Työn vastainen manifesti

9. Työn verinen historia

Moderni historia on työn diktatuurin vakauttamisen historiaa, diktatuurin, joka on levittänyt muassaan elämän tuhoa ja kauhua koko planeetan mitassa. Vaatimus enimmän elämänajan tuhlaamisesta abstraktien systeemikäskyjen täyttämisen parissa ei aina ole ollut niin hyvin sisäistettyä kuin nykyään. Tarvittiin useita vuosisatoja kestänyttä laajamittaista ja raakaa pakottamista ja väkivaltaa: ihmiset piti aivan kirjaimellisesti kiduttaa soveliaiksi kuuliaiseen työpalvelukseen.

Työn verisen historian alkua ei muodosta mikään yleistä hyvinvointia lisäävä markkinasuhteiden "viaton" laajeneminen. Alun muodostaa absolutistisen valtioapparaatin kyltymätön rahanhimo varhaismodernin sotakoneistonsa rahoittamiseksi. Kaupunkien kauppa- ja finanssipääoman perinteisiä kauppasuhteita kumoava kehitys pelkästään vahvistui valtiokoneiston omien intressien myötä. Valtiokoneisto oli jo alistanut - ensimmäistä kertaa koko historiassa - otteeseensa koko yhteiskunnan byrokraattisella kuristusotteella. Vasta näin rahasta tuli keskeinen yhteiskunnallinen motiivi ja työn abstraktiosta keskeinen yhteiskunnallinen vaatimus, jolla ei ole suhdetta aktuaalisiin tarpeisiin.

Ihmisten enemmistö ei kuitenkaan mennyt vapaaehtoisesti anonyymeille markkinoille suunnattuun tuotantoon ja siten yleisen rahatalouden piiriin. Heidät pakotettiin tähän, koska absoluuttisen hallintokoneiston rahanpuute johti lisääntyvien rahamuotoisten verojen kantoon, korvaten kaikki perinteiset maksutavat. Ei ollut kyse siitä, että ihmisten oli "ansaittava rahaa" itselleen; heidän täytyi ansaita sitä militarisoidulle varhaismodernille tuliasein varustetulle valtiolle, sen logistiikalle ja byrokratialle. Tällä tavoin pääoman lisäämisen absurdi itseisarvoinen päämäärä ja työ tulivat maailmaan.

Pian kuitenkin nämäkään rahamuotoiset verot ja maksut eivät enää riittäneet. Absolutistisen hallinnon byrokraatit ja finanssikapitaliset hallinnoijat alkoivat pakkokeinoin suoraan organisoida ihmisiä yhteiskuntakoneiston materiaaliksi työn rahaksi muuttamista varten. Väestön perinteinen elämäntapa ja olemassaolon muoto tuhottiin. Ei siksi, että he itse olisivat tätä "kehitystä" kannattaneet, vaan koska väestö korvamerkittiin ihmisresursseiksi vastakäynnistetylle arvonlisäyskoneistolle. Vapaita talonpoikia ajettiin pelloiltaan aseella uhaten jotta saataisiin tilaa lampaankasvatukselle, joka tuotti raaka-ainetta villamanufak- tuureille. Kalastamisen, metsästyksen ja puiden keruun kaltaiset vanhat oikeudet lakkautettiin. Ja kun sitten köyhtyneet joukot vaeltelivat ympäri maata kerjäten ja varastellen, teljettiin heidät pakkotyölaitoksiin ja tehtaisiin ja heitä pahoinpideltiin työkidutuslaitteilla, jotta heihin saataisiin iskostettua kuuliaisen työeläimen luonto. Laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan ihmiset luopuivat perinteisestä elämänmuodostaan omasta tahdostaan ja liittyivät työn armeijoihin työyhteiskunnan tarjoamien lupaavien näkymien vuoksi, on suoranainen valhe.

Alaistensa vähittäinen muuntaminen rahaa luovan työdespotian materiaaliksi ei kuitenkaan kauaa riittänyt tyydyttämään absolutistisia roistovaltioita. Ne ulottivat pyyteensä muihin maanosiin. Euroopan sisäistä kolonisointia seurasi ulkoinen kolonisointi ensin Amerikan molemmissa osissa, sitten osissa Afrikkaa. Täällä työn orjapiiskurit luopuivat vihdoin kaikesta kursailusta. Seurasi ennennäkemätön ryöstelyn, tuhoamisen ja kansanmurhien ryöstöretki eurooppalaisten hyökätessä vastikään löydetyn "Uuden maailman" kimppuun - uhreja ei pidetty enää edes ihmisinä. Uuden työyhteiskunnan eurooppalaiset kannibalistivallat määrittelivät alistetut vieraat kulttuurit "villeiksi" - ihmissyöjiksi.

