2003-10-27
Kääntänyt: Markus Termonen
Prosessia, jonka kautta kieli, kommunikaatio ja subjektiivisuuden tuottaminen tulevat taloudeksi, tunnetaan vähän. Tiedon, vallan ja subjektiivisuuden kytkösten tutkimus on enimmäkseen pysynyt erillisenä taloustieteestä, ja niiden välillä on myös opillisia ristiriitoja. Lähestyäkseen tätä ongelmaa, ainakin alustavasti, Mark Coté rakentaa "italialaisen Foucault'n", eräänlaisen koosteen 1970-luvun lopun Italian yhteiskunnallisissa kamppailuissa rakentuneista teoreettisista ja käytännöllisistä vastauksista siihen. Samalla Coté käsittelee ajan ranskalaisten jälkistrukturalisti-intellektuellien vuorovaikutusta saapasmaan yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa.
"Mitä voimia meidän on kohdattava ja mikä on vastarinnan kapasiteettimme, tänään kun emme enää voi tyytyä sanomaan, että vanhat kamppailut eivät ole enää minkään arvoisia? Ja emmekö ehkä ennen kaikkea todista 'uuden subjektiivisuuden tuotantoa' ja jopa osallistu siihen?"
- Gillez Deleuze: Foucault, 115.1
Tahdon etsiä kulttuurintutkimuksen ja taloustieteen välistä tuottavaa tilaa muistelemalla autonomiaa, italialaisen radikaalivasemmiston teoreettista ja poliittista suuntausta, joka kehittyi "alhaalta käsin" 1960-luvulla. Autonomia korosti työn itseorganisoivaa kapasiteettia sekä jokapäiväisiä toimintoja hajautetuissa, hierarkiattomissa rakenteissa. Se ei hylännyt vahvasti ainoastaan neuvostomallia sekä stalinistista puoluetta sen sentralisoidun johdon kera, vaan yleisesti ottaen edustuksellisen politiikan. 1970-luvulla autonomiasta oli tullut heterogeeninen rykelmä opiskelijoita, työvoimaa, naisia ja marginalisoituja. Joissakin autonomian säikeissä - se on aina ollut hajanainen ja sisäisesti kiistelevä liike - oli lisääntyvän vahva ranskalaisen jälkistrukturalistisen ajattelun vaikutus, varsinkin foucault'laisen vallan mikrofysiikan sekä Deleuzen ja Guattarin halun ja subjektiivisuuden luontaisen tuottavuuden ajatuksen. Nämä vaikutteet tuodaan julki ehkäpä kaikkein selkeimmin autonomien "yhteiskunnallisen tehtaan" käsitteessä, joka käsittää vallan ja tuottavuuden hajaantuneina, sellaisina jotka virtaavat yhtä paljon subjektiivisuuksissa, jokapäiväisessä elämässä ja kulttuurisissa käytännöissä kuin perinteisesti määritetyssä "tehdastyössä".
Pitkäaikainen kiinnostukseni sijaitsee subjektiivisuuden, autonomian ja kapitalistisen uusintamisen monimutkaisessa suhteessa. Ennen myöhempää ajankohtaa, tahdon ottaa kulttuurintutkimuksessa hyvin tunnetun hahmon - Michel Foucault'n - ja tehdä hänestä uuden version, esitelläkseni sen, mitä minä ja muut ovat alkaneet kutsua autonomien ajattelun "kommunikaatiokoulukunnaksi". Tehdäkseni niin, seuraan "sepittämisen" foucault'laista impulssia. Toisin sanoen, tahdon rakentaa kaikki tarpeelliset matka-asiakirjat viedäkseni Foucault'n tilalliselle ja ajalliselle matkalle erityisenlaiseen Italiaan - sepittääkseni "italialaisen Foucault'n". Rakentaessani "italialaisen Foucault'n" "fiktiota" en tarkoituksellisesti rakenna historiallista ja teoreettista kertomusta väärin; pikemminkin, etsin läheisyyden linjoja stimuloidakseni imaginaarista sen suhteen mitä saattaisi olla tehtävissä - kulttuurintutkimuksen ja marxilaisen taloustieteen välisten opillisten pyrkimysten suhteen; ja jokapäiväisen elämän käytäntöjen suhteen. Siten tämä kirjoitus tulee antamaan Foucault'lle erityisenlaisen "marxilaisen" valtakirjan ja viemään hänet eräiden perustavanlaatuisten autonomitekstien läpi ennen hänen sijoittamistaan Bolognaan, ensin suunnilleen vuoteen 1977 ja sitten tähän päivään.
