vihreään kankaaseen sidottuna ja kultakirjaimisena se simuloi klassikon auktoriteettia, mutta sillä ei ole tukevaa sisältöä eikä olemusta. Se on pelkkää pintaa - sisältö on leikattu pois, se ei ole enää olennainen. Se on tyhjä rekvisiitta, useammalla kuin yhdellä tavalla. Mutta onko se avain elokuvaan? Ehkäpä, simulaation logiikan hengessä, sen läsnäolo ainoastaan simuloi, että siinä, mikä voi lopulta olla merkittävä puhdas toimintaelokuva, on sisäinen kirjallinen merkitys.

Monet 1990-luvun elokuvat pyrkivät samankaltaiseen liittoon teoreettisen tiedon ja elokuvallisen kertomuksen välillä. Esimerkiksi elokuvasta The Truth About Cats and Dogs löydämme rakastuneen lukemasta Barthesin Camera Lucindaa naiselle, jonka hän luulee olevan Uma Thurmanin hahmo, mutta joka on tosiasiasssa tämän nokkela ja näennäisesti vähemmän fyysisesti haluttava ystävä, jota näyttelee Janeane Garofalo. Jos muistatte, Barthesin kirja valokuvaamisesta on punctumin eli subjektiivisen halun aktivoiman valokuvan aspektin mietiskelyä. Elokuva näyttää samastavan Barthesin lauseen "punctum... on eräänlainen vaikeasti havaittava tuonpuoleinen - ikään kuin kuva laukaisisi halun sen tuolle puolen, minkä se sallii meidän näkevän" ¹ mahtipontiseen mietelauseeseen "kauneus on katsojan silmässä" tai johonkin toiseen kuluneeseen ilmaisuun tyyliin Cyrano de Bergerac. Vastaavalla tavalla elokuvassa Permanent Midnight Elizabeth Hurleyn hahmo lukee Heideggeria, ja voin kuvitella sen olevan keino ilmoittaa, että elokuva on luenta Heideggerin "varannon" ajatuksesta. Käsite tarkoittaa varastoon kasattuja resursseja, jotka, samalla kun ovat teknologisen kehityksen tuotteita, pysyvät käyttökelvottomina kunnes ne voivat palata järjestelmään. Permanent Midnight kertoo lahjakkuudesta pysyvänä varantona ja siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset jäävät odottamaan puhelinsoittoa - Hollywood-työhön sisältyvä odottamisen painajainen.

Nämä kirjat saattaisivat viitata ainoastaan niiden filosofioiden muodikkuuteen, jos ei olisi kyse siitä tosiasiasta, että ne myös näytetään esitettävän avaimina. Mikäli meidän on määrä lukea Baudrillardia avaimena Matrixiin, olisi kysyttävä, mikä meitä yhä vetää tämän arvovaltaisen fetissin puoleen, jopa cyberkaupungin keskellä - sekä tekijän että kirjan kuoleman paikassa. Minkälaisiin tulkinnallisiin ansoihin joudumme myöntämällä tämän kirjan arvovaltaisen pikemminkin kuin muodikkaan läsnäolon?

Ennen kaikkea, Baudrillardin selittämiseksi, hänelle totuus ei ole se, ettei totuutta ole, vaan se, että kysymys totuudesta tai ei-totuudesta on vanhanaikaista. Ero toden ja valheen välillä liukenee pääoman logiikkaan, kun maailmankaikkeuden lait tulevat vaihdon primum mobilen alaisiksi:

"Todellinen tuotetaan pienoiskokoisiksi tehdyistä yksiköistä, matriiseista, muistipankeista ja komentokaavoista - ja näillä se voidaan uusintaa äärettömiä kertoja. Sen ei tarvitse enää olla rationaalista, sillä sitä ei enää mitata mitään ideaalista tai negatiivista instanssia vasten. Se on ainoastaan operationaalista. Itse asiassa, koska se ei enää ole imaginaarisen verhoama, se ei ole enää todellinen laisinkaan. Se on hypertodellinen, yhdistelmämallien säteilevän synteesin tuote hypertilassa vailla ilmakehää."²

