2003-10-21

Aguascalientes on kuollut...
Kauan eläköön Caracoles

Markus Termonen

Aguascalientesin synty

Zapatistien kohtaamat vaikeudet eivät ole olleet ainoastaan sotilaallisia. Yhteisöjen autonomisille neuvostoille on esitetty syytteitä tai ilmoituksia ihmisoikeusrikkomuksista, ja ongelmana ei ole ainoastaan syytösten mahdollinen totuudenmukaisuus, vaan se, että paikoitellen on esiintynyt epäselvyyttä siitä, mille taholle syytökset tulisi esittää ja kuka on vastuussa niiden todenmukaisuuden selvittämisestä. Lisäksi Chiapasissa tapahtuva hyvinvointikehitys on ollut epätasaista, mikä johtuu hallituksen joukkojen toiminnan lisäksi mm. tiettyjen alueiden suotuisammasta sijainnista (esim. valtateiden läheisyys) tai kansalaisyhteiskunnan avustusorganisaatioiden tuen suosivasta ohjautumisesta.

Heinäkuussa 2003 EZLN julkaisi subcomandante Marcosin kirjoituksen La Treceava Estela ("Kolmastoista kivipylväs"), joka kertoo juuri näistä ongelmista sekä niiden ratkaisemiseen tähtäävästä organisaatiouudistuksesta. Kirjoitus on tuttuun tapaan poliittisen kartan piirtämisen lisäksi yhdistelmä kansantaruja ja huumoria.

Kirjoituksen toisen luvussa Marcos kertoo "Aguascalientesin" synnystä:

"Sen jälkeen kun olimme kymmenen vuoden ajan valmistautuneet tappamiseen ja kuolemiseen, kaikenlaisten aseiden käsittelyyn ja ampumiseen, räjähteiden valmistamiseen, strategisten ja taktisten sotilaallisten juonien suorittamiseen, lyhyesti, sotimiseen... ensimmäisten taistelupäivien jälkeen, havaitsimme tulleemme aidon armeijan valtaamiksi. Ensin journalistien armeijan, mutta myöhemmin miesten ja naisten armeijan, ihmisten erilaisimmista sosiaalisista, kulttuurisista ja kansallisista taustoista. Se oli noiden 'Katedraalisten dialogien' jälkeen, helmi-maaliskuussa 1994. Journalistit jatkoivat ilmestymistä ajoittaisesti, mutta se mitä kutsumme 'kansalaisyhteiskunnaksi' ... erottaaksemme sen poliittisesta luokasta, ettemme kategorisoisi sitä yhteiskunnallisiin luokkiin ... oli aina vakio.

Me opimme, ja luulen, että kansalaisyhteiskunta oppi myös. Me opimme kuuntelemaan ja puhumaan, samoin, luulen, kuin kansalaisyhteiskunta. Luulen myös, että meille oppiminen oli vähemmän vaivalloista. Loppujen lopuksi, se oli ollut EZLN:n perustavanlaatuinen alkuperä: joukko 'valaistuneita', jotka tulivat kaupungista 'vapauttamaan' riistetyt ja jotka näyttivät, kohdattuaan alkuperäiskansayhteisöjen todellisuuden, pikemminkin palaneilta hehkulampuilta kuin 'valaistuneilta'. Kuinka kauan meiltä meni tajutaksemme, että meidän oli opittava kuuntelemaan ja, sen jälkeen, puhumaan? En ole varma, siitä on kulunut aikaa enemmän kuin muutama kuukausi, mutta laskisin, että ainakin noin kaksi vuotta. Mikä merkitsee sitä, että se mikä oli ollut klassinen sissisota vuonna 1984 (massojen aseellinen kansannousu, vallan haltuunottaminen, sosialismin vakiinnuttaminen ylhäältäpäin, paljon patsaita ja sankareiden sekä marttyyrien nimiä kaikkialla, puhdistuksia jne., lyhyesti, täydellinen maailma), oli vuoteen 1986 mennessä aseistautunut ryhmä, suurelta osin alkuperäisväestöä, joka kuunteli tarkkaavaisesti ja tuskin mumisi ensimmäisiä sanojaan ensimmäisen opettajansa, intiaanikansojen, kanssa.

