2003-07-29

Pyhä media

Markus Termonen

Post-911

Konferenssissa käyty keskustelu kristittyjen ja muslimien suhteista kulminoitui tietenkin 11.9.2001 terrori-iskuihin ja kaikkeen niihin liittyvään: sodankäyntiin, länsimaissa asuvien muslimien (tai ihonväriltään "väärien") yksityiselämässään kohtaamiin hyökkäyksiin ja terrorismin hankalaan määriteltävyyteen maailmassa, jossa ero "vapaustaistelijan" ja "terroristin" välillä voi olla kuin veteen piirretty viiva. "Religion and Terrorism" -paneelissa (11.7.) saimmekin todistaa niin Erkki Tuomiojan huolellisen sivistynyttä argumentointia kuin myös Leena Reikon (kirjeenvaihtajana Jerusalemissa) humanistisia arvioita yhteiskunnallisen tilanteen herättämästä epätoivosta, jolle ääriliikkeet antavat ilmaisukanavan. Se mitä saimme todistaa sekä tässä paneelissa että muutenkin koko konferenssissa oli kuitenkin ennen kaikkea kovin tuttu ja ennalta-arvattava argumentointikaava.

Jos tarkastellaan tätä kaavaa suhteessa alituisesti esiinnostettavaan kysymykseen terrorismin määritelmästä, kyse on ensinnäkin suhteesta "fundamentalismiin". "On oltava kriittisiä kaikenlaista fundamentalismia kohtaan", sanotaan. Sitten nyökytellään ja muistutetaan, että mikä tahansa ideologia (tai melkein mikä tahansa ideologia, totesi Erkki Tuomioja leikkisästi, viitaten edustamaansa sosiaalidemokraattiseen aatteeseen) voi kääntyä fundamentalismiksi. Tähän kuuluva vasta-argumentti, tai ainakin täydentävä sellainen, taas muistuttaa fundamentalismin yhteiskunnallisissa olosuhteissa sijaitsevasta syntyperästä. Eli kaiken pahan alku on epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, riisto, imperialismi jne. Tästäkin voimme kaikki olla sivistyneesti samaa mieltä ja hymistä myöntyväisesti, kunhan epäoikeudenmukaisuudesta puhuttaessa ei käytetä "liian ideologista" ja siten epäilyttävää sanastoa ("imperialismi" taitaa olla jo sallitun rajamailla).

Argumentointikaavan toisella tasolla siirrytään puhumaan terrorismin määrittelemisestä teon kautta. Ensin nousee esiin määritelmä, jonka mukaan terrorismi on poliittisten tai uskonnollisten tavoitteiden ajamista väkivallan tai pakottamisen kautta, mikä ensiksi kuulostaakin todenmukaiselta, jos sitä sovelletaan niihin tekoihin, joita viime vuosina on nimetty "terrorismiksi". Paljon ei kuitenkaan tarvita päättelykykyä siihen, että muistutetaan määritelmän mielivaltaisuudesta: eikö sitä voi soveltaa myös siihen sodankäyntiin, jota USA (pääpukarina) on harjoittanut Irakissa (puhumattakaan sen käymistä lukuisista muista sodista). Ja kun USA otetaan esille, seuraa pakollinen "amerikkalaisvastainen" argumentti: eikö USA tosiasiassa ole kaikkein suurin terroristi ja evil empire? Vaikkei tästä oltaisikaan aivan yhtä mieltä, myönnetään määritelmän mielivaltaisuus.

Kaavan kolmas vaihe on näin ollen turhautuminen terrorismin määritelmän mahdottomuuteen, mistä seuraa ehdotus siitä, että eikö meidän sen sijaan pitäisi keskustella siitä, kuinka ehkäistä terrorismia. Mitä on tehtävä? Meidän on keskityttävä epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen ja demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksien lisäämiseen, toteaa joku. Meidän on edistettävä kulttuurien ja uskontojen välistä vuoropuhelua sekä poistettava suvaitsemattomuutta, toteaa toinen. Meidän on uskallettava kohdistaa kritiikkiä myös läntiseen sivilisaatioon itseensä, toteaa kolmas.

