2003-09-18
Kääntänyt: Markus Termonen, Timo Ahonen
Erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet ovat esittäneet vaatimusta kansalaispalkasta vaihtelevin perustein, "hyvinvointiyhteiskunnan" rakenteellisesta viilaamisesta antagonistiseen haltuunottoon. Liikkeiden piirissä näistä keskusteluista kiinnostavimpia on käyty Italiassa, kuten seuraava australialaisen Steve Wrightin kirjoittama kooste osoittaa. Vaikka artikkeli on kirjoitettu 1990-luvun puolivälissä, monet sen valaisemat kysymyksenasettelut, kuten kapitalistisesta yhteiskunnasta autonomisten vyöhykkeiden mahdollisuus ja niiden suhde luokkakokoonpanon muutoksiin, ovat yhä ajankohtaisia ja tarjoavat siten kiinnostavia kehyksiä myös meidän aikamme keskusteluille.
Sodanjälkeisen yhteiskuntasopimuksen vähittäinen mureneminen Australiassa ja muissa OECD- valtioissa on nostanut esiin perustavanlaatuisia vasemmistostrategioiden kehittämiseen liittyviä kysymyksiä. Suuressa osassa Länttä "fordismin" kriisi ei ole aiheuttanut vain uusien (ja osin hyvin vanhojen) tuotantoregiimien syntyä, vaan myös synnyttänyt tarvetta spekulaatiolle itse palkkatyön statuksesta ja asemasta. Yksi kaikkein useimmin esitettyjä vastauksia tähän työn epävarmistumiseen on ollut vaatia "taattua toimeentuloa kaikille". Enenevissä määrin lukuisissa eri foorumeissa ennen kaikkea Länsi-Euroopassa, mutta silloin tällöin myös muualla, kuten täällä Australiassa, on tämän vaatimuksen suhteelliset edut asetettu usein vertailtaviksi vastakkain "täystyöllisyyden" kanssa (Gray 1988; Alcock 1988; Gorz 1989; van Parijs 1992; Pixley 1993; Watts 1995). Joillekin taattu toimeentulo tarjoaa keinon taata yhteiskunnan vakaus rakenteellisen työttömyyden ja globalisoituvan pääoman haasteiden edessä; pienelle vähemmistölle taatusta toimeentulosta on tullut yksi lankku siihen vaatimusten lauttaan, jolla on tarkoitus tuhota palkkasuhde totaalisesti.
Uudet tuotantoregiimit, uudet palkkatyön ja palkattoman työn muodot, uudet taistelut: uusi luokkakokoonpano. Kuten aina, niin nytkin työväenluokan kokoonpanon muutokset vaativat keskustelua vallankumouksellisen politiikan merkityksestä - siitä, mitä pääomasuhteen ja sen valtion hävittäminen tarkoittaa näissä uusissa olosuhteissa. Tämä artikkeli on alustava katsaus niihin pohdintoihin, joita taatun toimeentulon ja siihen yhdistettyjen asioiden tiimoilta on käyty Italian radikaalivasemmiston, erityisesti autonomien, piirissä. Heidän keskusteluillaan on merkitystä paitsi niiden omien ansioidensa vuoksi, niin myös siksi, että ne tulevat sellaiselta vallankumouksellisen vasemmiston ryhmältä, joka on vain hyvin vähän tunnettu ja ymmärretty englantia puhuvassa maailmassa. 1970-luvun loppupuolella autonominen liike hallitsi Italian vallankumouksellista politiikkaa. Vaikka enimmät sen suurimmista "jäsenistökomponenteista" jakoivatkin tietyn yhteisen operaismona ("työväenvalta"1) tunnetun italialaisen marxismin viitekehyksen, autonomiaa kokonaisuutena, ideologisesti moninaisten pakalliskollektiivien ja alueperustaisten poliittisten ryhmien väreilevänä kaleidoskooppina, yhdisti enemmän sen kieltäytyminen työskentelemästä työväenliikkeen perinteisten rakenteiden sisällä kuin mikään yhteisesti sovittu strategia. Huolimatta suoranaisesta romahduksesta, jonka 80-luvun alun massapidätysten aalto sai aikaan, on "uusi" autonomia sittemmin ilmaantunut pienenä mutta elinvoimaisena virtauksena yhteisön ja työpaikan laajemman "itse-organisaation" liikkeen puitteissa. Sellaisena sillä on todellinen sijansa, anarkistisen politiikan ohella, laajassa radikaalien yhteisöllisten vallattujen talojen ("itsehallitut, vallatut" sosiaalikeskukset) verkostossa - ja myös, joskin vähäisemmässä määrin, teollisuuden piirissä harjoitettavan toisinajattelun maailmassa, joka nykyisellään kokoaa kymmeniä tuhansia palkkatyöläisiä perustason "komiteoiden" ja "vaihtoehtoisten itsehallinnollisten" ammattiliittojen hämmästyttäväksi taisteluryhmittymäksi. Seuraavassa toivon voivani osoittaa, että italialaisten autonomien pohdinnat "taatusta toimeentulosta" ja "ei-valtiollisesta julkisesta alueesta", kaikkine hämäryyksineen ja sokeine pisteineen, tarjoavat käyttökelpoiselta kuulostavan perustan niille englanninkielisen maailman jäsenille, jotka ovat yhtä sitoutuneita yritykseen löytää käytännön keinoja pääoman ja valtion kumoamiseen.
