Vapaa kauppa on sotaa

Maanantaina 8. syyskuuta seitsemän yksityistämistä vastustavaa aktivistia pidätettiin Sowetossa siitä, että he estivät vesimaksumittareiden asentamista. Vesimittarit ovat yksityistetty vastaus siihen tosiasiaan, että miljoonat köyhät etelä-afrikkalaiset eivät kykene maksamaan vesilaskuja.

Uudet kojeet toimivat kuin pay-as-you-go -matkapuhelimet, mutta sen sijaan, että rahojen loppuessa kädessä on kuollut puhelin, tässä jäljelle jää kuolleita ihmisiä, jotka ovat sairastuneet juotuaan koleran saastuttamaa vettä.

Samana päivänä kun Etelä-Afrikan "vesisoturit" laitettiin putkaan, Argentiinan neuvottelut Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kanssa luhistuivat. Jumiutumiskohtana olivat yksityistettyjen yleishyödyllisten laitosten maksukorotukset. IMF vaatii, että maassa, jossa 50 prosenttia väestöstä elää köyhyydessä, monikansallisten vesi- ja sähköyritysten sallitaan korottaa maksujaan hämmästyttävät 30 prosenttia. Kauppakokouksissa väittelyt yksityistämisestä voivat näyttää kieroilta ja abstrakteilta. Maan pinnalla ne ovat yhtä selkeitä ja tärkeitä kuin oikeus selviytyä.

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen oikeistolaiset oppineet eivät pystyneet hautaamaan globalisaatioliikettä riittävän nopeasti. Meille ilmoitettiin riemuiten, että sota-aikana kukaan ei välittäisi sellaisista mitättömistä aiheista kuten veden yksityistämisestä. Iso osa USA:n sodanvastaisesta liikkeestä jäi vastaavaan ansaan: nyt ei ollut aika keskittyä jakaviin taloudellisiin keskusteluihin, oli aika liittyä yhteen rauhan vaatimiseksi.

Kaikki tämä hölynpöly päättyy Cancúnissa tällä viikolla, kun tuhannet aktivistit kokoontuvat yhteen julistaakseen, että WTO:n edistämä brutaali taloudellinen malli itsessään on sodan muoto.

Se on sotaa, koska yksityistäminen ja sääntelyn purkaminen tappavat - nostamalla sellaisten välttämättömyyksien kuten veden ja lääkkeiden kuten ja laskemalla sellaisten raakahyödykkeiden kuten kahvin hintoja, tehden pienistä maatiloista taloudellisesti kannattamattomia. Se on sotaa, koska niitä, jotka tekevät vastarintaa ja jotka "kieltäytyvät katoamasta", kuten zapatistit sanovat, pidätetään, hakataan ja jopa tapetaan rutiininomaisesti. Se on sotaa, sillä kun tämänlainen matalan intensiteetin tukahduttaminen epäonnistuu raivaamaan polkua suuryritysten vapauttamiseen, todelliset sodat alkavat.

Globaalit sodanvastaiset protestit, jotka yllättivät maailman helmikuun 15. päivänä, kasvoivat vuosien aikana rakennetuista globalisaatioaktivismin verkostoista, Indymedista Maailman sosiaalifoorumiin (WSF). Ja huolimatta yrityksistä pitää liikkeitä erillään, niiden ainoa tulevaisuus lepää Cancúnin edustaman yhteenkokoontumisen varassa. Menneet liikkeet ovat yrittäneet taistella sotia vastaan kohtaamatta niiden taustalla olevia taloudellisia intressejä tai saavuttaa taloudellisen oikeudenmukaisuuden kohtaamatta sotilaallista voimaa. Tämän päivän aktivistit, jotka ovat jo rahan seuraamisen eksperttejä, eivät tee samaa virhettä.

Ottakaa esimerkiksi Rachel Corrie. Vaikka hän on kaiverrettuna mieliimme oranssiin takkiin pukeutuneena 23-vuotiaana, jolla oli rohkeutta kohdata kasvokkain israelilaiset raivaustraktorit, Corrie oli jo nähnyt vilauksen sotilaallisen koneiston takana häämöttävästä suuremmasta uhasta. "Mielestäni ei ole tuottavaa kiinnittää huomiota ainoastaan kriisipisteisiin - talojen tuhoamiseen, ampumisiin, avoimeen väkivaltaan", hän kirjoitti yhdessä viimeisistä sähköpostiviesteistään. "Niin paljon siitä mitä tapahtuu Rafahissa liittyy tähän ihmisten selviytymiskyvyn hitaaseen eliminoimiseen... Erityisesti vesi vaikuttaa kriittiseltä ja näkymättömältä." Vuoden 1999 Seattlen taistelu oli Corrien ensimmäinen suuri mielenosoitus. Kun hän saapui Gazaan, hän oli jo kouluttanut itseään niin, ettei näkisi ainoastaan pinnalla olevaa tukahduttamista vaan kaivaisi syvemmältä, etsiäkseen Israelin hyökkäysten palvelemia taloudellisia intressejä. Tämä kaivaminen - jonka keskeytti hänen murhansa - johti Corrien läheisten siirtokuntien vesikaivauksiin, joita hän epäili arvokkaan veden ohjaamisesta Gazasta Israelin maanviljelysmaille.