Näissä ehdotuksissa ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa, mutta olennaista ei ole ehdotusten sisältö, vaan kysymys siitä, miksi näiden ehdotusten - joita on toistettu miljoonissa keskusteluissa ympäri maailmaa - esittämistä pidetään tarpeellisena. Ehdotusten esittämisen "järki" ei voi olla ehdotuksissa itsessään: ehdotukset eivät lisää jotain aiempaan tietoon eivätkä korjaa sitä. Argumentointikaavan "järki" on siinä, että sen kautta osallistujat saavat jatkuvan toiston kautta tunteen osallistumisesta ja kuulumisesta "huolestuneeseen yhteisöön". He saavat tunteen siitä, että "tekevät jotain" ongelmalle, jolle eivät tosiasiassa voi tehdä yhtään mitään (äärettömän pieni luku on käytännössä yhtä kuin nolla). Tämä osallistumisen (maallinen) rituaali - juuri sellainen medioitunut rituaali, joka on täyttänyt maallistumisen prosessin aiheuttamaa rituaalityhjiötä ja jolla uskonnon ja median suhteen tutkimuksen tarvetta perustellaan - toimii kyvyttömyytemme kollektiivisena käsittelynä, hieman samalla tavoin kuin "siviiliuskonto", eli spontaani alttareiden rakentaminen median välittämien väkivallantekojen uhripaikoille.

Jossain määrin oma lukunsa on tietysti sellaisten "huolestuneiden ryhmien" puhe, jotka ovat itse suoraan kokeneet ennakkoluulojen ja hyökkäysten lisääntymisen yksityiselämässään. Tästä toimi esimerkkinä Amir Saeedin (Sunderlandin yliopiston media- ja kulttuurintutkimuksen laitos) esitelmä "The Consequences of 9/11 on Muslim Minorities in the West" "Global Media Ethics" -ryhmässä, esitelmä joka oli niin kiihkeä ja tunteellinen - suorastaan propagandapuheen tyylinen - että se oli melkeinpä kiusallista (sillä mikäpä voisi olla kylmälle ja tieteelliselle asennoitumiselle kiusallisempaa kuin tunteiden ilmaisu lähietäisyydellä). Toisaalta yleisön silmissä on "epäkorrektia" kritisoida esitelmän pitäjän tapaista henkilöä tästä kiihkeydestä juuri sen vuoksi, kuinka se liittyy tämän subjektiivisiin kokemuksiin: kertomalla itsestään selviä seikkoja hänkin epäilemättä osaltaan prosessoi kohtaamaansa ongelmaa, ja muut voivat kehua hänen rohkeuttaan (tunteiden paljastaminen on rohkeutta), vaikka eivät mitään uutta olisi oppineetkaan.

Mitä itse terrorismin määrittelyyn tulee, on huomattava, että itse asiassa juuri toistaminen liittyy siihen hyvin olennaisella tavalla. Terrorismista ei voida puhua ilman legitimaatiota suvereenin oikeutena: terrorismia on sellainen väkivalta, joka ei ole legitimoitua. Mikä ei ole legitimoitua? Sellainen mikä ei ole suvereenin harjoittamaa. Määritelmän osoittautuminen tautologiaksi ei tarkoita sitä, että se osoittautuisi puutteelliseksi, vaan päinvastoin sitä, että juuri tästä tautologiasta löytyy terrorismin määritelmä: terrorismin erityisten ominaisuuksien määrittelyn jättäminen puutteelliseksi antaa mahdollisuuden toteuttaa suvereenin ja legitimaation tautologiaa vallan käytäntönä. Mitä määrittelemättömämpiä terrorismin erityiset ominaisuudet ovat, sen joustavammin suvereeni voi toimia.