Taatun toimeentulon käsitteellä on italialaisen autonomian diskurssissa ollut jo pitkään kunniasija. Vuosien 1968 ja -69 työläis- ja opiskelijalevottomuuksien jälkeisinä vuosina "yhteiskunnallinen" tai "poliittinen" palkka oli Potere Operaion (työläisryhmä, josta myöhemmin tulivat monet autonomian merkittävimmät hahmot) keskeinen vaatimus. Keskeistä Potere Operaion tavalle ymmärtää modernin luokkakonfliktin luonne oli idea taistelusta välittömässä tuotantoprosessissa, haastaen sieltä löytyvät taito- ja käskyhierarkiat, viimekätisenä tavoitteena tulojen irrottaminen tuottavuudesta. "Työstä kieltäytyminen" - Fiatin ja muiden suuryritysten kokoonpanolinjojen massatyöläisten käytännöt - ilmaisee ja organisoituu "positiivisesti" taistelussa vallatakseen itselleen suuremman siivun yhteiskunnallisesta vauraudesta; tässä pisteessä taistelu "yhteiskunnallisesta palkasta" (sellainen yhtäläinen palkka kaikille, joka sidottu työläisten materiaalisiin tarpeisiin, ei pomojen tuottavuuteen) on laadullisesti jotain aivan muuta kuin palkkaneuvottelut, jotka käsittelevät korvauksia suoritetusta työstä (La Classe 1969: 35).
"Yhteiskunnallista" palkkaa vaadittiin siis myös niille, jotka olivat perinteisten maksettavien töiden alueen ulkopuolella. Koska kapitalistinen yhteiskunta oli Potere Operaion mukaan kasaamisen käskyille alisteinen yhteiskunnallinen tehdas, oli "poliittinen" palkka välttämättömyys kaikille niille, joilla ei ollut muuta myytävää kuin oma työkykynsä. Maassa, jossa julkinen sosiaaliturva suosi isojen tehtaiden etuoikeutettuja työläisiä, poliittinen palkka merkitsi enemmän kuin vain yksinkertaista korvausta maksamattomasta työstä; syventäen tuottavuuden ja rahakorvauksen välistä murtumaa se saattoi pelkästään kiihdyttää pääoman kriisiä. Opiskelijoiden ja työttömien lisäksi naiset kotityöläisinä katsottiin myös ensisijaisen tärkeiksi taatun toimeentulon ehdokkaiksi. Tämä synnytti kiistan, joka tuli jatkumaan vuosien ajan feministiliikkeessä ja sen ympärillä Italiassa ja muualla (Malos, 1980).
