2004-01-29

Moninaisuus ja metropoli

Toni Negri

Kääntänyt: Markus Termonen

4. Historiallisia ennakointeja

Toiset näkevät pilvenpiirtäjien ja Imperiumin metropolit kamppailun paikkoina, jotka voivat paljastaa yhteisiä aspekteja ja ennen kaikkea toimia vastarinnan ja kumouksellisuuden organisaatioiden ja menettelytapojen ruumiillistumina. Tässä suhteessa tulee välittömästi mieleen eräs esimerkki: talven 1995-1996 pariisilaiset kamppailut. Nämä kamppailut on syytä muistaa, koska silloin julkisen liikenteen yksityistämissuunnitelmia eivät hylänneet ainoastaan ammattiliitot, vaan myös metropolitaanisen väestön yhdistyneet kamppailut. Nämä kamppailut eivät olisi kuitenkaan koskaan voineet saavuttaa suurta intensiteettiään ja tärkeyttään olematta levinneitä ja jollain tavoin paperittomien, asunnottomien, työttömien jne. ennalta hahmottelemia. Toisin sanoen korkeimmalla tasollaan metropolitaaninen monimutkaisuus avaa paon viivoja urbaanin köyhälistön kokonaisuudelle: siten metropoli, myös imperiaalinen sellainen, herää antagonismiin.

Näitä kehityskulkuja ja antagonismeja ennakoitiin 1970-luvulla: Saksassa, USA:ssa ja Italiassa. Suurta eturintaman siirtymää tehtaasta metropoliin, luokasta moninaisuuteen, kokivat ja organisoivat teoreettisesti ja käytännöllisesti monet etujoukot. "Reclaim the city" oli Italiassa hellittämätön, tärkeä ja voimakas iskusana. Samanlaisia sanoja kulki saksalaisen Bürger-initiativenin sekä useimpien eurooppalaisten metropolien talonvaltaajien kokemusten poikki. Tehdastyöläiset tunnistivat itsensä tästä kehityksestä, siinä missä ammattiliittojen ja työväenliikkeen puolueiden johto ei huomioinut sitä. Kieltäytyminen joukkoliikenteen maksuista, talojen massiiviset valtaukset, alueiden haltuunotto vapaa-ajan järjestämiseksi sekä työläisten turvaksi poliiseja ja veroviranomaisia vastaan olivat projekteja, joita toteutettiin suurella huolella. Näitä vyöhykkeitä kutsuttiin silloin "punaisiksi tukikohdiksi", mutta ne olivat pikemminkin kaupunkitiloja julkiselle mielipiteelle kuin tiloja sinänsä. Joskus ne olivat ratkaisevasti ei-paikkoja - ne olivat liikkuvia massamielenosoituksia, jotka kulkivat aukioiden ja alueiden läpi sekä valtasivat niitä. Siten metropolia alkoi rakentaa uudestaan merkillinen liittoutuma: tehdastyöläiset ja metropolitaaninen proletariaatti. Tässä me aloimme nähdä, kuinka voimakas tämä liittouma voisi olla.

Näiden poliittisten kokemusten pohjalta tapahtui myös toinen, suurempi teoreettinen kokeilu. 1970-luvun alussa aloimme havainnoida metropolia, jota valtasivat pilvenpiirtäjät ja globalisaatio, mutta jota myös rakensivat työkäytäntöjen muutokset niiden toteuttamisen radalla. Alberto Magnaghi ja hänen toverinsa julkaisivat mahtavaa aikakauslehteä (Quaderni del Territorio = "Alueiden vihot"), joka osoitti, yhä vakuuttavammin joka numeron myötä, kuinka pääoma läpäisi kaupungin ja muutti jokaisen kadun hyödykkeiden tuottavaksi virraksi. Sitten tehdas ulotettiin kattamaan yhteiskunta: tämä kaikki oli selvää. Mutta tuli myös selväksi, että tämä kaupungin tuottava läpäiseminen muunsi luokkataistelua radikaalilla tavalla.

5. Poliisi ja sota

1990-luvulla metropolia läpäisevien tuotantosuhteiden suuri muutos saavutti määrällisen rajan ja muunsi uuden vaiheen. Imperiumin voimasuhteiden uusi muokkaus aiheuttaa kaikessa monimutkaisuudessaan kaupungin, tai metropolin, kapitalistisen uudelleenkokoamisen. Mike Davis oli ensimmäinen, joka tarjosi tarkoitukseen sopivan kuvan ilmiöistä, jotka luonnehtivat postmodernia metropolia.

Muurien pystyttäminen rajoittamaan vyöhykkeitä, joihin köyhät eivät pääse; niiden gettotilojen määrittäminen, joissa maapallon epätoivoiset voivat kasaantua; järjestystä ylläpitävien kauttakulun ja kontrollin linjojen kurinalaistaminen; syklin mahdollisten keskeyttäjien säilöönottamisen ja vainoamisen ehkäisevä analyysi ja käytäntö: kun nykyään Imperiumia käsittelevässä kirjallisuudessa mainitaan sodan ja globaalin poliisin välinen jatkuvuus, laiminlyömme usein sen toteamisen, että sodan ja poliisitoiminnan jatkuvat ja yhdenmukaiset tekniikat keksittiin metropolissa.