Näin luotiin oikeutus tuhota tai orjuuttaa miljoonia heistä. Orjuus siirtomaaplantaaseilla ja raaka-ainetaloudessa ylitti selkeästi antiikin orjatalouden mittasuhteet. Tämä oli tavarantuotantojärjetelmän yksi "perustamis"rikos. Historiallinen "ihmisten tuhoaminen työn avulla" toimeenpantiin laajassa mitassa ensimmäistä kertaa. Tämä on toinen työyhteiskunnan perustamiseen liittyvä rikos. Itsensä kurinalaistamisen kiihkon ahdistama valkoinen mies kompensoi tukahdutettua itsevihaansa ja alemmuuskompleksiaan purkamalla vihansa "villeihin". Hän piti alkuperäiskansoja, samaan tapaan kuin naisia, luonnonläheisinä, primitiivisinä, eläimen ja ihmisen väliin sijoittuvina puoliolentoina. Immanuel Kant otaksui terävästi, että paviaanit kyllä kykenisivät puhumaan, jos vain haluaisivat. Ne eivät kuitenkaan halua tätä sen vuoksi, että pelkäävät joutuvansa samalla työn orjuuteen.

Tämä groteski järkeily valaisee paljastavasti valistusajattelua. Moderni repressiivinen työetikka, joka alkuperäisessä muodossaan Jumalan armolle ja valistuksen jälkeen luonnonlaille perustuvana, naamioitiin "kulttuuria levittäväksi missioksi". Kulttuuri merkitsee tässä vapaaehtoista alistumista työlle; ja työ on miesmäistä, valkoista ja "länsimaista". Tämän vastakohta ei-inhimillinen, muodoton ja kulttuuriton luonto on naisellinen, värillinen ja "eksoottinen"; eli orjuutettu ja pakolle alistettu. Lyhyesti sanoen työyhteiskunnan "universalismi" on juuristaan lähtien läpikotaisin rasistista. Työn universaali abstraktio voi määritellä itsensä vain ulossulkemalla kaiken, mitä ei voi pakottaa sen kategorioihin.

Modernia porvaristoa, jolle absolutismin perintö viime kädessä siirtyi, eivät tosiasiallisesti luoneet vanhoja kauppareittejä kulkeneet rauhanomaiset kauppiaat. Sen loivat varhaiset condottieri-palkkasoturijoukkiot, pakkotyölaitosten ja kuritushuoneiden johtajat, veronkantajat, orjavahdit ja muut tämäntapaiset kurkunleikkaajat. Nämä tosiasiassa valmistivat sosiaalista perustaa modernille "yrittäjyydelle". 1700- ja 1800-lukujen porvarillisilla vallankumouksilla ei ollut mitään tekemistä sosiaalisen emansipaation kanssa. Ne pelkästään muokkasivat lujittuvan pakkosysteemin sisäisiä valtasuhteita uusiksi, vapauttivat työyhteiskunnan instituutiot vanhentuneista hallitsijasukujen intresseistä sekä edesauttoivat valtasuhteiden esineistymis- ja epäpersoonallistumiskehitystä. Ranskan suuri vallankumous julisti työvelvollisuutta erityisellä paatoksella ja vedoten uuteen lakiinsa "kerjäämisen eliminoinnista" rakensi viipymättä uusia pakkotyö- ja kuristushuoneita.

Porvarillisten vallankumousten reunoilla kyti ja leimahteli sosiaalivallankumouksellisia liikkeitä, joiden tavoitteet olivat porvariston tavoitteille täysin vastakkaiset. Jo paljon aiemmin oli syntynyt tottelemattomuuden ja vastarinnan autonomisia muotoja, jotka työ- ja modernisaatioyhteiskunnan virallinen historiankirjoitus on täysin sivuuttanut. Vanhojen maatalousyhteiskuntien tuottajia, jotka jo aiemmin olivat karsastaneet feodaalihallintoa, ei innostanut mahdollisuus "työväenluokan" muodostamisesta: ryhtymistä omalle elämälle vieraan ja alistavan systeemin rattaaksi. 1400- ja 1500-lukujen talonpoikaissodat aina englantilaisiin "koneensärkijöihin" ja sleesialaisten kutojien kapinaan 1844 muodostavat katkeamattoman ketjun katkeria työnvastaisia taisteluja. Työyhteiskunnan pakkovaltainen luominen ja vuosisatoja jatkunut välillä avoin, toisinaan kytevä kansalaissota ovat yksi ja sama asia.

