2003-10-27

Italialainen Foucault
Subjektiivisuus, valorisaatio, autonomia

Mark Coté

Kääntänyt: Markus Termonen

Mario Tronti ja Sergio Bologna: italialaiset Foucault'n vastineet?

Samalla kun olen painottanut italialaisen Foucault'n "sepitettyä" luonnetta, en varmastikaan ole ensimmäinen, joka on vihjannut tuottavista linkeistä Foucault'n ja Marxin välillä. Meilkein 20 vuotta sitten konferenssiosallistuja Mark Poster kirjoitti teoksen Foucault, Marxism, History, jossa hän sijoitti Foucault'n "läntisen marxilaisuuden" perinteeseen. Tietenkin, Hardt ja Negri kääntyvät Foucault'n puoleen painavana käsitteellisenä tienviittana matkallaan Imperiumiin "biopoliittisen tuotannon" kera; viimeaikaisemmin Jason Read on tiukasti laajentanut ymmärrystämme biovallan ontologisesta tuotannosta. Muodollinen keskustelu biovallasta - vallan siirtymästä kehojen kurinalaistamisesta väestöjen tekemiseen tuottaviksi - on tässä näköpiirimme tuolla puolen, koska, kuten Bifo huomauttaa, biovalta oli yhä laajasti "poissa näkyvistä" vuonna 1977. Todellakin, Seksuaalisuuden historia julkaistiin italiaksi vasta vuonna 1978, teos josta oli luettavissa Foucault'n väite: "Tämä biovalta oli epäilemättä erottamaton elementti kapitalismin kehityksessä; jälkimmäinen ei olisi ollut mahdollista ilman kehojen kontrolloitua sijoittamista tuotantokoneistoon ja ilman väestöilmiöiden sovittamista taloudellisiin prosesseihin."4

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole pelkkä filosofinen harjoitus; siinä on kyse italialaisen Foucault'n tekemisestä niin tehokkaaksi kuin mahdollista. Siksi käännymme Gilles Deleuzeen, tutun saapasniemimaan ulkopuolisten Foucault'n tovereiden capo di capiin [päälliköiden päällikköön]. Todellakin, on täysin välttämätöntä, että joku kirjoittaisi toisen tekstin ei "italialaisesta Deleuzesta" vaan "deleuzelais-guattarilaisista autonomeista" - koska ilman tämän kolmikon täyttä esittämistä ranskalaisen jälkistrukturalismin todellista vaikutusta italialaiseen radikaalivasemmistoon ei voida ymmärtää. Joka tapauksessa, mahtavassa pienessä kirjassaan Foucault Deleuze hahmotteli läheisyyden linjat Mario Trontiin, operaismon kantaisään, autonomiajattelun perustaan. Se mikä on ominaista operaismolle, on työn ja pääoman välisten suhteiden ortodoksimarxilaisen näkökulman kääntäminen ylösalaisin. Trontin käsitteellinen läpimurto on tämän suhteen dynamiikan näkeminen työvoiman kyvyssä vastustaa pääomaa, ei pääoman kyvyssä hallita työtä. Siten, sekä Trontilla että Foucault'lla, kuten Deleuze kirjoittaa, "viimeinen sana vallasta on, että vastarinta tulee ensin." On tärkeää huomata, että Tronti kehitti ajatuksensa ennen pääoman strategioita olevasta työläisen vastarinnasta vuonna 1961, paljon ennen Foucault'n töitä vallasta.

Samassa esseessä, joka tultiin myöhemmin julkaisemaan teoksessa Operai e Capitale [Työläiset ja pääoma], Tronti esitti "yhteiskunnallisen tehtaan" teesinsä, jossa yleisistä sosiaalisista suhteista tulee tuotannon momentteja: "koko yhteiskunnasta tulee vallan artikulaatiota; toisin sanoen, koko yhteiskunta on olemassa tehtaan funktiona ja tehdas ulottaa yksinomaisen hallintansa koko yhteiskunnan ylle." Aika estää tässä yksityiskohtaisen vertailun, mutta pienellä vaivalla voitaisiin nähdä Trontin käsitteessä liminaalinen vyöhyke Foucault'n disiplinaaristen instituutioiden (ts. tehtaan) ja kaikkialle biopolikseen sekoittuneen yhteiskunnallisen tuotannon välillä. Tronti ei kuitenkaan ollut foucault'lainen: hän pysyi järkkymättömänä kannassaan "tehdas"-näkökulmasta suhteessa yhteiskunnalliseen tehtaaseen ja kiertelevänä sitoutumisessaan uusiin käytännön muotoihin, siirtyen sisään, ulos ja takaisin suhteessa italian kommunistipuolueeseen (PCI), tosin sen radikaalisiipeen.