"Nollatoleranssista" on tullut iskusana, tai pikemminkin ehkäisemisen taipumus, joka läpäisee kaikki yhteiskunnalliset kerrostumat samalla kun pysyy lujana niskoittelevia ja poissuljettuja yksilöitä vastaan. Ihonväri ja rotu tai uskonnollinen asustus, tavat tai luokkaerot omaksutaan, vuorotellen, osiksi metropolin sisäisen, tukahduttavan vyöhykkeistämisen määrittämistä.

Metropoli on rakennettu näille taipumuksille. Kuten sanoimme koskien Sassenin työtä, tilalliset ulottuvuudet, talojen ja julkisten tilojen leveydet ja korkeudet, alistetaan täydellisesti kontrollin logiikkaan. Tämä tapahtuu milloin tahansa se on mahdollista. Metropolitaaninen maisema on elektronisten kontrolliverkostojen peittämä sekä television ja helikoptereiden muotoilemien vaaran representaatioiden poikkileikkaama tiloissa, joissa rakentamispääoma määrää voiton liian korkeaksi, jotta se voidaan kääntää suoran kontrollin välineiksi raskaiden urbaanien prosessien kautta. Pian voimme nähdä jokaisessa kaupungissa kerääntyneenä ne automaattisen kontrollin, automaattiohjattujen lentokoneiden ja poliisikloonien välineet, joiden käyttö sodissa on armeijalle normi. Pian aitaukset ja punaiset vyöhykkeet tullaan vakiinnuttamaan kontrollilentokoneiden logiikan mukaisesti: urbaanin suunnittelun on sisällytettävä globaalin ilmakontrollin muodot ja priorisoitava niitä yli tilojen ja yhteiskunnan kehittämisen vapauden. On selvää, että sanomalla näin korostamme sellaisten trendien huonoutta, jotka ovat yhä rajoittuneita ja edustavat vain yhtä metropolitaanisen kehityksen osaa. Kuten sotateoriassa, tässä valtaosapuolen kapasiteetti kehittää väkivaltaa, niin sanottu totaalinen epäsymmetria, synnyttää tarkoitukseen sopivia vastauksia: Davidin haamu Goljatin todellisuutta vastaan. Samalla tavoin kaupungin "nollatoleranssi"-kontrollisuunnittelu tuottaa uusia vastarinnan muotoja. Vastarinnan verkot keskeyttävät metropolitaanista verkostoa jatkuvasti ja joskus kumoavat sitä.

Metropolin kapitalistinen uudelleenkokoaminen rakentaa uudelleenkokoamisen merkkejä moninaisuudessa. On tosiasia, että voidakseen tulla tuotetuksi kontrollin itsensä on tunnistettava, tai jopa rakennettava, kansalaisuuden poikkiyksilöllisiä kaavoja. Kaikki urbaani sosiologia, Chicagon koulukunnasta tähän päivään, tiedostaa, että äärimmäisen individualismin kehyksen sisällä tulkintojen käsitteiden ja kaavojen on omaksuttava poikkiyksilöllisiä ulottuvuuksia, lähes yhteisön ulottuvuuksia. Analyysi on sovellettava näiden elämänmuotojen kehitykseen. Juuri näin moninaisuuden liikkeiden määrätyt paikantamiset ja määrätyt metropolin tilat tullaan löytämään. Asuinpaikan sekä palkan (kulutuksen) tilallisia ja ajallisia määrityksiä käytetään asuinalueiden ääriviivojen muotoilemiseen ja väestöjen käyttäytymisten määrittämiseen. Sota järjestyksen oikeuttamisena ja poliisi järjestyksen välineenä: nämä voimat, jotka oletetaan metropolin perustavaksi funktioksi ja jotka ottavat kansalaisten ja liikkeiden paikan, eivät pääse läpi. Taas, metropolin analyysi viittaa takaisin immateriaalisen työn yhteistyön tuottamaan arvon ylimäärän havaintoon. Metropolin kriisi siirretään paljon tuonnemmaksi.

6. Rakentamassa metropolitaanista lakkoa

Minulle kerrottiin, että kun "24 tunnin lakko" toteutettiin Sevillassa, yöllä, keskiyöstä eteenpäin, kaikilla alueilla muodostui ryhmiä pysäyttämään kaikkia teitä sekä viestittämään kaupungille kamppailun tärkeydestä.