Tasapainon kaipuu

Sacred Media -konferenssin vieraista mapuche-intiaani Sara Imilmaqui Aguas oli siinä suhteessa poikkeuksellinen, että jos muut vieraat olivat tieteilijöitä (tai esiintyivät sellaisina), Aguas oli paikalla tieteen kohteena, eräänlaisena puhtaan autenttisena esimerkkitapauksena. Henkilöhistoriansa kannalta Aguas on kieltämättä kiinnostava tapaus, sillä hän on toiminut sekä Chilen ammattiyhdistysliikkeessä (ollen mm. mukana perustamassa Chilen kotiapulaisten liittoa) että myöhemmin alkuperäiskansojen liikkeessä. 1990-luvun alkupuolelta lähtien Aguas on työskennellyt Bio-Bio-joen yläjuoksulla sijaitsevissa alkuperäiskansayhteisöissä, joiden alueella monikansallinen vesivoimayhtiö on vastoin paikallisten asukkaiden tahtoa rakentamassa yhtä Etelä-Amerikan suurimmista vesivoimaloista. Ongelmana ei ole ainoastaan yhteisöjä tuhoava pato, vaan myös intiaaniyhteisöjen rajallinen oikeus perinteisten maidensa resursseihin. Imilmaqui Aguas myös osallistunut aktiivisesti YK:n alaisen alkuperäiskansojen parlamentin toimintaan.

Ollessaan haastateltavana konferenssin lehdistötilaisuudessa Aguas totesi alkuperäiskansojen yhteisöjen, uskonnon ja median suhteesta, että mediaan yhteisöjen vaatimusten tai uskonnon levittäjänä suhtaudutaan varsin avoimesti, kunhan se ei johda konsumeristiseen käyttöön. Ongelmallisena Aguas piti sitä, että intiaanien marssiessa oikeuksiensa puolesta, toiminta esitetään "isona juttuna" lähinnä kielteisessä mielessä, siinä missä monia vähemmän näkyviä toimintamuotoja, kuten lakitaisteluita, ei huomioida lainkaan. Luonnollisesti nykyisessä ilmapiirissä ja liittyen maanosan sissiliikkeiden historiaan, intiaanit ovat saaneet osansa myös terrorismisyytöksistä.

Uskontoaiheisessa tapahtumassa kun oltiin, Aguas ei luonnollisestikaan puhunut ainoastaan politiikasta ja yhteiskunnallisista ongelmista, vaan myös uskontonsa luonteesta ja sisällöstä. Siinä kaikki on yhtä, kaikki on elämää ja elämä on kaikessa. Siinä kaikki - erilaisten elementtien kierto ja niiden suhde maahan - on tasapainossa, joskin sittemmin valkoinen mies on osaltaan häirinnyt sitä (kapitalismi, viina, macho-kulttuuri jne.). Tietenkin tällaista puhetta kuunnellaan ihastuneena ja haltioituneena: tässäpä näyte siitä alkuperäisestä tasapainosta, jonka me olemme menettäneet! Tässä näyte on siitä ykseyden tilasta, joka oli olemassa ennen eron, tuon viekkaan käärmeen, luikertelemista paratiisiin. Kaikki nämä erillisten ryhmien (työläisten, naisten, seksuaalisten vähemmistöjen jne.) oikeusvaatimukset ja taistelut, viimeistään niiden myötä ero on lopullisesti saapunut paratiisiin ja tuhonnut tasapainoisen yhteisön, sillä ero on se mikä määrittää moderniteettia.

Olennaista ei ole se, että Aguas on täällä. Olennaista on se, että hän on täällä täyttääkseen kaipuun alkuperäiseen pyhyyteen, näyttääkseen yleisölle vilauksen "yhteydestä maahan". Se mitä Aguas sanoo on toissijaista. Tilanne kertoo enemmän niistä, jotka halajavat alkuperäistä ykseyttä, sitä vanhaa tarinaa Aatamista ja Eevasta, sillä erojen kanssa on niin vaikeaa tulla toimeen.

Mitä ateisteilla olisi sanottavanaan?