Tehkäämme nyt nopea kelaus vuoteen 1977 ja Sergio Bolognan artikkeliin "Tribe of Moles" ["Myyrien heimo"], joka pysyy perustavanlaatuisena lukemisena kelle tahansa, joka haluaa ymmärtää tuon vuosikymmenen radikaalia yhteiskunnallista käymistilaa Italiassa. Tekisimme oikein muistellessamme, että toukokuun 1968 sanotaan kestäneen Italiassa kokonaisen vuosikymmenen ajan; toisin sanoen, vuoden 1969 "kuuman syksyn" jälkeen, italialaisten opiskelijoiden ja nuorten yhteiskunnallinen vapautuminen jatkui yhdistettynä päättäväisen militantteihin poliittisiin käytäntöihin. Opiskelijat, naiset, tehdastyöläiset, pätkätyöläiset ja työttömät kävivät 1970-luvun ajan läpi kokoonpanon, hajoamisen ja uudelleenyhdistymisen syklejä, omistautuen intensiteetiltään vaihteleviin taisteluihin institutionaalisten vallan paikkojen kanssa, oli kyse sitten pääomasta, valtiosta, poliisista, yliopistosta tai puolueesta. Samanaikaisesti Italian ensimmäinen taloudellinen ihme, joka alkoi toisen maailmansodan raunioista - ja jonka aikana Italian bruttokansantuote kasvoi lähes kaksinkertaista tahtia Ranskaan tai Iso-Britanniaan verrattuna - alkoi kuihtua. Siihen liittyen, Italia oli käymässä läpi kivuliasta siirtymää desentralisoituun postfordistiseen tuotantoon, mikä kohtasi maan korkeasti organisoituneen työvoiman kiivasta ja usein väkivaltaistakin vastarintaa. Tämä oli se maaperä, jonka läpi Bologna näki myyrien heimonsa kaivautuvan, ilmaantuen taisteluun pienessä tehtaassa, yliopistossa, massiivisessa Fiatin Mirafiorin tehtaassa ja kaduilla. Bolognalle juuri tämä oli tärkeintä: "kamppailusyklejä" eivät ottaneet toimekseen ainoastaan massatyöläiset tehtaassa: "tästä me löydämme sen sijaan uudelleenkokoonpanevien mekanismien kokonaisuuden, joka lähtee, täsmällisesti sanoen, epähomogeenisuuden perustalta." Tässä näemme vastarinnat paikat, jotka saavat alkunsa missä tahansa valtasuhteet pyrkivät hallitsemaan yhteiskunnallisessa kentässä kauttaaltaan - Foucault'lle keskeinen ajatus.

Myös Bologna näki tämän, kutsuen sitä "kamppailun järjestelmäksi, joka myös itse on äärettömän desentralisoitunut". Kun katsomme takaisinpäin, voimme nähdä hänen tärkeiden käsitteellisten eleidensä osoittavan kohti biovaltaa, jota Deleuze nimittäisi kontrolliyhteiskunnaksi. Muodostaen uudestaan Foucault'n vallan kaavat, Deleuze esitti tunnetulla tavalla, että disiplinaarisessa yhteiskunnassa "olit koko ajan aloittamassa uudestaan alusta" (et ole enää kotona, koulussa jne.); kontrolliyhteiskunnassa "et koskaan saata mitään loppuun", sillä disiplinaariset instituutiot ovat sekoittuneita subjektiivisella tasolla yhteiskunnassa kauttaaltaan. Bolognan analyysilla, joka on kyllästetty omistautuneella poliittisella käytännöllä, voisimme taas uudelleenkirjoittaa Foucault'ta, tällä kertaa italiaksi: non finisci mai di lottare [et koskaan lopeta kamppailemista]. Mutta muistakaa, että italialainen Foucault pysyy sepitteenä. Vuoden 1996 haastattelussa Bologna katsoi takaisin tuohon aikakauteen huomauttaen, että vaikka Foucault saattoi olla ilmassa, Bologna itse ei ollut uppoutunut hänen työhönsä: "Varmasti vuoden 1977 liike ja monet autonomiaan yhteydessä olleet intellektuellit olivat lukeneet erityisesti Foucault'ta ja suurella intohimolla. Joskus he samaistuivat enemmän tähän kuin Marxiin tai Leniniin ja tämä oli ilmeisesti hyvin tärkeää. Niinpä avautui keskustelu." Bolognan hieno tuntemus ei kuitenkaan vienyt häntä foucault'laiselle polulle. 1970-luvun loppuun mennessä hänen huomionsa keskipiste palasi "työläisten keskeisyyteen" suurten tehtaiden ja liikennetyöläisten analyysin kautta. Mutta italialainen Foucault löysi muita tovereita, tällä kertaa Bolognan kaupungista.