Samalla tavoin, silloin kun Washington alkoi jakaa uudelleenrakennussopimuksia Irakiin, globalisaatiokeskustelun veteraanit havaitsivat taustalla sääntelyn purkamisen ja yksityistämisen edistäjien Bechtelin ja Haliburtonin tutut nimet. Jos nämä tyypit ovat johtamassa hyökkäystä, se merkitsee, että Irak myydään, sitä ei uudelleenrakenneta. Jopa ne, jotka vastustivat sotaa pelkästään sen vuoksi, kuinka se käytiin (ilman YK:n hyväksyntää, riittämättömin todistein siitä, että Irak edusti välitöntä uhkaa) eivät nyt voi välttää sen näkemistä, miksi se käytiin: niiden samojen poliittisten käytäntöjen täytäntöönpanemiseksi, joita Cancúnissa protestoitiin - massiivinen yksityistäminen, rajoittamaton pääsy monikansallisille yrityksille ja voimakkaasti vaikuttavat julkisen sektorin leikkaukset. Kuten Robert Fisk äskettäin kirjoitti The Independent -lehdessä, Paul Bremerin univormu kertoo kaiken: "liikemiehen puku ja taistelukengät".

Miehitetystä Irakista tehdään puhdistettu, vapaan markkinatalouden käännetty laboratorio, paljolti sellainen kuin mitä Chile oli Milton Friedmanin "Chicagon pojille" vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeen. Friedman kutsui sitä "shokkihoidoksi", vaikkakin, kuten Irakissa, se oli itse asiassa kranaattikauhuisten aseellista ryöstämistä.

Chilestä puheen ollen, Bushin hallinto on tehnyt tiettäväksi, että jos Cancúnin neuvottelut epäonnistuvat, se tulee yksinkertaisesti paukuttamaan eteenpäin tekemällä lisää kahdenkeskisiä kauppasopimuksia, kuten se joka juuri solmittiin Chilen kanssa. Vaikka sopimus on taloudellisesti vähäpätöinen, sen todellinen voima on toimiminen kiilana: jo nyt Washington käyttää sitä uhkaillakseen Brasiliaa ja Argentiinaa tukemaan Amerikan vapaakauppa-aluetta tai joutumaan kohtaamaan jälkeenjäämisen riskin.

30 vuotta on kulunut siitä toisesta syyskuun 11. päivästä, jolloin kenraali Augusto Pinochet toi CIA:n avulla vapaat markkinat Chileen "verellä ja tulella", kuten latinalaisessa Amerikassa sanotaan. Tuo terrori maksaa yhä osinkoja: vasemmisto ei toipunut koskaan, ja Chile pysyy yhä alueen taipuvaisimpana maana, joka suostuu Washingtonin tarjouksiin jopa samalla kun sen naapurit hylkäävät uusliberalismin vaaliuurnilla ja kaduilla.

Elokuussa 1976 ilmestyi tässä lehdessä artikkeli, jonka oli kirjoittanut Orlando Letelier, Salvador Allenden kumotun hallituksen ulkoministeri. Letelier oli turhautunut kansainväliseen yhteisöön, joka julkisesti kauhisteli Pinochetin ihmisoikeusrikkomuksia mutta tuki tämän vapaiden markkinoiden politiikkaa, kieltäytyen näkemästä "näiden päämäärien saavuttamiseen tarvittua brutaalia voimaa. Enemmistöjen tukahduttaminen ja 'taloudellinen vapaus' pienille etuoikeutetuille ryhmille ovat Chilessä saman kolikon kaksi puolta." Ainoastaan kuukausi myöhemmin Letelier tapettiin autopommilla Washingtonissa.

Terrorin suurimmat viholliset eivät koskaan lakkaa näkemästä väkivallan palvelemia taloudellisia intressejä tai kapitalismin itsensä väkivaltaa. Letelier ymmärsi tämän. Niin ymmärsi myös Rachel Corrie. Ja kun liikkeemme kokoontuvat yhteen Cancúnissa, niin on meidänkin ymmärrettävä.

The Nation, October 6th 2003.