2004-01-14
Ole oma itsesi. Tee omaa juttuasi. Tee parhaasi ja katso mihin se riittää. Onnea valitsemallasi tiellä. Nämä ovat eetoksen ilmauksia, eetoksen jonka mukaan ihmisen itseys on autonominen: sitä voidaan hallita ja kehittää riippumattomasti ja siihen kuuluu luontainen itseys. Siinä, miten vähän tämä vastaa "todellisuutta" (miksi on samaan aikaan oltava niin kommunikatiivinen, siis tuotettava yhdessä, ja silti uskottava tähän "itse tuottamisen" ideaan?), ei ole juurikaan todistamisen haastetta. Ei ole tarpeen kysyä, onko eetos "tosi", vaan miten sillä tuotetaan "todellisuutta", miksi siihen uskotaan, miksi sitä uusinnetaan ja mitä sen ilmaisulla peitetään. Tai hieman toisin sanoen, miksi ja millaisena tämä peittäminen on eetos itse.
Jean Baudrillard (Ekstaasi ja rivous) selittää asian seuraavasti. Ajallemme on ominaista merkkien paljous, suoranainen ylimäärä ja tulva, kuvien ja representaatioiden jatkuva virta, jota ei voi paeta. Merkkien meressä mieleen syötetään jatkuvasti uusia viestejä. Tämä ylimäärä on niin kohtuuton, se tarjoaa ja näyttää kaiken niin häpeämättömästi, että se on rivo. Tajuamme, että ainoastaan osallistumalla tähän paljouteen, joka on kaikki, sillä virtuaalinen on hypertodellista, voimme olla jotain, sillä muuten emme ole mitään. Jotain olemisen tarve seuraa mitättömyyden tunteesta ylimäärän edessä ja muuntuu sen musertavuuden keskellä haluksi jättää jälki. Tieto lisää tuskaa.
Peittäminen liittyy tähän haluun sen vuoksi, että ilman sitä ristiriita halujen ja niiden varsinaisten mahdollisuuksien välillä olisi liian suuri: olla ainutkertainen on tosiasiassa juuri se kuvitelma, joka osaltaan määrittää tympäisevää yhdenmukaisuutta. Ristiriidan avoin repeäminen veisi perustan sosiaaliselta todellisuudeltamme, se hajottaisi sen, sillä subjekteille syötettävien käsitysten tehtävä on järjestyksen uusintaminen sekä subjektien laittaminen töihin.
Hieman toisella tavalla tai täydentävästi Jussi Vähämäki (Yhteisö ja politiikka) sen sijaan tuo esiin persoonallisuuden illuusion, patologiseksi käsittämisen ja väkivaltaisen tuhoamisen kolmiyhteyden. Ensinnäkin, persoonallisuuden illuusio liittyy mm. tuotannon vaatimuksiin, siis "osaamisen" näyttäytymiseen keskeisenä ominaisuutena, taitojen riippumattomuutena mistään erityisestä sisällöstä, joustavuuden ja omaksumiskyvyn merkityksenä, ikään kuin persoonattomana persoonallisuutena. Toisin sanoen kritiikitön uskominen persoonallisuuteen näyttäytyy patologiana koska se on täydellisen epärationaalinen uskomus.
Toisaalta liberaalissa demokratiassa, johon kuuluu rationaaliseen keskusteluun sekä asioiden ja pelisääntöjen "yhteiseen sopimiseen" uskominen, keskeinen ja "virallinen" patologia, tai toiminta jossa se ilmenee, on väkivaltaisuus. Toisin sanoen, jos haluamme olla persoonallisia, olkaamme väkivaltaisia. Mikä muu voisi olla "todellisempaa" jäljen jättämistä kuin sivistyneiden sääntöjen vastainen toiminta ja niiden perustan tuhoaminen? Järjestyksen rikkominen on äärimmäistä itseilmaisua vähän samaan tapaan kuin itsemurha on äärimmäistä yksilön autonomiaa. Tässä bakuninilainen kanta tuhoamisen halusta luovana haluna löytää uuden (?) merkityksen. Jos kielen ulkopuolella ei ole mitään, toisenlaisen olemassaolon tahtominen jää sanattomaksi - ja samalla se on pelastuksen ainoa mahdollisuus. Se on ainoa tapa toteuttaa itseyttä ilman illuusiota tämän järjestyksen puitteissa mahdollisesta persoonallisuudesta.