Samalla kun teen näin, haluaisin teidän pohdiskelevan lainausta Maurizio Lazzaratolta, nykyaikaiselta autonomi-kommunikaatioteoreetikolta, joka tunnetaan parhaiten postfordistisen tuotannon toimivan luonteen käsitteellisestä kehittämisestä: immateriaalisesta työstä. Samalla kun pyytäisin teitä pitämään sitä toistaiseksi kiistanalaisena, se korostaa jotain siitä arvokkaasta tuntemuksesta, jota italialainen Foucault saattaisi tehdä helpommin saavutettavaksi:
"Prosessia, jonka kautta 'yhteiskunnallinen' (ja se mikä on vielä yhteiskunnallisempaa eli kieli ja kommunikaatio) tulee 'taloudeksi', ei ole vielä tutkittu tarpeeksi. Toisaalta me itse asiassa tunnemme subjektiivisuuden tuottamisen prosessin analyysia, määritettynä 'itsesuhteelle' ominaiseksi konstitutiiviseksi prosessiksi, joka on suhteessa tiedolle ja vallalle erityisiin tuotannon muotoihin (kuten tietyssä ranskalaisen jälkistrukturalistisen filosofian suuntauksessa), mutta tämä analyysi leikkaa harvoin riittävästi kapitalististen valorisaation muotojen kanssa."2
Pelinavaukseni on nyt se, että italialainen Foucault voi toimia leikkauskohtana subjektiivisuuden tuotannon ja kapitalistisen valorisaation välillä.
Tiettyjen foucault'laisten ja tiettyjen marxilaisten välillä on pitkäaikaisia antipatioita. Heidän taistelunsa eivät minua tässä kiinnosta. Sepitelmässäni ei ole kyse siitä, että pyrkisin antamaan Foucault'lle takaisin sen kommunistisen puolueen jäsenkortin, jonka hän repi vuonna 1952, vain muutama vuosi sen jälkeen, kun oli liittynyt puolueeseen professorinsa Louis Althusserin vaikutuksen alaisena. Italialainen Foucault pysyy vihamielisenä mille tahansa puoluemarxilaisuudelle, jolla on stalinistisia piirteitä, tai sellaiselle, joka esittelee itsensä "tieteenä", metodologisena takaajana, jota kritisoiden Foucault vietti elämänsä. Todellakin, italialainen Foucault on äpärä, derridalaisessa mielessä; sen kriittinen perijä, mitä Derrida kutsuu "Marxin moninaisiksi haamuiksi". Pikemminkin kuin jonkin puhtaan jälkikasvun vakiinnuttamiseksi, impulssini on kohti dynaamista teoreettista uudelleenjärjestämistä, joka sallii meidän murtautua läpi muurien loputtoman joukon, jonka kohtaamme jokapäiväisen elämän käytännöissä, joissa pyrimme voittamaan globaalin pääoman kurjistavan ja alentavan todellisuuden. Siten voidaan todeta, että italialainen Foucault, sen sijaan että hylkäisi tai kieltäisi marxilaisen kritiikin, radikalisoi sen laajentamalla ja intensifioimalla - seuraten siten liikerataa, joka vastaa eräiden hänen autonomivastineidensa vastaavaa, ilman että on tästä välttämättä tietoinen. Miettikääpä luentosarjaa, jonka hän piti Rio de Janeiron paavillisessa katolisessa yliopistossa toukokuussa 1973 ja jossa hän epäilee "perinteistä marxilaista analyysia", joka olettaa työn "konkreettiseksi olemukseksemme", jonka kapitalistiset suhteet muuntavat lisäarvoksi.
