2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

10. Työväenliike oli liike työn puolesta

Historiallinen työväenliike, jonka nousu merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi ajoittui kauas kiivaiden yhteiskuntakapinoiden kukistumisen jälkeiseen aikaan, ei kamppaillut enää työpakkoa vastaan, vaan identifioitui työn pseudopakkoon äärimmäisellä tavalla. Kyse saattoi enää olla "oikeuksien" ja olojen parantamisen vaatimisesta työyhteiskunnan viitesysteemissä. Työyhteiskunnan olemassaolon ja pakot se oli jo sisäistänyt suurimmaksi osaksi. Sen sijaan, että se olisi radikaalisti lähtenyt kritisoimaan inhimillisen energian muuttamista rahamuotoon irrationaalisena itsetarkoituksena, omaksui työväenliike "työn lähtökohdan" ja käsitti pääoman arvonlisäysprosessin annettuna, neutraalina tosiasiana.

Työväenliike edusti omalla tavallaan absolutismin, protestanttisuuden ja porvarillisen valistuksen perintöä. Se muutti työnteon kovan kohtalon työnteon synnyttämäksi vääräksi ylpeydeksi. Se määritteli ihmisresurssien muokkauksen työdespotian ehtoihin nyt "ihmisoikeudeksi". Työpakon sisäistäneet orjat käänsivät tietyllä tapaa tilanteen ideologisesti ylösalaisin ja ryhtyivät vaatimaan "oikeutta työhön" ja "yleistä työvelvollisuutta". Porvariston kimppuun ei käyty sillä perusteella, että he edustivat työyhteiskunnan systeeminpyörittäjiä, vaan päinvastoin siksi, että työn näkökulmasta porvaristoa saattoi syyttää parasiiteiksi. Kaikki yhteiskunnan jäsenet piti poikkeuksetta pakottaen rekrytoida "työn armeijaan".

Työväenliikkeestä tuli itsestään kapitalistisen työyhteiskunnan suunnannäyttäjä. Se vei loppuun työn kehityksen prosessissa työprosessin esineistymisen täydellistymisen viimeiset vaiheet. Astuen modernisoinnin "edelläkävijäksi" se syrjäytti tehtävästä 1800-luvun ja varhaisen 1900-luvun vanhakantaisen porvariston. Prosessi oli samankaltainen kuin mitä oli tapahtunut vain sata vuotta aiemmin porvariston periessä absolutismin. Tämä oli mahdollista vain siksi, että työväenpuolueet ja ammattiliitot työnpalvontansa seurauksena suhtautuivat positiivisesti sekä valtioapparaattiin että repressiiviseen työhallintoon, joita ne eivät halunneet hävittää, vaan vallata itselleen "pitkässä marssissa läpi instituutioiden". Näin ne omaksuivat, kuten porvaristo aiemmin, absolutismista periytyneen työyhteiskunnan repressiivisen byrokraattisen tradition.

Työn sosiaalisen yleistämisen ideologia vaati tosin myös poliittisen uudelleenjärjestämistä. Puolittaiseksi työyhteiskunnaksi luokiteltava sääty-yhteiskunta, erilaisine poliittisine "oikeuksineen" (esim. vaalioikeus veroluokkaan perustuvana) väistyy ja sen tilalle tulee totaalinen "työvaltio" ja yleinen demokraattinen tasa-arvo. Ja pääoman arvonlisäyskoneen luoma epätasa-arvo, sikäli kun se alkaa määrittää koko yhteiskunnallista elämää, tulee tasoittaa sosiaalivaltiollisin toimenpitein. Työväenliike loi paradigman myös sosiaalivaltiolle. "Sosiaalidemokratiaksi" itseään kutsuvana työväenliikkeestä tuli historian suurin "porvarillinen" "kansalaisliike", joka ei kuitenkaan pitkälle päässyt langettuaan pian alun jälkeen omaan ansaansa. Sillä demokratiassa ei voida neuvotella aivan kaikesta: neuvottelun ulkopuolelle jäävät työyhteiskunnan sisäiset pakot, jotka muodostavat demokratian ennaltamäärätyt aksiomaattiset edellytykset. Neuvotella voidaan ainoastaan näiden pakkojen muunnoksista ja toimeenpanosta. Ja valinnanvapaus koskee lopulta aina tyhjiä vaihtoehtoja: joko rutto tai kolera, röyhkeys tai tyhmyys, Kohl tai Schröder.

Työyhteiskunnan ehdoilla toimiva demokratia on kavalin historian tuntema herruussysteemi - itsensä alistamisen järjestelmä vailla vertaa. Siksi tällainen demokratia ei koskaan voi organisoitua siten, että yhteiskunnan jäsenet voisivat vapaasti itse määrätä yhteisten resurssien käytöstä, vaan tämä "demokratia" jää pakosta pelkäksi sosiaalisesti eristyneitten, markkinoilla keskenään selviämisestään kilpailevien työmonadien oikeusmuodoksi. Demokratia on vapauden vastakohta. Niinpä ei ole yllättävää, että demokraattiset työihmiset jakaantuvat välttämättömyydellä hallitsijoihin ja hallittuihin, systeeminpyörittäjiin ja "inhimillisiin voimavaroihin". Poliittiset puolueet, työväenpuolueet mukaan lukien, heijastavat uskollisesti omissa rakenteissaan tätä suhdetta. Johtajat ja johdetut, mediatähdet ja "katulähetit", kiipijäkaarti ja myötäilijät ilmentävät puolueen tilaa, jossa avoimelle keskustelulle ja päätöksenteolle ei ole tilaa. Tähän systeemilogiikkaan kuuluu olennaisena myös se, etteivät eliititkään välttämättä itsekään ole muuta kuin työdespotian epäitsenäisiä toimeenpanijoita ja sen sokeita rattaita.

Viimeistään natsien valtaannoususta saakka kaikki puolueet ovat olleet työn puolueita ja kapitalistisia puolueita samalla kertaa. Idän ja etelän "alikehittyneissä maissa" työväenliike muuttui valtioterroristiseksi puolueeksi, joka toteutti myöhäisen ja nopeutetun modernisaation. Lännessä siitä tuli "kansanpuolueiden" järjestelmä mediaedustajahahmoineen ja keskenään vaihdettavine ja imagonmuokkausta palvelevine puolueohjelmineen. Luokkataistelu on tullut loppuunsa työyhteiskunnan lopun myötä. "Luokat" muuttuvat enenevissä määrin pelkiksi fetissisysteemin sosiaalisiksi funktiokategorioiksi, samaa tahtia työyhteiskunnan rakenteiden purkautumisen kanssa. Kun sosiaalidemokraatit, vihreät ja ex-kommunistit kunnostautuvat nyt kriisinhallinnassa laatien poikkeuksellisen katalia repressio-ohjelmiaan, todistavat he vain olevansa työväenliikkeen aitoja perillisiä - liikkeen, joka ei koskaan muuta halunnut kuin työtä, hinnalla millä hyvänsä.

Työn täytyy hävittää aave/ orjuus tulkoon laiskurien kohtaloksi/ työn tulee hallita maailmaa sillä/ työ on maailman olemus.

Friedrich Stampfer, Der Arbeit Ehre ("Työn kunnia"), 1903.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.