Mustelmat ja katkenneet hampaat "todellisina jälkinä"? Kuulostaa huvittavalta, toisaalta jopa vaaralliselta, mikäli sitä on tarkoituksena käyttää fasistisen mielenlaadun oikeutuksena. Itse asiassa linkki fasismiin on hyvin selkeä, sillä fasismin retoriikassa oli ja on hyvin tyypillistä korostaa sodankäynnin ja väkivallassa karaistumisen merkitystä itseyden saavuttamisen kannalta: ainoastaan sodassa kansakunta saavuttaa olemassaolonsa täydellisimmän ilmauksen (ks. esimerkiksi Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana). Ainoastaan tällaisen "idealistisen vallankumouksen" kautta voidaan päästä aitoon kansalliseen olemassaoloon, alhaisen voitontavoittelun, kuten työväenluokan harjoittaman kumouksellisuuden ja pääomapiirien harjoittaman riiston, tuolle puolen. Idealististen pyrkimysten ja halujen merkitystä motivoivana tekijänä ei vähennä se, että pääomapiirit tosiasiassa usein tukivat fasisteja, koska nämä tuhosivat työväenliikkeen toiminnan.
Mutta kyse ei ole ainoastaan fasismista, eikä kyse ole moraalisesta huomautuksesta, vaan selittävästä kaavasta, jonka eräs esimerkki on Saksan kolmas valtakunta. On kyse olosuhteista, joissa väkivalta näyttäytyy ainoana keinona. On kyse "jonkin äärimmäisen" tavoittelusta: extreme-lajit, jalkapallohuliganismi, musta blokki tai muu "radikaaliaktivismi"... Anything goes. Epätoivossa voi tarttua mihin vaan.
Liberaalin demokratian muodollisten oikeuksien kehikon paineessa "radikaaliaktivistit" yrittävät epätoivoisesti ilmaista sitä, mikä on vallitsevien kommunikaation sääntöjen mukaan kommunikoimatonta. Järjestyksen pysyvyyden takaavat säännöt omistuksesta ja vallasta osaltaan konstituoivat myös (epämuodollisia) sääntöjä kommunikaatiosta, tai siitä, mitä asioita on mahdollista uskottavasti ottaa esiin julkisessa keskustelussa, siitä mikä ei ole "haihattelua". Tilanteessa, jossa arvot, keskustelu ym. ovat loppujen lopuksi samantekeviä muodollisen yhteiskuntasopimuksen kannalta (sehän on jo valmis) ja jossa ainutkertaisuudelle ei anneta vapautta vaan se pakotetaan sopimuksen kaavaan, turvautuminen johonkin "radikaaliin" on täysin loogista.
Kun arvot ovat yksityisiä asioita, makuasioita, tarvitaan järjestykseen itseensä kohdistuvaa, rajusti hyökkäävää kritiikkiä - juuri sitä järjestystä kohtaan, joka viime kädessä suojelee valtiota arvokonfliktilta, eikä yksityisiä arvoja valtiolta. "Radikaaliaktivistien" tapauksessa se ei välttämättä ole väkivaltaista, mutta siihen kuuluu väkivallan mahdollisuuden jättäminen auki ("sitten kun tosipaikka tulee..."). Seurauksena ovat mitä epätoivoisimmat vastustuksen muodot, mikä ilmeneekin sekä tekojen että niiden argumentoinnin laadussa.
Yhtä kaikki kyse on myös merkityksen etsimisestä omalle merkityksettömälle elämälle. Meille sopii vaikka kuolema täysin tuhoon tuomitussa luokkataistelussa tai sisällissodassa, kunhan elämämme ei ole merkityksetöntä, vailla minkäänlaisen jäljen jättämistä. Itse asiassa juuri kuoleminen ja valmius kuolla asian puolesta todistaisi elämämme merkityksellisyyden. Se antaisi paikan luokkataistelun historian objektiivisten tendenssien keskellä. Historian objektiivinen välttämättömyys loisi ja muokkaisi epämääräisestä oliosta subjektin, antaisi sille paikan ja tekisi siitä toimijan. Althusserin termein: Subjekti kutsuu subjektin ideologian välityksellä, ja ideologia toimii ainoastaan subjektien välityksellä.
Siis toisaalta erityisistä sisällöistä vapaa subjektiviteetti ja toisaalta kaipuu aitoon itseyteen. Jotkut tyytyvät myös ensinmainittuun - missä tahansa ideologisessa kentässä. Mikä tahansa järjestyksen rikkominen on pelottavaa: älä keikuta venettä! Elinympäristössä saa kyllä tapahtua muutoksia, kunhan ne eivät vie pohjaa perusturvallisuudelta ja muuttumattomuuden tunteelta. Tietty määrä rakenteellista väkivaltaa voidaan sallia, kunhan se pysyy kontrolloiduissa rajoissa, sillä luottamus suvereeniin takaa jatkuvuuden. Sen sijaan yksilölliset väkivallan purkaukset, joissa puhtaimmillaan kaksi äärimmäisyyttä kohtaa toisensa (eläinaktivisti ampuu Pim Fortuynin, turkistarhaaja ampuu eläinaktivisteja jne.), näyttäytyvät ikävinä ja kiusallisina poikkeuksina.