Autonomian hallitsevat virtaukset 70-luvun keskivaiheesta vuosikymmenen loppuun ("viralliset", "organisoituneet" autonomit), jotka saivat osan inspiraatiostaan massakampanjoilla toteutetuista sosiaalipalvelujen nousevien kulujen "omaehtoisesta" vähentämisestä ja kulutuksen ja reproduktion eri keinojen haltuunotosta (Balestrini 1989), panivat kaiken sen varaan, että ne kykenisivät tarjoamaan poliittista suojausta ja edustusta näille suoran haltuunoton instansseille. Toni Negrin ensimmäiset yritykset kuvata yhteiskunnallisen konfliktin muotoja siinä, mitä hän nimitti uudeksi "yhteiskunnalliseksi proletariaatiksi", olivat eksplisiittisesti palkkakysymyksen uudelleenmuotoilua "yhteiskunnallisen vaurauden tuotantovoimien suorana haltuunottona" sekä tuotannon että reproduktion piirissä (Negri 1976: 51). Aikakauden massalevottomuuden kanavointi leninistisiin poliittisen taistelun käsityksiin, joita suurin osa "organisoituneesta" autonomiasta tuolloin kannatti, tarjosi suuremman haasteen. Autonomian hegemonia radikaalin käytännön suhteen alkoi Italiassa kuitenkin heiketä jo ennen kuin vuosien 1979 ja 1980 massapidätykset varsinaisesti hävittivät sen jäsenistön.
Seurannut autonomisen virtauksen tuhoaminen oli osa laajempaa normalisaation projektia. Jos sitä arvioidaan 80-luvun alun suhteellisen yhteiskuntarauhan kriteereillä, voidaan sitä pitää erityisen menestyksekkäänä. Viimeiset kahdeksan vuotta ovat kuitenkin aikaansaaneet yhteiskuntakonfliktin elpymisen Italiassa. Muodoltaan vähemmän spektaakkelimaisena kuin varhempi autonomia uusi taistelujen sykli on jatkanut kehittymistä leviten valtion kouluista, rautateiltä ja yliopistoilta yksityisen sektorin työpaikoille. Monien yllätykseksi - ei vähiten niiden, jotka sosiaalistuivat poliittisesti vallankumouspolitiikan aikaisemmassa vaiheessa - tämä sykli on hengittänyt uutta elämää autonomian kollektiiveihin, nuorten aktivistien virran antaessa erityisen vapaudenhenkisen leiman suureen osaan liikettä. Juuri tässä, hyvin erilaisessa kontekstissa, keskustelu taatusta toimeentulosta on palannut Italiaan.
Viimeisen noin vuosikymmenen aikana vasemmistolainen keskustelu taatusta toimeentulosta on saanut merkittäviä kimmokkeita Andre Gorzin työstä. Amerikkalainen autonomilehti Midnight Notes, joka arvioi Gorzin teoksen Jäähyväiset työväenluokalle vuonna 1984, väitti, että Gorzin kaavailut uudesta palkkatyön parametrien ulkoisesta tuotantotoiminnan alueesta yksinkertaisesti vain hämärsivät sitä projektia, jossa oli tarkoituksena rakentaa taisteluja työstä kieltäytymisen ympärille, ja sen sijaan pelkästään asettivat vasemmiston työväenluokan johtajiksi. Sen sijaan, että tämä johtaisi vapauteen, tulisivat hänen kaavailunsa ainoastaan merkitsemään korvauksetonta työtä ja tuottavan tietynlaisen kommunismin parodian itsehallinnoidun köyhyyden muodossa. Vertailukohdaksi Midnight Notes tarjosi oman (ironisen) visionsa uudesta yhteiskunnasta - tuloksena taistelusta, jossa palkkasuhteen kimppuun oli hyökätty sen sisäpuolelta - tai jätetty hyökkäämättä kokonaan - missä "Jokainen alkaa ottaa suht rennosti ja alkaa käyttää jonkin osan vapaa-ajastaan sen pohtimiseen, kuinka rakentaa turvallisia koneita, jotka tekevät sen työn joka ihmisille vielä jää, kuinka keksiä uusia huumeita, seksiasentoja ja ristisanoja, jotka on tehty kuuluisien marxilaisten ideologien nimistä" (Midnight Notes 1984: 16).