Bologna 1977

Vuosi 1977 Italiassa voidaan nähdä vedenjakajana autonomialle. Vuotta aikaisemmin kommunistipuolue pääsi karvan mitan päähän eduskuntavaalien voitosta ja liittyi ripeästi yhteishallitukseen vihattujen kristillisdemokraattien kanssa. Suurimmalle osalle radikaalivasemmistoa tämä oli viimeinen todiste siitä, että "virallinen vasemmisto" ja puolue eivät olleet muuta kuin avainasemassa oleva naula, joka viime kädessä kulutti loppuun vallankumouksellisen energian ja varmisti kapitalismin uusintamisen. Ja kun kommunistit pidättäytyivät äänestämästä, kun parlamentissa käsiteltiin lakia, joka salli poliisin ampua mielenosoittajia milloin tahansa se käsitti "yleisen järjestyksen" olevan uhattuna, ja siten varmistivat lain läpimenon, alkoi se mitä italialaiset kutsuvat "lyijyn vuosiksi". Autonomien keskuudessa vallinnutta antipatiaa kommunistipuoluetta kohtaan ei saa vähätellä. Kun ampuminen alkoi, ja näiden vuosien aikanahan tapettiin noin 150 militanttia, kommunistipuolueen virallinen lehti - L'Unita - teki selväksi, millä puolella se oli. Maaliskuussa 1977 Bolognan yliopisto - Euroopan vanhin yliopisto - räjähti konfliktiin ja aseistautumaton 25-vuotias autonomi tapettiin ampumalla selkään. Seuraavana päivänä L'Unitan otsikossa luki: "Demokraattisten voimien on välttämätöntä yhdistyä väkivallan ja provokaation kierrettä vastaan". Demokraattinen voima oli, tietenkin, virallinen puolue ja valtio; väkivallan kierre tuli opiskelijoilta ja autonomeilta.

Joten oli merkillistä, että todellinen Foucault, ei italialainen Foucault, antoi vuotta myöhemmin ehkäpä elämänsä laajimman haastattelun juuri samalle sanomalehdelle, L'Unitalle. Haastattelussa, joka julkaistiin paljon myöhemmin englanniksi teoksessa Remarks on Marx, haastattelija, puolueen journalisti, osoitti samoja epäilyksiä Foucault'ta kohtaan kuin puolue tunsi autonomien liikettä kohtaan. Esimerkiksi, haastattelija sekoittaa Foucault'n kieltäytymisen edustuksellisesta puoluepolitiikasta kieltäytymiseen politiikasta kokonaisuudessaan; samalla tavoin hän yhdistää "autonomisten alueiden" tavoittelun "suunnitelman puuttumiseen" mitä tulee poliittiseen muutokseen. Toisin sanoen asiat eivät käy helposti yhteen, eivät todellisen Foucault'n eivätkä italialaisen Foucault'n kannalta Bolognassa 1977. Kuten Bifo huomautti, ranskalaiset intellektuellit luulivat usein, että italialainen kommunistipuolue oli erilainen kuin heidän maansa stalinistinen puolue, koska Italiassa "se oli massapuolue ja sen kääntyminen demokratiaan perustui kokemukseen antifasistisesta taistelusta [natseja vastaan]... Mutta kevään 1977 ja PCI:n johtaman verisen tukahduttamisen jälkeen samat intellektuellit, jotka olivat ylistäneet italialaisen tien uutuutta, protestoivat uudelleen pintaan nousevaa stalinismia vastaan."

Joten todellinen Foucault ja italainen Foucault tulevat yhdessä Bolognan kaduille, kamppaillen, usein epävarmuudessa. Myös Italiassa jatkui väkivaltainen kamppailu, valtion johtamana, punaisten prikaatien johtamana, lopullisena seurauksenaan autonomian tuho, ainakin siinä muodossaan. Bifo oli arvioinnissaan suora: "Vuoden 1977 liikkeen ilmaisema valtava rikkaus ei voinut onnistua muodollisen ohjelman ja positiivisen organisaation löytämisessä. Tämä johtui kapitalistisesta tukahduttamisesta, mutta myös vallankumouksellisen liikkeen kyvyttömyydestä soveltaa nopeasti tulkitsemisen kategorioitaan ja käytäntöjään kypsän, post-sosialistisen proletariaatin todellisuuteen." Oli tosin joitakin poimintoja uusista tulkitsemisen kategorioista; siten, todellisella ja italialaisella Foucault'lla oli hetkensä vuonna 1977. Edellisenä vuonna Foucault kirjoitti Deleuzen ja Guattarin Anti-Oedipus -teoksen uusintapainokseen esipuheen, jossa hän peräänkuulutti loppua "surullisille militanteille, teorian terroristeille, niille jotka tahtoisivat säilyttää politiikan puhtaan järjestyksen... Vallankumouksen byrokraatit ja totuuden virkamiehet."5