Ne jotka kykenevät aina sopeutumaan ja omaksumaan ovat tietenkin porvareita. Aivan kuin rotat, porvarit kyllä selviytyvät aina ja missä vaan. Jos kylmä sota olisi johtanut ydinsotaan, porvarit olisivat kai selvinneet siitäkin. Porvarit omaksuivat fasismin oikein sujuvasti. Porvarit omaksuivat jopa valtiokommunismin, jos vain puolueen byrokratiassa riitti sopivia tehtäviä ja jos pimeillä markkinoilla oli riittävästi "parempaan elämään" tarvittavia laatutuotteita. Päivän sana on konformismi. Porvari osaa olla fasisti uskomatta siihen, aivan kuten Bernardo Bertoluccin elokuvassa Fasisti - alkuperäisnimeltään muuten kuvaavasti Il conformista - jossa porvari liukuu 1930-luvun italialaiseen fasismiin pysyäkseen "normaalina".
Juuri tästä muuntautumiskyvystä kertoo myös Klaus Mann (jonka isä oli Thomas Mann) romaanissaan Mefisto. Hendrik Höfgen tunnetaan teatteripiireissä kommunismia ylistävänä hahmona, joka ei kuitenkaan ylevistä lupauksistaan huolimatta tee mitään työväenliikkeen asian hyväksi, korkeintaan lahjoittaa muutaman roposen. Höfgen lumoutuu tosiasiassa ainoastaan urastaan, joka eteneekin mainiosti, mikä on tietysti johdonmukaista, sillä muuntautumiskykyähän näyttelijät tarvitsevat. Mutta siinä vaiheessa kun vasemmistolaistoverit alkavat puhua maanpaosta, Höfgen turvautuu itsepetokseen: tämä kiusallinen fasismi menee kyllä ohi, meidän liberaali demokratiamme sivilisoi ne raakalaiset, ja sitäpaitsi ehkä elämä voi jatkua riittävässä määrin ennallaan näissäkin olosuhteissa.
Kun Führer pääsee valtakunnan korkeimmalle paikalle ja fasistit ottavat absoluuttisen vallan, Höfgen on kuvausmatkalla Espanjassa, josta hän matkustaa Pariisiin ja viettää siellä seuraavat viikot tulevaisuuttaan kuumeisesti pohtien - samassa kaupungissa kuin monet saksalaiset poliittiset pakolaiset mutta ei heidän kanssaan, sillä nyt on mietittävä tarkkaan, minkä puolen valitsee. Monille Höfgenin entisille tovereille on jo käynyt kalpaten, eikä Höfgenin maine ole erityisen suotuisa, vaikkei hän olekaan koskaan ollut edes kommunistipuolueen jäsen. Toisaalta hän ei ole juutalainen, vaan vaalea reininmaalainen, eikä siten ensisijaisten vainottujen kohdalla, joten ehkä palaaminen olisi mahdollista? Mutta mitä jos fasismin nousu johtaa kommunistien lujaan vastarintaan ja vallankumoukseen - eikö silloin olisi kiusallista olla aatteelle uskottomien taitelijoiden joukossa?
Höfgenin ei tarvitse tehdä lopullista ratkaisua itse. Hän saa kirjeen suosijaltaan: Höfgenille on varattu paikka näytelmässä, jossa esiintyy myös korkea-arvoisen fasistiministerin vaimo. Paluu on selviö, ja vähitellen muuntautumiskykyinen Höfgen, persoonallisuus vailla erityistä sisältöä, saavuttaa aseman eräänä kolmannen valtakunnan suosituimmista miesnäyttelijöistä. Paradoksaalisesti loistavimmassa roolissaan Höfgen on näytellyt Goethen näytelmän Mefistoa, jolle Faust (tosielämässä Höfgen itse) on myynyt sielunsa. Hän on osallistunut institutionaalisen fasismin rituaaleihin ja uskon herättämisiin askel askeelta, uskotellen koko ajan itselleen, ettei ota niitä tosissaan, vaikka instituutiot eivät tosiasiassa ole ulkoisia suhteessa sisäiseen uskoon, vaan mekanismeja jotka synnyttävät sen. "Minähän olen vain aivan tavallinen näyttelijä!", parahtaa Höfgen täydellisestä persoonattomuudestaan ja sopeutuvaisuudestaan aiheutuvien ankarien paineiden keskellä. Tuskallisinta on se, että maskin alla on tyhjä kasvo - peiton alla ei ole mitään.