Konferenssin kiintoisin vieras oli kaiketi Robert Dannin, Metropolitan Studiesin apulaisprofessori New Yorkin yliopistosta, joka "Western Media Facing Otherness" -plenaarin (11.7.) esitelmässään puhui jumaluuden käsitteen sulauttamisesta teknologiaan. Tällä hän viittasi erityisesti massamedian, kaupankäynnin ja valloittamisen yhteistoimintaan. Kyse on yhteydestä, jota puolustetaan tarvittaessa brutaalistikin ja johon liittyy olennaisesti monopolikeskuksien kautta tapahtuva rituaalien ohjaaminen. "Pyhää" siinä on teknologisen tehokkuuden hyve: kaikkein eniten pelkäämme median palvelun katkeamista, ja niinpä "rukoilemme" päivittäin tietokoneen, television ja muiden laitteiden kautta. Teknologian myyjä taas, kuten papit, kauppaa sitä parempaa tulevaisuutta, joka ei koskaan saavu, yhä turvatuimpine laajoine kaistoineen. Maailmanlopun visioita torjutaan kuluttamalla, kuten esimerkiksi vuosituhannen vaihtumisen katastrofihysteriassa. Uhrauksesta seuraa selviytyminen. Kyse on maallisesta tai "pakanallisesta" rituaalista, joka ei kuitenkaan onnistu säilyttämään jatkuvaan kanavasurfaukseen tottunutta mielenkiintoamme yksittäisen asian parissa kuin lyhyen aikaa.

Danninin puheenvuoro oli koko konferenssissa siinä suhteessa harvinainen, että siinä mediarituaalien käsittelyyn ei liittynyt alkuperäisen uskonnollisuuden kaipuuta, "aidon uskonnon" ja "mediauskonnon" erojen korostamisen kautta, vaan pikemminkin ensisijaisesti huomio niiden samankaltaisuudesta ja vallan muotojen historiallisen jatkumon konteksti. Kenties juuri tältä pohjalta on paremmin mahdollista tunnistaa länsimaisten ihmisten "dialektinen" suhde Toiseuteen. Kyse ei ole ainoastaan Toiseuden spektakelisoinnista, kohteeksi ulkoistamisesta, vaarallisten fundamentalistien sensaatiomaisesta esittämisestä, vaan myös siitä, että ulkoistamisen ja puhdistautumisen kautta konstituoimme omaa itseämme, vaikka emme tosiasiassa ole päässeet yli rituaaleista. Ilman jotain "barbaarista" emme voi tunnistaa itseämme "sivistyneiksi". Ehkä juuri tämän vuoksi pidetään vaarallisena joukkotuhoaseiden, siis korkean teknologian ja siten erään sivistyksen merkin, joutumista "sivistymättömien" käsiin: se vie pohjan "meidän" ja "toisten" dialektiikalta.

Dannin oli lisäksi yksi niitä harvoja konferenssin puhujista, jotka huomauttivat siitä hyvin olennaisesta asiasta, että uskonnon ja median suhteesta olisi kuultava myös ateisteja. Tämä "Religion and Terrorism" -paneelissa (12.7.) esitetty huomautus ei kuitenkaan saanut kummempaa keskustelua aikaiseksi, ellei lasketa Erkki Tuomiojan myöntelevää puheenvuoroa (josta muuten, huvittavaa kyllä, oli lainattu seuraavan päivän Keskisuomalaiseen ainoastaan argumentti siitä, että kyllä uskonnottomatkin kykenevät tappamaan miljoonia ihmisiä!). Ottaen huomioon sen, kuinka suuri osa osallistujista oli lähtökohdiltaan uskonnollisia, tämä ei ole yllättävää, sillä ateistinen kanta kysymykseen tuskin olisi ensisijaisesti suuremman uskontojen välisen suvaitsevaisuuden tavoitteleminen, vaan uskontojen itsensä kritiikki. Kyse on taistelusta tieteestä itsestään: ateistisessa tieteessä uskonnoilla on asema pelkästään kohteina.

http://www.sacredmedia.jyu.fi/

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.