Luullakseni olen jo aiemmin kertonut useita kertoja tämän osan EZLN:n muodostamisesta (tai 'uudelleenperustamisesta'). Mutta jos toistan sen nyt, se ei tapahdu teidän hukuttamiseksenne nostalgiaan, vaan yrityksenä kertoa, kuinka pääsimme ensimmäisen 'Aguascalientesin' rakentamiseen ja niiden myöhempään lisääntymiseen zapatisti-, toisin sanoen kapinallisilla, mailla.

Tarkoitan tällä sitä, että EZLN:n pääasiallinen perustava teko oli kuuntelemaan ja puhumaan oppiminen. Uskon, että siihen aikaan opimme hyvin ja olimme menestyksekkäitä. Uudella laitteella, jonka rakensimme opitulla sanalla, EZLN muuttui nopeasti järjestöksi, joka ei koostunut ainoastaan tuhansista taistelijoista, vaan joka oli 'sulautunut' yhteen alkuperäiskansojen yhteisöjen kanssa. Toisin sanoen, me lakkasimme olemasta 'ulkomaalaisia' ja muutuimme osaksi tuota valtion ja maailman unohtamaa kolkkaa: kaakkois-Meksikon vuoristoa.

[...]

Joten koettakaapa laittaa itsenne meidän paikallemme: kokonaisia vuosia valmistellen aseiden laukaisemista, ja tapahtuu niin, että on kyse sanoista, jotka on laukaistava. Kun se sanotaan näin, ja nyt kun luen, mitä juuri kirjoitin, näyttää kuin se olisi melkein luonnollista, kuten kaikki ne päätelmät, joita lukiossa opetetaan. Mutta uskokaa minua, siihen aikaan mikään ei ollut helppoa. Me kamppailimme paljon... ja me teemme yhä niin. Mutta tapahtuu niin, että guerrero [sotilas] ei unohda sitä mitä hän oppii, ja, kuten selitin aiemmin, me opimme kuuntelemaan ja puhumaan. Ja niin historia, kuten sanoi joku jota en tunne, sitten vähitellen väsyi liikkumaan ja toisti itseään, ja olimme taas kerran sellaisia kuin olimme olleet alussa. Oppivia.

Ja me opimme esimerkiksi, että olimme erilaisia ja että oli olemassa monia, jotka olivat erilaisia kuin me, mutta oli myös eroja niissä itsessään. Tai, melkeinpä välittömästi pommien jälkeen ('ne eivät olleet pommeja, vaan raketteja', nuo yhtenäiset intellektuellit - jotka kritisoivat lehdistöä, kun se puhuu 'alkuperäiskansojen yhteisöjen pommittamisesta' - tulevat kiirehtien selventämään), päällemme putosi moninaisuus, joka pani meidät ajattelemaan, eikä vain muutamia kertoja, että sen vuoksi olisi ollut parempi jos ne olisivatkin repineet meidät palasiksi.