Tämän vihamielisen ensiarvion huomioon ottaen on hieman outoa havaita, että koillis-Italian autonomit ovat viimeisissä keskusteluissaan huomioineet Gorzin huomattavasti paremmin. Esimerkiksi tämän vuoden maaliskuussa pidetyssä aluekonferenssissa argumentoi yksi alustajista, että vaikka Gorzin kuvaa "vaihtoehtoisen" tuotannon sektorista ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti, niin hänen visionsa huolimatta sen tietyistä proudhon'laisista ja taaksepäin katsovista aspekteista pysyy kuitenkin suggestiivisena - "tarjoten kaikkien ennakoivien aktiviteettien tapaan myös joitain totuuden siemeniä" (Various Authors 1995). Ja yhdessä tähän mennessä ehkä kaikkein yksityiskohtaisimmassa autonomien tekemässä taatun toimeentulon arviossa Carlo Palermo on luonnostellut position, joka pyrkii ylittämään Gorzin Taloudellisen järjen kritiikin, rakentaen kuitenkin tuon teoksen tiettyjen aspektien varaan. Huolimatta siitä, että Palermo hylkää Gorzin kyvyttömyyden nähdä vallitsevien tekniikan ja työnjaon muotojen ohi, Palermo ylistää häntä kuitenkin siitä, että Gorz vaatii tiukasti, että tulokysymystä ja "edistyksellistä mutta radikaalia" työajan lyhentämistä tulee käsitellä käsi kädessä (Palermo 1994: 38). Palermon mukaan Gorzin suurin puute on siinä, että kun Gorzilta puuttuu todellinen käsitys siitä, kuinka toteuttaa oma visio, hänen projektinsa jää pääoman asettamien termien vangiksi. Suunniteltuna tasapainottelemaan palkattoman työn "autonomisen toiminnan" ja palkallisen "välttämättömyyden" sfäärin välillä, ottamatta lopullista kantaa "autonomisen toiminnan" puolesta, Gorzin taatun toimeentulon visio ei viime kädessä tarjoa keinoja, joilla lopullisesti murtaa palkkasuhteiden ylivalta (Palermo 1994: 40).
Tarkastellessaan eri luonnoksia, joiden tekijät, toisin kuin Gorz, eivät tavoittele palkkatyön hegemonian hävittämistä, Palermo osoittaa tavat, joilla näiden tekijöiden käsitys taatusta toimeentulosta pikemminkin tukee työmarkkinoilla ja niiden liepeillä vallitsevien hierarkioiden vakiinnuttamista tai jyrkentämistä. Palermon tapaan Massimo De Angelis on argumentoinut, että taattu toimeentulo - jotta se voisi palvella keinona haastaa pääomasuhde - tulee yhdistää hyökkäykseen työpäivän pituuden kimppuun. Saman tapaan kuin monet ehdotukset "erottaa pääsy tuloihin työmarkkinoista" on tosiasiassa suunniteltu pelkästään tehostamaan työmarkkinoiden toimintaa (De Angelis 1994: 30) niin mikä tahansa sellainen suunnitelma vähentää työaikaa, joka hyväksyy vallitsevat yhteiskuntasuhteet annettuina, johtaa vain "kurjuuden tasaamiseen". Tämä itse asiassa on sen sloganin todellinen merkitys, jonka nimiin eurooppalaisen vasemmiston valtavirta vannoo: "tehdään työtä vähemmän, niin jokaiselle riittää työtä". "Pitää muistaa painottaa sitä, että me emme tee työtä vähemmän, jotta useammat pääsisivät tekemään työtä, koska me kaikki jo nyt tavalla tai toisella (tuotannossa tai uusintamisessa, kokopäivä- tai pätkätyössä) työskentelemme pääoman hyväksi. Se mitä haluamme, on, että kaikilla olisi valta työskennellä vähemmän, huomattavasti vähemmän, samalla kun pyrimme tuhoamaan työmarkkinahierarkian." De Angelis katsoo, että taatun toimeentulon vaatimisen yhdistäminen työpäivän lyhentämiseen tarjoaisi tehokkaan keinon taistelujen kierrättämiseen niiden kesken, jotka pääoma pyrkii pitämään erillään: työssäkäyvät ja työttömät, kokopäivätyötä tekevät sekä osa-aika- ja tilapäistöitä tekevät (De Angelis 1994: 32). Palermon mukaan seuraavat lähtökohdat tarjoavat lähtökohdat "radikaali-reformistiselle ohjelmalle" palkkatyötä vastaan ja "Gorzin tuolle puolen":