Tämä ei ole siksi, että hän kiistäisi kapitalistisen valorisaation prosessin (tai lisäarvon). Sen sijaan hän ehdottaa, että tarkastelemme uudelleen tapaa, jolla tuo prosessi tapahtuu. Alusta saakka - kuten Foucault tunnetusti toisti myöhäisempien vuosiensa aikana - hänen analyysinsa keskiönä oli subjektiivisuus ja sen rakentaminen valta/tieto-suhteiden tuottavan matriisin keskellä. Se mitä ei huomata on se, minkä hän näkee virtaavan tuon matriisin kautta: "Tosiasiassa kapitalismi läpäisee olemassaolomme paljon syvemmin." Tästä johtui pääoman tarve mitä tulee vallan tekniikoiden ja poliittisten käytäntöjen uuteen kokonaisuuteen, joka muutti ihmisten ruumiilliset ja ajalliset olemassaolot sopivammiksi lisäarvon tuottamiselle. "Mikroskooppisen, kapillaarisen poliittisen vallan verkko oli vakiinnutettava juuri ihmisen olemassaolon tasolle, liittäen ihmiset tuotantokoneistoon, samalla tehden heistä tuotannon toimijoita, työläisiä." Lyhyesti, Foucault esittää valtasuhteiden radikaalia hajauttamista, joka vie meidät tiukan luokkaperustaisen analyysin tuolle puolen, mutta ei kapitalistisen valorisaation ulkopuolelle: "Ei ole olemassa hypervoittoa ilman infravaltaa... [joka ei viittaa] valtiokoneistoon eikä vallassa olevaan luokkaan, vaan kokonaiseen matalimmalla tasoilla sijaitsevien pienten valtojen, pienten instituutioiden kalustoon." Tämä taas välttämättä "tuo mukanaan infravallan haastamisen ja sen kimppuun hyökkäämisen" ja siten pääoman kritiikin radikaalin laajentamisen.
Joten se mikä todella on tässä panoksena, on vallan uudelleenkäsitteellistäminen. Samalla kun ortodoksimarxilainen saattaisi saada tässä halvauksen - "tarkoitatko historiallisen materialismin muuntamista teoriaksi vallasta ja subjektiivisuudesta?" - juuri tässä italialainen Foucault alkaa edistyä. Vuonna 1976 Brasiliassa esitetyssä luennossa "Les mailles de pouvoir" esitetään varsin foucault'lainen Marx:
"Lopulta, se minkä voimme löytää Pääoman toisesta luvusta, on ensisijaisesti, että ei ole olemassa yhtä valtaa, vaan useita valtoja. Valtoja, jotka merkitsevät hallinnan ja alistamisen muotoja, jotka toimivat paikallisesti, esimerkiksi työpajoissa, armeijassa [jne.]... Yhteenvetona, nämä ovat vallan paikallisia muotoja, alueita, joilla on oma toiminnan muotonsa, menettelytapansa ja tekniikkansa. Kaikki nämä vallan muodot ovat heterogeenisiä."3
Vaikka jotkut saattavat pitää tätä äpärämäisenä Marxina, toiset, kuten johtava "kommunikaatiokoulukunnan" autonomi Franco "Bifo" Berardi, näkevät tämän vallan uudelleentarkastelun elintärkeänä terävämmän historiallisen hetken analyysin kannalta - hetken, jona tuotanto on sekoittunut kaikkialle yhteiskuntaan subjektiivisella tasolla. Bifon kanssa tekemässäni haastattelussa hän väitti: "Yhteys Foucault'n ja autonomian välillä oli vallan mikrofysiikan käsite, yhteiskunnallisen liikkeen vahvasti poliittisen kehyksen hylkääminen ja seksuaalisuuden sekä jokapäiväisen elämän vallankumouksellisen yhteiskuntahistoriallisen merkityksen ymmärtäminen. Foucault'n subjektikäsityksen (subjekti ei ole olemassa ennalta, vaan ainoastaan seurauksena) seurauksella oli valtava vaikutus marxilaiseen ajatteluun ja myös yhteiskunnallisiin käytäntöihimme, varsinkin vuoden 1977 jälkeen."
Joten kun matka-asiakirjat - sepitettyjä tai eivät - ovat järjestyksessä, viedäänpä Foucault Italiaan.
Sivu 1 .. Sivu 2