Hypertodellisen logiikassa "matriisit, muistipankit ja komentokaavat" synnyttävät todellisen, ja tämä todellinen on Matrixin agenttien maailma, eikä imaginaarinen, tai transsendentaalinen "ulkopuolinen", jonka elokuva määrittää "todelliseksi maailmaksi". Itse asiassa Baudrillardin käsityksen mukaan ei ole olemassa ulkopuolta tai "ideaalista instanssia", josta käsin arvostella simulaatiota, ja juuri tämä referentiaalisuuden puute on simulaation määritelmä. Elokuvassa sekä Zionin että "koneen" agentit ovat varsinaisesti ulkopuolella sekä tuottavasti vieraantuneita järjestelmästä, jossa he taistelevat. Koneiden tapauksessa, siinä missä klassinen tekoälymallinen todellisuus saattaisi pitää sisällään idean toimijuudesta, joka voisi vehkeillä orjuuttaakseen koko ihmiskunnan ja hyväksikäyttää sen luonnollisia elektromagneettisia energioita voimanlähteenä ikuiselle vuoden 1999 teatterille, hienostuneemmat tietokoneälyn teoriat tunnustavat, että todellisuus perustuu sattumanvaraisiin evolutionaarisiin ja yhdisteleviin periaatteisiin ilman kaavaa. Tietyssä mielessä näissä ilmaantumisen teorioissa tietokoneet synnyttävät postmodernien leikin maailmankaikkeuden olemalla koskaan lähestymättä tiettyä tiedon ideaalia ja sen sijaan luomalla uutta tietoa, joka perustuu todellisuuden alati vaihtuvien määritelmien kautta avautuviin paineisiin ja sattumanvaraisuuksiin. Baudrillardin painajaisnäyssä uusi totalitarismi, jota ei voida vastustaa (koska sen toiminnalla ei ole vakaata "ulkopuolta"), purkautuu tekoälyn ja atomi- sekä geeniteknologian matriisista. Mutta tämä visio ei ole Matrixin visio.

Filmi olettaa, varsin perinteisellä tavalla, toisen maailman - transsendentaalisen signifioidun - joka on silminnähtävän maailman tae. Tällä tavoin Matrix on vähemmän Baudrillardin tapainen ja enemmänkin Kesäyön unelman tai jonkin toisen uusplatonilaisen fantasian kaltainen. Matrix pitää todellisuusperiaatteen tahdissa olettamalla paikan, josta käsin simulaatiota voidaan arvioida ja vertailla. Tietokoneita on myyty yleisölle viimeisen 20 vuoden aikana pitämällä yllä tätä todellisuusperiaatetta monilla tavoin - elehtimällä ei ainoastaan tietokoneen kotikäyttöön liittyvästä virtuaalisuuden vaan myös radikaalisuuden ja hengellisyyden potentiaalista.

Applen kuuluisa 1984-mainos, jonka ohjasi Ridley Scott, esitti Macintoshin keinona raivota Isoveljeä vastaan. Valitsemalla Applen tulisimme kollektiivisesti räjäyttämään yksimielisen hallusinaation, kuten nuori hölkkäysasusteinen punkkarinainen teki paiskatessaan moukarin kohti televisioruutua. Myöhemmin tietokoneita tultiin myymään hengellisenä teknologiana, viittausten itäisiin uskontoihin lisääntyessä tietokonemainosten välityksellä - trendi, jossa Matrix merkitsee tärkeää kulttuurista hetkeä. Mutta Baudrillardille sekä radikalismi että metafysiikka ovat tulleet simulaatioiksi itsessään. Menneen ajan viehättävät muistot, sekä vasemmistolaisuus että hengellisyys (tai ainakin niiden karikatyyrit), asettavat tai takaavat valheellisen maailman taakse toisen maailman, jota kohti oikeamieliset halut suuntaavat.

Joten jos Matrix on moraalinen kertomus, joka esittää, että meidän kaikkien pitäisi yrittää etsiä elämän todellista merkitystä valheellisten ulkomuotojen takaa, silloin Baudrillardin Simulations ei todellakaan ole sopiva käsikirja tälle soveltamiselle. Kuitenkin paljon kiinnostavampi idea, joka on sanottava myös elokuvantekijöiden ansioksi, on se, että ehkäpä Matrix on moraalinen kertomus niistä ongelmista, joita liittyy todellisuuden tai elokuvan lukemiseen vanhanaikaisten arvovaltaisten rakenteiden, kuten kirjan ja siten myös Baudrillardin tai elokuvateorian välityksellä. Tajuaako elokuva tarkoituksellisesti Baudrillardin väärin? Ovatko tieteilijät ympäri maailmaa napanneet Baudrillard-syöttiin ottaessaan Matrixin tunneilleen? Näyttäisi, että tämän elokuvan, joka on kuin hyperajoon joutunut Edgar Allan Poen tarina, pääteema on dekoodaaminen - ei ainoastaan juonessa tapahtuva dekoodaaminen, vaan dekoodaavan yleisön aktiviteetti. Jos elokuvan dekoodaaminen jälkistrukturalististen klassikoiden kautta on umpikuja, kuinka tämä elokuva luo vaihtoehdon?