Vanhoja maatalousyhteiskuntia ei voi liioin erehtyä pitämään paratiisimaisina yhteisöinä. Silti enemmistö niiden ihmisistä koki esiinmurtautuvan työyhteiskunnan äärimmäiset pakot pelkästään olojen huononemisena ja "epätoivon aikana". Tosiasiallisesti olojen rajoittuneisuudesta huolimatta ihmisillä oli vielä jotakin menetettävää. Se, mikä modernin maailman vääristyneelle tietoisuudelle näyttäytyy pimeänä ja vaivantäyteisenä keskiaikana, on itse asiassa modernin aikakauden omaa historian kauhua. Heidän oman aikansa valkokaulus- tai tehdas"työntekijän" päivittäiset tai vuosittaiset työtunnit ovat huomattavasti suuremmat kuin mitä mikään esikapitalistinen tai ei-kapitalistinen, eurooppalainen tai ei-eurooppalainen sivilisaatio, uhrasi sosiaaliseen uusintamiseen. Tällainen ei-kapitalistinen tuotanto ei ollut alisteista tehokkuuden vaatimukselle, vaan sitä leimasi läpikotaisin joutilaisuuden ja suhteellisen "hitauden" kulttuuri. Lukuunottamatta luonnonkatastrofien poikkeusoloja nämä yhteiskunnat kykenivät tyydyttämään jäsentensä materiaaliset tarpeet jopa varmemmin kuin mitä on ollut asianlaita modernin historian pitkinä ajanjaksoina - ja myös paremmin mitä nykyisen kriisimaailman kauhu-slummeissa. Eikä herruus ollut samalla lailla salakavalasti sisäistettyä mitä nykyisessä läpibyrokratisoituneessa työyhteiskunnassa.

Tämän vuoksi työnvastainen vastarinta saatettiin murtaa vain asevoimin. Tähän päivään asti ovat työyhteiskunnan ideologit turvautuneet teeskentelyyn peittääkseen sen tosiasian, että esimodernien tuottajien sivilisaatio ei "kehittynyt" rauhanomaisesti kapitalistiseksi yhteiskunnaksi - vaan se hukutettiin omaan vereensä. Nykypäivän "työdemokraatit" syyttävät mielellään kauheuksista senaikaisia "esidemokraattisia olosuhteita", joiden kanssa niillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä. He eivät halua nähdä, että modernin aikakauden terroristinen syntyhistoria paljastaa jotain olennaista nykyisestä työyhteiskunnastamme. Nykyisten teollisten demokratioiden byrokraattinen työhallinto ja valtiollinen ihmisresurssien hallinta ei ole koskaan täysin kyennyt salaamaan kolonialistisia ja absolutistisia alkuperiään. Persoonattomaksi systeemikontekstiksi esineistyneenä repressiivinen inhimillisten voimavarojen hallinnointi työdespotian nimissä on vain voimistunut ja läpäisee tänään jo kaikki elämänalueet.

Työn kuolinkamppailun johdosta byrokratian jäätävä ote on jälleen suoraan koettavissa kuten työyhteiskunnan alkuaikoina. Työhallinto paljastuu pakkosysteemiksi, mikä se tosiasiassa aina on ollutkin, funktionaan organisoida sosiaalinen apartheid ja koettaa padota kriisejä demokraattisen valtio-orjuuden keinoin. Samaan aikaan palaa kolonialismin paha henki kapitalistisen "vaurauden" ja "kansantalouksien" takaisiin jo raunioina oleviin periferiavaltioihin alistaen näitä Kansainvälisen valuuttarahaston määräämään taloudelliseen pakkohallintoon. Despoottinsa poismenon jälkeenkin työyhteiskunta harkitsee edelleen "perustamisrikoksen" menetelmien käyttöä, vaikka työyhteiskunnan pelastamisesta on jo tullut täysi mahdottomuus.

Barbaari on laiska ja eroaa oppineesta pohdiskelemalla mykkyydessään apaattisesti, sillä käytännön sivistys merkitsee juuri toimimista tottumuksen ja työllistymisen tarpeen pohjalta.

Georg W.F. Hegel, Grundlinien der Philosophie des Rechts, (Oikeusfilosofian perusteet),1821.

Alkaa itse asiassa tuntua siltä, [...] että tämänkaltainen työ on parasta politiikkaa, sillä se pitää tiukassa otteessaan jokaisen, estäen tehokkaasti järjen, himon ja itsenäisyydenhalun kehityksen. Sillä työ kuluttaa hermostollista energiaa aivan poikkeuksellisen paljon tehden tyhjäksi sen suuntaamisen kontemplaatioon, pohdiskeluun, haaveiluun, huolenpitoon, rakkauteen, vihaan.

Friedrich Nietzsche, Die Lobredner der Arbeit, (Työn ylistäjä), 1881.