Bolognan laiton, maanalainen Radio Alice nousi suunnilleen näihin aikoihin, näyttäen toteuttavan todellisen/italialaisen Foucault'n sanoja. Eräässä heidän tiedotteessaan sanottiin: "Foucault opettaa jotakin. Kommunikaatio on kumouksellista: valta tietää tämän." Ei-surullisina militantteina Radio Alicen kollektiivi kirjoitti: "Onnellisuuden harjoittaminen on kumouksellista kun siitä tulee kollektiivista." Felix Guattari oli niin liikuttunut Radio Alicesta, että vieraili asemalla ja sitten äänekkäästi agitoi sen puolesta, kirjoittaen: "Radio Alicen italialaisilla on kaunis sanonta: kun heiltä kysytään mitä on rakennettava, he vastaavat, että tämän yhteiskunnan tuhoamiseen kykenevät voimat kykenevät varmasti rakentamaan jotain muuta, mutta se tulee tapahtumaan matkan varrella." Matkan varrella Bifo ja lukuisia muita Radio Alicen jäseniä heitettiin vankilaan. Matkan varrella poliisi murtautui aseman ovien läpi, murskasi välineistön ja tuhosi radiolähettimen. Matkan varrella, 25 vuotta myöhemmin ollaksemme tarkkoja, Radio Alicen jälkikasvun äpärä ilmaantui muutamien kortteleiden päässä Telestradena, mikrotelevisioasemana. Niissä ruumiillistuu Foucault'n vetoomus paikallisesta ja mikrokamppailusta. Telestradet - mikä tarkoittaa katutelevisiota - ovat mikrolähettimiä, jotka toimivat melkeinpä ilman budjettia; ne ulottuvat vain muutaman korttelin päähän; niitä pyörittävät vain ihmiset siitä kaupunginosasta, jossa ne lähettävät; Italiassa on jo noin 21 Telestrade-mikrolähetintä; ne ovat liittyneinä kamppailun kiertoon verkkosivujen verkoston kautta; ne ovat nyt liittyneinä "taktisen television" kautta muihin italialaisiin mikrolähettimiin kuten "no-war tv", "urban tv" ja "global tv". Ne ovat nouseva "infravallan" verkosto.

Joten saattaa näyttää siltä, että olen höynäyttänyt teitä. Kuten vuoden 1977 liikkeen kanssa, emme ole yhtään lähempänä voidaksemme ymmärtää riittävästi sitä, kuinka subjektiivisuuden tuotanto leikkaa kapitalistisen valorisaation muotojen kanssa. Veikkaukseni on kuitenkin, että italialaiselta Foucault'lta on yhä paljon opittavaa. Ja luulenpa olevan selvää, että hän lepää rauhassa, ainakin kommunikaation raoissa Bolognassa, mutta on tulossa levottamaksi liikkumaan jonnekin muualle, matkan varrella.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Politics and Culture -lehdessä (3/2003).

Viitteet

  1. "What powers must we confront, and what is our capacity for resistance, today when we can no longer be content to say that the old struggles are no longer worth anything? And do we not perhaps above all bear witness to and even participate in the 'production of a new subjectivity'?"
  2. "The process by which the 'social' (and what is even more social, that is, language, communication, and so forth) becomes 'economic' has not yet been sufficiently studied. In effect, on the one hand, we are sufficiently familiar with an analysis of the production of subjectivity defined as the constitutive 'process' specific to a 'relation to the self' with respect to the forms of production particular to knowledge and power (as in a certain vein of poststructuralist French philosophy), but this analysis never intersects sufficiently with the forms of capitalist valorization."
  3. "Finally, what we can find in Capital, Volume II is, in the first place, that there doesn't exist one power, but several powers. Powers, signifying forms of domination, forms of subjection, which function locally, for example, in the workshop, in the army,[etc]…In sum, these are local forms, regions of power, that have their own form of functioning, their procedures and techniques. All these forms of power are heterogeneous."
  4. "This bio-power was without question an indispensible element in the development of capitalism; the latter would not have been possible without the controlled insertion of bodies into the machinery of production and the adjustment of the phenomena of population to economic processes."
  5. "the sad militants, the terrorists of theory, those who would preserve the pure order of politics... Bureaucrats of the revolution and civil servants of the Truth."

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.