Ennenkuin käsittelemme joitain Palermon nostamista teemoista tutkailkaamme hetken yhtä hänen teemaansa, joka on hyvin tuttu perinteisten vasemmistovaatimusten esityslistalta, nimittäin "oikeutta/velvollisuutta työntekoon". Ne, jotka tuntevat pelkkiä englanninkielisiä autonomian tekstejä saattavat pitää tätä näkemystä, lievästi sanottuna, kummaksuttavana. Kuitenkin kuten Sergio Bologna osoitti vuosia sitten, Italian autonomian liikkeessä on aina ollut niitä - mukaan lukien Negri itse - joille tietyt "työstä kieltäytymisen" tulkinnat ovat tuottaneet vaikeuksia (Bologna 1976: 26). Negrin yhden läheisen työkumppanin mukaan "Työstä (lavoro) kieltäytyminen ei koskaan merkinnyt työstä sinänsä (lavoro) kieltäytymistä; kieltäytymistä ei koskaan suunnattu tuottavuutta, luovuutta tai innovatiivisuutta vastaan. Siinä pelkästään kieltäydyttiin tietystä työn ja pääoman suhteesta" (Hardt 1993: 114). Tätä näkemystä vastaan voisi hyvin perustellusti esittää kysymyksen siitä, onko mitään "työtä sinänsä" koskaan ollut olemassakaan - paitsi kenties luokkaherruutta edustavan abstraktin työn muodossa. Jos Hardtin näkemykset näyttävät edellyttävän tietynlaisen sosialistisen (vastakohtana kommunistiselle) tulkinnan, jonka Italian työläistaistelu on usein hylännyt, on tällainen positio onnistunut hivuttautumaan myös aiemmin siteerattuun Padovan konferenssin tekstiin. Toisaalta milanolaisen Klinamen-lehden toimittajat pyrkivät edelleen hylkäämään kaiken sellaisen palkkatyön kritiikin, joka ei samanaikaisesti kohdistu työhön sinänsä (labour tout court) (Klinamen 1992: 56). De Angelisin ottama kanta on samanlainen, kielelliseltä muotoilultaan miltei identtinen: "Työstä vapautuminen edistää totaalista vapautumista (liberation tout court)" (De Angelis 1994: 35).
Tätä keskustelua "työstä kieltäytymisen" merkityksestä käydään painetun median lisäksi nykyään myös Italian lukuisissa radikaaleissa tietoverkoissa, joista tärkeimpiä ovat European Counter Network (ENC) ja CyberNet. Yksi lyhyt mutta kuvaava tämän vuoden alkupuolella tapahtunut sananvaihto koski erään vanhemman veikkaustoimistossa työskennellen naisen kohtaloa, "jonka hymy ja "'ca 'bbona fortuna", Sandman kertoili, "oli aina pelastanut päiväni". Sandman oli huomannut, että nainen oli äskettäin irtisanottu, ilmeisesti sen takia, ettei hän ollut kyennyt oppimaan, kuinka käyttää uusia koneita (Sandman 1995). Kun tämän anekdootin synnyttämä keskustelu aaltoili moneen suuntaan, Padovan ECN:n Hobo sekaantui puheeseen ilmaisten erimielisyytensä niiden kanssa, jotka kannattivat "vähemmän työntekoa jotta jokainen voi tehdä työtä", lisäten: "En haluaisi vaatia, että nainen saa takaisin vanhan työnsä, vaan että hänellä olisi miellyttävä elämä" (Hobo 1995).
Jos "työstä kieltäytyminen merkitsee tarkoitusta tehdä jotain muuta" (Lindsay 1995: 36), niin kohtaamme jälleen vaikeudet ymmärtää ja määrittää mitä on tuo "jotain muuta", joka näyttäytyy työlle vastakkaisena ja säilyy nykyäänkin suurimmaksi osaksi mahdottomana yhdistää siihen. Jos Italian autonomeilta on löydettävissä edelleen jokin yhteinen perusta, löytyy se pikemminkin Palermon ohjelman esittämästä paljon laajemmasta perspektiivistä, joka yhdistää taatun toimentulon vaatimuksen yhteiskunnallisten palvelujen itsehallinnan haltuunoton tavoitteeseen, yhtenä askeleena kohti välttämättömän työn supistamista sekä pääoman ja sen valtion purkamista. Keskustelun yksi mielenkiintoisimmista aspekteista koskee painotusta, että taattu toimeentulo pitää alusta pitäen jakaa osin käyttöarvoina. Palermon mukaan pelkästään rahamuodossa jaettava tulo säilyisi - yhdenmukaisena perinteisen hyvinvointivaltion byrokraattisen logiikan kanssa - hyvinvointivaltion kontrolloimana sosialisaation muotona. Oikeutena siihen kohdistuisi alituisia paineita sekä sen rahallisen arvon että ehdottoman jaettavuuden suhteen. Toisaalta taattu toimeentulo, joka perustuisi valikoitujen sosiaalipalvelujen vapaaseen jakeluun, tarjoaisi lähtökohdat laajentaa lisää itsehallintosektoria, jossa tarve syrjäyttäisi voitontavoittelun logiikan (Palermo 1994: 34).