Soturi määritti sen, hyvin zapatistimaisilla käsitteillä, huhtikuussa tuona vuonna 1994. Hän tuli raportoimaan minulle kansalaisyhteiskunnan karavaanin saapumisesta. Kysyin häneltä, kuinka paljon ihmisiä siellä oli (heidät olisi laitettava johonkin) ja keitä he olivat (en kysynyt jokaisen nimeä, vaan järjestöä tai ryhmää, johon he kuuluivat). Kapinallinen mietti ensin kysymystä ja sitten vastausta, jonka hän antaisi. Se vei yleensä aikaa, joten sytytin piippuni. Miettimisensä jälkeen compañero sanoi: 'Se on chingo, ja se on täydellinen kaaos'. Uskoakseni on hyödytöntä selittää 'chingon' tieteellisen käsitteen merkitsemää määrällistä maailmankaikkeutta, mutta kapinallinen ei käyttänyt ilmaisua 'täydellinen kaaos' paheksuvasti tai keinona hahmotella saapuvien mielentilaa, vaan pikemminkin määrittäen ryhmän koostumusta. 'Mitä tarkoitat, täydellinen kaaos?' kysyin häneltä. 'Kyllä', hän vastasi. 'On kaikkea, on... se on täydellinen kaaos', hän sanoi lopulta, pitäen kiinni siitä, että ei ollut minkäänlaista tieteellistä käsitettä, joka voisi paremmin kuvata moninaisuutta, joka oli myrskyn lailla vallannut kapinallisten alueen. Myrsky toistui uudestaan ja uudestaan. Joskus se oli, itse asiassa, chingo. Muina kertoina taas se oli kaksi tai kolme chingoa. Mutta kyseessä oli aina, käyttääkseni kapinallisen käyttöön ottamaa uusilmaisua, 'täydellinen kaaos'. Silloin tiesimme välittömän havainnon kautta, että se ei niin vain onnistuisi, meidän oli opittava, ja tämän oppimisen täytyisi tapahtua sen saavuttamiseksi, mikä on mahdollisinta. Ja niin ajattelimme eräänlaista koulua, missä me olisimme oppilaita ja 'täydellinen kaaos' olisi opettaja. Tämä oli jo kesäkuussa 1994 (emme olleet kovin nopeita tajuamaan, että meidän oli opittava), ja olimme juuri julkistamassa Lacandonan viidakon toista julistusta', joka peräänkuulutti Demokraattisen Kansalliskokouksen luomista.

Demokraattisen Kansalliskokouksen historia on kokonaan oman tarinansa aihe, ja mainitsen sen nyt vain orientoidaksenne teitä aikaan ja tilaan. Tilaan. Kyllä, se oli osa oppimisemme ongelmaa. Toisin sanoen, tarvitsimme tilan voidaksemme oppia ja kuunnella ja puhua 'kansalaisyhteiskunnaksi' kutsumamme paljouden kanssa. Silloin sovimme tilan rakentamisesta ja sen nimeämisestä 'Aguascalientesiksi', ottaen huomioon että se olisi Demokraattisen Kansalliskokouksen (1900-luvun toisen vuosikymmenen meksikolaisten vallankumouksellisten voimien kokouksen muistoksi) istuntopaikka. Mutta 'Aguascalientesin' idea oli kauskantoisempi. Tahdoimme tilan dialogille kansalaisyhteiskunnan kanssa. Ja 'dialogi' tarkoittaa myös oppimista kuuntelemaan toista ja oppimista puhumaan hänelle.

'Aguascalientesin' tila oli kuitenkin luotu yhteydessä sen aikaiseen poliittiseen aloitteeseen, ja monet ihmiset olettivat, että kun tuo aloite olisi päässyt ratansa loppuun, 'Aguascalientes' menettäisi merkityksensä. Muutamat, hyvin harvat, palasivat Guadalupe Tepeyacin 'Aguascalientesiin'. Myöhemmin tapahtui Zedillon petturuus helmikuun 9. päivänä 1995, ja liittovaltion armeija tuhosi 'Aguascalientesin' melkein täydellisesti. Se rakensi sinne jopa sotilasparakkeja.

Mutta jos jokin asia luonnehtii zapatisteja, se on sitkeys ('tyhmyys', useampi kuin yksi henkilö saattaisi sanoa). Ja niinpä ei ollut kulunut vuottakaan, ennenkuin uusi 'Aguascalientes' nousi useissa osissa kapinallisten aluetta: Oventikissa, La Realidadissa, La Garruchassa, Roberto Barriosissa, Moreliassa. Silloin, kyllä, 'Aguascalientesit' olivat sitä, mitä niiden pitäisi olla: tiloja encuentrolle (kohtaamiselle) ja dialogille kansallisen ja kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Sen lisäksi, että ne olivat päämaja suurille aloitteille ja encuentroille muistopäivinä, ne olivat paikka, jossa 'kansalaisyhteiskunta' ja zapatistit tapasivat joka päivä."

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.