Tätä kesti kokonaisen päivän ajan samalla kun yleinen mobilisaatio metropolitaanisella alueella keskittyi iltapäivällä suuriin mielenosoituksiin. Tässä on hyvä esimerkki yleislakon hallinnasta: metropolitaaninen lakko, jossa yhteiskunnallisen työvoiman eri osaset kohtaavat työpäivän koko 24 tunnin ajan. Tämä mahtava poliittinen liike näyttää kuitenkin riittämättömältä luonnehtimaan "yleistettyä lakkoa". Meidän on mentävä syvemmälle ja analysoitava yksityiskohtaisesti uudelleenkokoamisen jokaista vaihetta ja/tai liikettä, jokaista kamppailun momenttia, joka voi virrata yhteiskunnallisen lakon rakentamiseen. Miksi sanomme tämän? Koska pidämme metropolitaanista lakkoa metropolin moninaisuuden uudelleenkokoamisen erityisenä muotona. Metropolitaaninen lakko ei ole työväenluokan lakon yhteiskunnallistumista: se on uusi vastavallan muoto. Me emme vielä tiedä, kuinka se toimii ajassa ja tilassa. Se mitä tiedämme on, että funktionalistinen sosiologia, yksi niistä jotka panevat yhteen kapitalistisen kontrollin alaisena olevan työvoiman yhteiskunnallisen uudelleenkokoamisen eri osasia, ei muotoile metropolitaanista lakkoa. Metropolitaanisen moninaisuuden eri kerrostumien kohtaamista, ristiriitaa ja yhteenkietoutumista ei voida nähdä minään muuna kuin (kamppailun kautta tapahtuvina) vallan liikkeiden rakentamisina. Kuinka tämä liike tulee kykeneväksi levittämään valtaa? Meille vastaus ei viittaa Talvipalatsiin. Metropolitaaniset kapinat eivät aseta kysymystä pormestarin vaihtamisesta: ne ilmaisevat demokratian uusia muotoja ja muita kaavoja kuin kontrollin kaavoja. Metropolitaaninen kapina on aina kaupungin perustamista.

7. Rakentamassa metropolia uudelleen

Siten "yleistettyyn" lakkoon täytyy sisältyä itsessään "houraileva" metropolin uudelleenrakentamisen projekti. Tämä tuo mukanaan yhteisen löytämisen ja metropolitaanisten läheisyyksien rakentamisen. Meillä on kaksi hahmoa, jotka viittaavat täydellisesti tähän projektiin, ne sijaitsevat yhteisön skaalan äärimmäisillä laidoilla: palomies ja siirtolainen. Palomies edustaa yhteistä turvallisuutena, kaikkien turvautumisen kohdetta vaaran sattuessa, rakentajana lasten yleisessä kuvittelussa; siirtolainen on ihminen, jota tarvitaan värin antamiseksi metropolille kuten myös merkityksen antamiseksi solidaarisuudelle. Palomies on vaara, siirtolainen on toivo. Palomies on epävarmuus; siirtolainen on se mitä on tulossa. Kun ajattelemme metropolia käsitämme sen fyysisenä yhteisönä, joka on rikkautta ja kulttuurisen yhteisön tuottamista. Mikään ei metropolia paremmin viittaa kestävän kehityksen muotoilemiseen, ekologian ja tuotannon synteesiin biopoliittisessa kehyksessä. Tässä vaiheessa, tänään, kannamme sosiaalidemokratian vanhojen, häpeällisten ja kyvyttömien kaavojen sarjan painoa, kaavojen, joiden mukaan metropoli voi uusintaa itsensä ainoastaan, jos sisällytämme siihen yhteiskunnallisia turvaventtiilejä, joita voidaan käyttää kapitalistisen kehityksen dramaattisten seurausten kääntämiseen rahaksi (ja lopulta niiden korjaamiseen). Poliitikot ja korruptoituneet ammattiliitot neuvottelevat näistä turvaventtiileistä... Meidän mielestämme metropoli on poikkeuksellinen ja ylimäärää sisältävä resurssi jopa silloin, kun kaupunki on tehty hökkelikylistä, parakeista ja kaaoksesta. Metropoliin ja sen yhteiskunnallisen kudoksen sisään ei voida määrätä kaikkivoipaisen vallan (maasta taivaaseen sodan ja poliisin välityksellä) ennalta hahmottelemia järjestyksen kaavoja eikä neutralisoivia rakenteita (tukahduttamista, pehmusteita jne.). Metropoli on vapaa. Metropolin vapaus juontuu sen itseensä kohdistamasta jokapäiväisestä rakentamisesta ja uudelleenrakentamisesta; "yleislakko" pannaan sisään tähän runkoon. Kyseessä on kaupungin syvyyksissä elossa olevan jatkaminen tai pikemminkin ilmaisu tai ilmestys. Luultavasti Sevillassa "yleislakko" merkitsi metropolissa koko työpäivän ajan elävän toisen yhteiskunnan löytämistä.

Emme tiedä, menivätkö asiat todella sillä lailla: kuitenkin, se mitä haluamme alleviivata on, että "yleistetty lakko" on eräänlainen metropolin elämän radikaali kaivaus: sen tuottavan rakenteen ja sen yhteisen.

Julkaistu alunperin Posse-lehdessä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.