2003-10-21

Aguascalientes on kuollut...
Kauan eläköön Caracoles

Markus Termonen

Tuhkimo-syndrooma

Eräs zapatistien ja kansalaisyhteiskunnan välisten suhteiden ongelmista on ollut se, että zapatisteihin on joskus suhtauduttu perinteiseen hyväntekeväisyysjärjestöjen tapaan, kohteena. Marcos kertoo näistä vaikeuksista:

"Kerroin teille, että yritimme oppia encuentroistamme kansallisen ja kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Mutta me odotimme myös niiden oppivan. Zapatistiliike nousi, muiden asioiden joukossa, kunnioituksen vaatimuksesta. Ja tapahtui niin, että me emme aina saaneet kunnioitusta osaksemme. Eikä ole kyse siitä, että ne loukkasivat meitä. Eivät ainakaan tarkoituksellisesti. Mutta meille sääli on loukkaus, ja hyväntekeväisyys on isku vasten kasvoja. Sillä, rinnakkain noiden 'Aguascalienteseina' olleiden encuentron tilojen nousemisen ja toiminnan kanssa, jotkut kansalaisyhteiskunnan sektorit ovat pitäneet yllä sitä, mitä me kutsumme 'Tuhkimo-syndroomaksi'.

Otan nyt ulos muistojen arkusta joitakin lainauksia kirjeestä, jonka kirjoitin yli yhdeksän vuotta sitten: 'Me emme moiti teitä mistään [niille kansalaisyhteiskunnasta, jotka saapuivat yhteisöihin], me tiedämme, että te riskeeraatte paljon tullaksenne ja tuodaksenne apua siviileille tällä puolella. Tarpeemme eivät tuo meille kipua, vaan kipua tuo nähdä toisissa se, mitä toiset eivät näe, sama vapauden ja demokratian hylkääminen, sama oikeudenmukaisuuden puute. [...] Siitä mitä meidän kansamme ovat saaneet apuna tässä sodassa, säilytin esimerkin 'humanitaarisesta avusta' chiapaneco-kansalle, esimerkin joka saapui muutamia viikkoja sitten: vaaleanpunainen stilettikorkokenkä, kokoa 6½, tuontitavaraa, ilman pariaan... Kannan sitä aina repussani muistuttaakseni itseäni, kaikkien haastatteluiden, valokuvareportaasien ja puoleensavetävien seksuaalisten ehdotusten keskellä, siitä, mitä me olemme tälle maalle tammikuun 1. päivän jälkeen: Tuhkimo. [...] Nämä hyvät ihmiset, jotka vilpittömästi lähettävät meille vaaleanpunaisen stilettikorkokengän, kokoa 6½, tuontitavaraa, ilman pariaan... uskoen, että, köyhiä kun olemme, hyväksymme mitä tahansa, hyväntekeväisyyden ja almut. Kuinka voimme kertoa kaikille näille hyville ihmisille, että ei, emme enää tahdo jatkaa Meksikon häpeänä elämistä. Siinä osassa, joka täytyy kaunistaa, jotta se ei saa muita näyttämään rumilta. Ei, emme tahdo jatkaa elämistä sillä lailla.'

Se oli huhtikuussa 1994. Silloin luulimme, että oli kyse ajasta, että ihmiset tulisivat ymmärtämään, että zapastisti-alkuperäiskansa on kunniallinen ja että se ei etsinyt almuja vaan kunnioitusta. Toinen vaaleanpunainen korkokenkä ei koskaan saapunut, ja pari pysyi epätäydellisenä, ja 'Aguascalientesiin' kasaantui käyttökelvottomia tietokoneita, käyttöpäivämäärältään vanhoja lääkkeitä, kohtuuttoman ylellisiä (meille) vaatteita, joita ei voitu käyttää edes näytelmissä ('señas', niitä kutsutaan täällä), ja, kyllä, kenkiä ilman pareja. Sellaisia tavaroita saapuu yhä, ikään kuin nuo ihmiset sanoisivat: 'Köyhät pikku olennot, niillä on paljon puutetta. Olen varma, että niille kelpaa mikä vaan, ja tämä on minun keinoni.'