Perinteisemmissä Italian vasemmistoryhmissä voidaan löytää kaikuja näistä ajatuskuluista Marco Revellin puheessa tarpeesta ottaa hyvinvointivaltion funktiot haltuun "alhaalta käsin". Revelli uskoo, että poliittinen strategia, joka perustuisi pelkkään hyvinvointivaltion ehdottomaan puolustamiseen olisi "itsemurhan yrittämistä", koska hyvinvointivaltiosta on tullut sekä "pomoille hyödytön että vieraannuttava työläisille". Hyvinvointivaltion nykyinen kriisi voi johtaa vain kahteen lopputulokseen: joko amerikkalaismalliseen "yleiseen kilpailuun", jossa jokaisen täytyy linnoittautua niin kuin vain parhaiten osaa, tai sitten kohti "kypsempää keskinäiselle avulle rakentuvaa 'sosiaalisuutta'". Monia esimerkkejä jälkimmäisestä on jo olemassa Italiassa, ennen kaikkea tuhannet osuuskunnat ja vastavuoroisuuteen perustuvat yhteisöt, jotka tarjoavat terveydenhoitopalveluja ja muita sosiaalietuuksia jäsenilleen (Revelli 1933a: 26). Siksi tarvitaan projekti, joka "sosialisoisi valtiollistamatta" kyeten laajentamaan "alhaalta" tarjottavan hyvinvoinnin piiriä, ja "uudelleenrakentamaan itsemääräämisiä, jotka puolueiden, liittojen ja valtion välttämättä byrokraattiset apparaatit ovat hajottaneet..." (Revelli 1993b: 16).
Valtiollisuuden kyseenalaistaminen Italian valtavirtavasemmistossa - prosessi joka toistaiseksi, myönnettäköön, rajoittuu suurimmaksi osaksi vanhan "uusvasemmiston" rippeisiin, on otettu vastaan tietyllä varovaisella mielenkiinnolla paikallisissa vapaudenhenkisissä piireissä. Esimerkiksi anarkistiteoreetikko Cosimo Scarinzi toteaa pamfletissaan työläisten itseorganisaation uusista muodoista, että "jos työläisten uusien itseorganisaatioiden luonti yhdistetään selkeään työväenliikkeen valtiollisuuden purkamiseen sekä ponnekkaaseen aloitteeseen veropaineita vastaan, voisi keskinäisen avun rakenteiden kasvu ja koordinaatio muodostaa perustason ammattilittoaktivismin yhden voimakkaan akselin" (Scarinzi 1993a: 22).
Toisin kuin Palermo, Revelli ei esitä palvelujen vapaata jakelua esim. pelkissä keskinäisen avun muodoissa. Kuten yksi padovalaisen autonomilehti Riff Raffin kirjoittajista on osoittanut, Revellin malli, sen sijaan että se "tyhjentäisi" valtion, johtaisi valtion ja keskinäisen avun sektorin rinnakkaiseloon, jossa työläiset käytännössä joutuisivat tuplaverolle. Roberto Ulargiun parempana pidetyssä keskitermin mallissa uudelleenrakenteistamisen seurauksena verojen keräämisen painopistettä on siirretty "alemmas" paikallisille ja alueellisille viranomaisille. Tästä lähtökohdasta itseorganisaatioliikkeet pyrkisivät sitten siirtämään tiettyjen sosiaalipalvelujen vapaan jakelun näille elimille, kun nämä elimet puolestaan itse vaatisivat keskusviranomaisilta uutta verojen laskentatapaa. (R. U. 1993: 59-60.)