Eikä siinä kaikki. On hienostuneempaa hyväntekeväisyyttä. Se on sitä, mitä muutamat kansalaisjärjestöt ja kansainväliset toimijat harjoittavat. Se koostuu, laajasti sanoen, siitä, että he päättävät mitä yhteisöt tarvitset ja että he, ilman neuvotteluita niiden kanssa, eivät määrää ainoastaan erityisistä projekteista, vaan myös niiden toimeenpanon ajasta ja keinoista. Kuvitelkaapa sellaisen yhteisön epätoivoisuutta, joka tarvitsee juomavettä ja jota rasitetaan kirjastolla. Yhteisöä, joka tarvitsee koulua lapsille, ja sille annetaan yrttikurssi.

Joitakin kuukausia sitten vasemmistolainen intellektuelli kirjoitti, että kansalaisyhteiskunnan olisi mobilisoiduttava saavuttaakseen San Andrésin sopimuksen täyttymisen, koska zapatistien alkuperäiskansayhteisöt kärsivät suuresti (ei sen vuoksi, että se olisi oikeudenmukaista Meksikon intiaanikansoille, vaan jotta zapatistit eivät enää kärsisi puutteesta).

Hetkinen. Jos zapatistiyhteisöt haluaisivat, niillä voisi olla Latinalaisen Amerikan paras elintaso. Kuvitelkaapa kuinka paljon hallitus olisi valmis sijoittamaan varmistaakseen antautumisemme ja ottaakseen paljon kuvia ja tehdäkseen paljon 'väläyksiä', joissa Fox tai Martita voisivat promotoida itseään, vaikka maa ajautui erilleen heidän käsissään. Kuinka paljon olisi 'vasta ilmestynyt' Carlos Salinas de Gortari antanut päättääkseen kautensa, ei Colosion ja Ruíz Massieun salamurhien taakkaan, vaan kuvaan kapinallisista zapatisteista allekirjoittamassa rauhansopimusta ja Supista luovuttamassa asettaan (jonka Jumala antoi hänelle?) sille, joka syöksi miljoonat meksikolaiset perikatoon? Kuinka paljon olisi Zedillo antanut voidakseen peittää taloudellisen kriisin, johon hän maan hautasi, kuvalla hänen riemuvoittomaisesta saapumisestaan La Realidadiin? Kuinka paljon olisi 'croquetas' Albores tahtonut antaa, jotta zapatistit olisivat hyväksyneet lyhytaikaisen 'uudelleensijoittamisen', jonka hän määräsi tragikoomisen hallintonsa aikana?

Ei. Zapatistit ovat saaneet lukuisia tarjouksia omantuntonsa ostamiseksi ja he pitävät yllä vastarintaansa siitä huolimatta, tehden köyhyydestään (sille, joka oppii näkemään) oppitunnin arvokkuudesta ja jalomielisyydestä. Koska me zapatistit sanomme, että 'kaikille kaikki, meille ei mitään', ja jos me sanomme niin, me elämme niin. Alkuperäiskansojen oikeuksien ja kulttuurin perustuslaillinen tunnustaminen sekä elinolojen parantaminen on kaikkia Meksikon intiaanikansoja varten, ei ainoastaan zapatistialkuperäiskansoja varten. Demokratia, vapaus ja oikeudenmukaisuus, joita me tavoittelemme, ovat kaikkia meksikolaisia varten, eivät ainoastaan meitä varten. Me olemme korostaneet useammalle kuin muutamalle henkilölle, että zapatistiyhteisöjen vastarinta ei tapahdu säälin vaan kunnioituksen synnyttämiseksi. Täällä, nyt, köyhyys on ase, jonka meidän kansamme ovat valinneet kahdesta syystä: voidaksemme todistaa, että hyvinvointi ei ole se mitä me etsimme, ja näyttääksemme omalla esimerkillämme, että on mahdollista hallita ja hallita itseämme ilman sitä loista, joka kutsuu itseään hallitukseksi. Mutta hyvä on, kysymys vastarinnasta kamppailumuotona ei myöskään ole tämän tekstin tarkoitus. Vaatimamme tuki on yhden maailmanosan rakentamista varten, maailman johon kaikki maailmat mahtuvat. Siten se on poliittista tukea, ei hyväntekeväisyyttä."

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.